Miltä tuntuu "hirveä halu saada lapsia"? Tai halu saada perhe? Täällä kun usein
kirjoituksissa viitataan noihin. Moni on kirjoittanut miten on pitkään halunnut lapsia/perheen, mieskin on voinut mennä vaihtoon jos hän ei ole halunnut. Mikään muu ei tunnu miltään kun lapsi pitää saada.
Itselläni ei ole koskaan ollut tuollaista halua, enkä usko että tulekaan. Olen kolmekymppinen tällä hetkellä enkä halua lapsia ollenkaan, olen täysin tyytyväinen elämääni kahdestaan mieheni kanssa joten minun on vaikea sisäistää noin suurta halua lapsen hankintaa kohtaan, että koko muu elämäkin siitä kärsii.
Kommentit (9)
Silti niitä on kolme siunaantunut. :) Siis siinä mielessä pakottavaa, että mies ei olisi vaihtoon lähtenyt vaikka ei lapsia olisi tullut fyysisistä syistä. Jo seurustelu aikana puhuimme paljon perheistämme ja molemmilla oli samanlainen kanta asiaan "olishan se kiva saada pari kolme lasta, mutta jos ei onnistu niin minkäs teet". Kaikkia kolmea on kyllä yritetty ihan lasta toivoen, mutta toissaan mitään maata kaatavaa vauvakuumetta minulla ei koskaan ole ollut.
Ei tämä vauvakuumeessa kärvisteleminen mitään kivaa ole!
Kyllä minä olen aina ajatellut että olisi mukavaa kun olisi perhe ja lapsia. Jotenkin se on ajatuksellisesti kuulunut asiaan. Mutta en löytänyt oikein sopivaa miestä, en tiedä miksi. Ja yhden kanssa tuhlasin aikaa neljä vuotta ennenkuin tajusin miten minua vedätti. En siis varsinaisesti potenut vauvakuumetta, koska en tuntenut oloani niin turvalliseksi että olisin lasta sen miehen kanssa varsinaisesti halunnut. Katselin kyllä kaihoten lapsiperheitä ja hoitelin sisarusten lapsia mielelläni.
Mutat kun tapasin mieheni 28 vuotiaana, niin johan aloimme yhdessä lastakin toivoa. Se vaan oli niin itsestään selvää että tähän suhteeseen kuuluu lapset! Ja kun raskaus ei alkanutkaan vuoden aikä kahdenkaan sisällä, niin voin sanoa poteneeni aivan kamalaa vauvakuumetta. Itketti kun näin lapsia, itketti kun näin perheitä. Se oli aivan kamalaa. Ajatukset lipsahtivat vähän väliä lapsettomuuteen ja toiveeseen saada lapsi. Onneksi sitten 5 v jälkeen saimmekin.
Luulen että vauvakuume iskee sitten kun iskee, kun yhtäkkiä herää siihen ajatukseen. Kaikille se ei kai tule koskaan. Ja voin kuvitella että jos on saanut 3 lasta "helpohkosti", ei ole näin kaihertavaa vauvakuumetta tarvinnutkaan kokea, kun on haluamansa saanut. Luulen että vauvakuume iskee jos ei saa sitä mitä toivoo, johtuipa se sitten siitä ettei ole puolisoa, ppuoliso ei halua, lapsettomuudesta tms.
Mutta yllättävän moni tuttavani joka on sanonut ettei halua lapsia koska "on tyytyväinen kaksinoloon", tai "ei tunne itseään äidilliseksi" tai ei ole niitä "tullut hankkineeksi", on sitten kuitenkin tullut äidiksi 40 kymppisenä vielä ihan luomusti tai > 45 -vuotiaana adoption kautta.
ikinä mun ei pitänyt lapsia haluta, enkä halunnutkaan. mutta nykyisen miehen kanssa jonkun aikaa oltuani tuli sellanen fyysinen pakottava olo, että sen lapsen aika on nyt. en osaa selittää, mutta ihan puun takaa se tarve tuli. ja ei mulla muu elämä ole kärsinyt. toista ootellaan, keikkaa olen työelämään heittänyt ja useamman työtarjouksen saannut raskaudesta huolimatta.
että mun täytyy saavuttaa elämässäni kaksi asiaa: todellinen rakkaus ja siihen päälle lapsia, elikkä siis perhe, kokonainen ja onnellinen.
