Miten kotona olo lasten kanssa voi olla raskaampaa kuin töissä käynti?

Unohdin kirjottaa että meillä lapset käyneet aina parin vuoden ajan seurakunnan kerhoa 2x viikossa ennen eskaria.

eli ei nyt ihan neljän seinän sisällä eletä.

Tarkoitukseni ei ole haastaa riitaa, eikä kisailla siitä, kenellä oikein on raskainta. Ymmärrän, että jos on masentunut, uupunut tai on aivan yksin, lasten kanssa olo kotona takuulla raskasta. En tosin keksi, miten tuossa tilantessa töissäkäynti toisi jollekin voimia lisää. Onhan täällä näitä ketjuja aiheista. Voisiko joku silti selittää minulle yksinkertaiselle, miten kotonaolo voi olla kiireisempää ja raskaampaa kuin työssäkäynti. Ja ylipäänsä sen, miten omien lasten kanssa ajan viettäminen koetaan raskaammaksi kuin 8 tuntia töissä ja vielä pari tuntia hyvässä lykyssä työmatkoja siihen päälle?

eihän sitä voikaan ymmärtää sellainen, joka on kotona vuoden vauvan kanssa ja jatkaa sitten töissä :)

verrattuna omaan kokemukseen... Itse olen kyllä nauttinut kotona olosta, mutta minulla on myös onni olla sellaisessa työssä josta tykkään todella paljon. Ihmetyttää vaan nuo kotiäitien kommentit 'saadaan nukkua niin pitkään kuin huvittaa' (meidän taapero herää yleensä ennen miehen herätyskelloa), 'voi juoda kahvin ja lukea lehden rauhassa' (no päiväunien aikaan kyllä, muuten taapero ei kyllä varmasti leiki itsekseen juuri silloin kun minä yritän keskittyä johonkin/tehdä jotain rauhassa) jne...

Parasta kotonaolossa on ulkoilu ja liikkuminen päivän aikaan, niihin ei ole työssä mahdollisuutta. Myös sellaiset kotityöt kuin imurointi, pyykki ja matkalle lähtiessä pakkaaminen sujuvat mukavasti, kun taapero voi 'osallistua', mutta esimerkiksi ruuanlaittaminen on jo haastavampaa kun toinen roikkuu koko ajan lahkeessa kiinni (haluaisi nähdä mitä tapahtuu, muttei sitten sylissäkään tai syöttötuolissa hellan vieressä jaksaa kauaa olla kun pitäisi itse päästä heiluttelemaan kauhoja, eikä tyhjä kattila ja kauha lattialla tietenkään ole sama asia). Usemmasta lapsesta olisi varmaan enemmän seuraa toisilleen.

Kerhoissa käydään ja ystäviä tapaamassa, mikä on kivaa, mutta sitten tulee huono omatunto tekemättömistä kotitöistä...

Pahinta kotiäitiydessä on, että tekee sitä samaa ja on samassa paikassa 24/7... vaihtelu virkistää. Olen kotona kunnes lapsi täyttää 1,5 v. Silloin alkaa miehen puolivuotinen ja 2-vuotiaana lapsi lähtee hoitoon. Olen vuoden pari töissä, niin eiköhän sitä sitten ala taas haikailemaan kotiin ja voikin tehdä toisen vauvan : )

sen jälkeen kun olivat muutaman kuukauden tarhassa ja olin töissä, tulivat lapset ihan avuttomiksi. eivät voi leikkiä edes keskenään, vaikka sen ennen tarhassa oloa osasivat, vaan minun pitää NÄYTTÄÄ miten leikitään. isommalla on vielä uhmaikä joten tekee ihan ärsyttääkseen tota vessahommaakin. ja hakkaa pikkusisarta koko ajan.

lapset ovat tosiaan vasta 2,5v ja 1v4kk joten periaatteessa ovat vielä niin pieniä että ovat aika takertuvaisia. ja tuo muutama kuukausi töissä oli minulle kuin lomaa, siitä ei pääse mihinkään.

mutta tietysti olen mielummin kotona lasten kanssa varsinkin kun näen kuinka paljon paremmin pienempi lapseni voi verrattuna hoidossa oloon.