Paljon olen saavuttanut muutakin, mutta kaikkea muuta ilman voisin elää. En tarvitse onnelliseen olemassaolooni juuri muuta kuin mieheni ja lapseni.
Joskus tuntuu, että kaikki muut mulla siunaantuneet "lahjat" kuuluisi jollekin muulle, jolle ne olisi tärkeämpiä. Iso talo, timmi kroppa, akateeminen koulutus, autot ja matkat olisi jollekin muulle suuri juttuja, mulle ne on vaan jotain pientä kivaa sen ainoan suuren asian rinnalla, että mulla on mun perhe.
Mulla tarve olla mun perheen kanssa ja samoin tarve saada uusi vauva on kuin happi loppuisi tai nääntyisi nälkään. Ei ajattele mitään muuta, mikään muu ei ole tärkeää, jokainen ajatus kulkee sen yhden ja saman asian kautta.
Minulle tarve saada lapsi oli todella syvä tunne. Tiesin että haluan lapsia ja teen kaikkeni jotta niitä saisin tavalla tai toisella. Kuitenkin lapseton elämänikin oli ihan hyvää ja täyteläistä, työura, paljon matkustelua, mielenkiintoisia tilaisuuksia ja harrastuksia ja hyvä tasapainoinen parisuhde. Lapsia saimme kaksi ja en osaisi kuvitella elämääni ilman lapsia. Ystävinäni pn perheellisiä ja perheettömiä ja minusta se on jokaisen oma henkilökohtainen asia yrittääkö hankkia lapsia vai ei. Mutta tietäessäni kuinka syvä ja pohjaton se "lapsentarve" voi tunteena on, niin annan kaikki empatiani lapsettomuudesta kärsiville.
Vasta toisen lapsen saatuani aloin potea aivan hirveää vauvakuumetta. Tuntuu, kuin jokainen kuukausi ehkäisyn kanssa olisi vain miehelle elettyä elämää. Raskautumisen tarve on yhtä voimakas ja "intohimoinen" kuin seksin tarve nuorena ;-)
Ehkäisen siis vain ja ainoastaan siksi, koska mieheni ei enää halua lisää lapsia. Kuvittelin ajan kanssa pääseväni tästä surusta, mutta oman iän karttuessa kipu vain kovenee. Olen vastuullisessa ja haastavassa työssä, mutta vaihtaisin työni joka hetki vauvan hoitoon.
Enkä todellakaan kaipaa vain vauva-aikaa, vaan aivan yhtä paljon heidän kouluikää ja aikuistumistaan...
Meitä on moneen junaan, mutta lajimme kannalta tietysti "ihan kiva", että monelle tulee se tarve saada oma lapsi. Minulle ainakin lasten saaminen (tai siis niinden saamisen yrittäminen) oli maailman luonnollisin juttu, siis jossain vaiheessa. Olimme olleet yhdessä monta vuotta, tehneet yhdessä paljon kaikkea, mitä nyt vain pariskunta kahdestaan voi tehdä. Sitten vajaan kolmenkympin korvilla oli selvää, että toivoisimme myös omia lapsia. Ja heitä olemme kaksin kappalein saaneet, ja voin sanoa, että se on ollut elämäni täyisn ylivoimaisesti hienoin asia. Mitkään muut saavutukset eivät ole yhtikäs mitään näiden vesseleiden rinnalla.
Mutta eihän tietenkään lasten haluaminen ole mitään "pakollista". Ja on hienoa, jos nautitte elämästänne kahden. Toki se on aika harvinaista, ettei kumpikaan, edes tulevaisuudessa haluaisi lapsia.