-11

...kotonaolo on. Jos itkee, valvoo jne. koko ajan, niin onhan se uuvuttavaa. Itselleni on vasta ensimmäinen tulossa, mutta voin sanoa, että täysi päivä opena amiksella on suorastaan leppoisa verrattuna päivään sukulaislapsia kaitsemassa :)

Töissä saa lukea lehden rauhassa, siellä saa syödä rauhassa ja on ihan fiksua lounasseuraakin. Kaksi kahvitaukoakin on, eikä niiden aikanakaan kukaan vingu mitään.



Töistä tullessa voi samalla hoitaa kaupungilla jonkin asian, eikä tarvi sitä varten pakata lapsia mukaan eikä hinata niitä perässä siellä kaupungilla. Yksin voi käydä ihan äkkiä vaan jossain liikkeessä.



Töissä käydessä mieskin tajuaa, ettei vaimo enää voi selvitä kaikesta yksin, vaan mies vie lapset hoitoon aamulla, eli auttaa lastenhoidossa päivittäin, mitä ei tapahdu, jos oon kotiäitinä. Samoin mummot tarjoaa apuaan paljon auliimmin, kun olen työelämässä. Kotiäitinä ollessa niitä ei kiinnosta oonko saanut kuukauteen sekuntiakaan vapaahetkeä.



Työssä käydessä saan tehdä sitä mitä osaan ja mihin minulla on koulutus. Kotona yritän selvitä parhaani mukaan ilman koulutusta monipuolisen ruuan laittamisesta ja lasten kasvatuksesta. Opiskelen kotiäitiyttä omatoimisesti kotitöiden ohessa lukemalla kasvatuskirjoja.

Eiköhän se lähtökohtaisesti ihan lapsesta siipu, miten rankkaa kotonaolo on. Jos itkee, valvoo jne. koko ajan, niin onhan se uuvuttavaa.

Minulla ainakin oli erityisen rankkaa silloin kun esikoinen valvoi yöt (=muutama tunti unta useissa pienissä pätkissä), oli pakko herätä itse 6.00 laittautumaan töitä varten ja raahattava kirkuva lapsi hoitoon kun on ensiksi väkisin pukenut hänelle vaatteet päälle. Sitten työmatka hermojaraastavassa ruuhkassa. Töissä ei hetken rauhaa. Ei saa käydä edes vessassa rauhassa (1 vessa ja montakymmentä työntekijää), ei ehdi syömään kunnolla tai pitämään mitään taukoja. Taukohuoneestakin tulevat asiakkaat hakemaan jotain "pikku asiaa" hoitamaan. Asiakkaat valittavat ja uhkailevat koko ajan (kuuluu työn luonteeseen). Järkyttävä kiire, työt on vaan pakko tehdä, vaikka kotona yömyöhään. Lasta hakemaan, kiukuttelevan lapsen kanssa mahdollisesti kauppaan ja kotiin. Syömistä ja kotitöitä. Mies tekee pitkää päivää, välillä työmatkoja. Lapsi nukkumaan puolipakolla (ei tietenkään nukahda ennen kymmentä kun on nukkunut parin tunnin päikkärit). Lisää kotitöitä ja rästihommia töistä. Nukkumaan. Lapsi herättelee vähän väliä. Jne. Itsepä olen työni valinnut, mutta samanlaista kiirettä tuntuu olevan kaikilla.

Ihan erilaista on olla valvoskelevan kuopuksen kanssa kotona. Itkuakin on vähemmän kun ei tarvitse kiirehtiä koko ajan. On ihanaa kun ei tarvitse olla koko ajan vieraiden ihmisten käytettävissä, vaan saa tehdä sitä mistä pitää eli olla kotiäiti.