nelikymmisen bulimiasta
Olen pian nelikymppinen perheenäiti ja ongelmanani on, että minulla on vieläkin bulimia. Välillä se saattaa pysyä poissa muutaman kuukauden, mutta palaa sitten taas. Ensimmäisen kerran ahmin ja oksensin tahallaan 18-vuotiaana.
Eli aikaa on kulunut näin paljon, joten alan uskoa, että tämä ei ikinä lähde pois. Olen niin vankasti joka kerran päättänyt, että tämä on viimeinen kerta, mutta sitten kun syön vähänkin epäterveellisesti, tulee hirveä tunnontuska.
Olen syönyt pitkään lääkitystä tähän (ei auta) ja käynyt terapiassa, tosin muista syistä.
Onko kellään kokemuksia. Paljon puhutaan nuorten tyttöjen syömishäiriöistä, muttei tällaisten "kehäraakkien".
Kommentit (16)
Alkoi 15-vuotiaana, joten parikymmentä vuotta mullakin on tämä roikkunut mukana. Joskus unohtuu, mutta sitten se aina tulee takas. Syy on varmaan siinä, että vaikka olen hoikka, mulle aina kertyy 5-10 kg ylimääräistä, ja kun alan sitä laihduttamaan pois, niin joka kerta menee överiksi. Joulun alla laihdutin 10 kiloa, ja tietysti aloin oksentelemaan ja paastoamaan ja jumppaamaan ja juoksemaan hullun lailla. Sitten kun olin tavoitepainossani niin lopetin syömisien vahtaamisen ja olin ok. No, nyt on taas 6 kiloa hiipinyt takaisin, ja alkaa peilikuva inhottaa. Haluan sen läskin pois, haluan laihduttaa... Laihduttaminen on helppoa, mutta se aina sotkee mun pääni. Jokin siinä stressaa niin, että pitää ahmia ja oksennella, että pysyisi jotenkin kasassa. Sama on kun tulee stressaavia elämäntilanteita, en kestä sitä, vaan alan ahmimaan ja oksentamaan.
En yleensäkään kestä stressiä hyvin, tai muita ihmisiä. Ihmiset aina vaativat minulta liian paljon, en halua antaa itsestäni. Esim. suhteessa, jos toinen alkaa ahdistamaan niin en kestä ja alan salaa ahmimaan.
En ole ikinä syönyt mitään lääkkeitä, terapiaa olen saanut vuosien varrella, mutta en ole siitä apua löytänyt.
Ikää 36v. Sairastuin anoreksiaan 14-vuotiaana. Sairastin sitä muutaman vuoden, Seuraavaksi tuli bulimiavaihe. Nyt viimeiset vuodet olen elänyt melko anorektisesti. Eli siis syön todella vähän ja sekin vähä on vain makeaa. Kunnon ruokaa tuskin pystyn enää syömäänkään. Sitten tietty vastapainoksi pitää liikkua hullun lailla, jotta ei vaan paino nouse. Nuoruusvuosien jälkeen en enää pysty oksentamaan, koska se tuntuu jotenkin niin "luuserimaiselta" ja pelkään hampaitteni puolesta.
Itse en ole koskaan saanut mitään terapiaa tai hoitoa tähän sairauteen. Olen jotenkin vaan aina päässyt luikahtamaan niistä kuin koira veräjästä. Suurin osa läheisistä varmaan on kuitenkin huomannut, että suhtautumiseni ruokaan ei ole mitenkään normaali. Samoin kuin omaan kehonkuvaanikaan. Vaatekoostani ja muiden kommenteista tiedän, että olen tälläkin hetkellä tosi hoikassa kunnossa mutta peilistä näkyy vaan "kauhee perse ja läski maha". Ahdistun, jos yhtenäkin päivänä pari tuntinen lenkkini jää väliin.
Nyt, kun esikoiseni lähestyy teini-ikää, olen alkanut miettimään, että sairaus jotenkin "siirtyy" opittuna hänelle. Koska kyllähän vanhempi lapsi jo tajuaa, että äiti ei koskaan syö mitään eikä istu ruokapöydässä muun perheen kanssa. Perheen ruokahuollon hoidan meillä varmaan ihan liian ortorektisesti eli valmistan ruuat tosi terveellisesti.
Olen kanssa miettinyt, että en varmasti parannu tästä koskaan. Tavallaan kai jo vähän luovuttanutkin. Joskus olen miettinyt, että josko ravitsemusterapeutin tekemä tarkka ruokapäiväkirja voisi auttaa mua... No, ehkä alkuun mutta sitten taas jossain vaiheessa koko touhu menisi ihan överiksi ja palaisin taas tähän samaan kituuttamiseen...
tässä ap siis: olin lähes varma, että tälla palstalla ainakaan ei löydy ikätovereita. Siitä ei ole kyse, ettäkö en TIETÄISI kaikkea bulimiasta. Nykypäivänä tietoa saa lähes joka paikasta ja olen sitä etsinytkin. Pulmana vaan on se, että koska tämä syömishäiriötietous on suunnattu nuorille tytöille, en tunnista siinä psyykkisesti itseäni. En keksi siis mitään syytä sille, miksi tämä jatkuu ja jatkuu. Olen siis jo melkein verhoutunut kokonaan tähän salaisuuteen, sillä se on tullut niin arkipäiväiseksi. Saatan esim. kylässä tai samalla kun lapset leikkivät käydä "tyhjennyksellä" ilman että kukaan huomaa. Ja siitä tulee jotenkin huojentunut olo - en tiedä miksi.
Olen normaalipainoinen, ehkä hieman hoikanpuoleinen mutta en enää liian laiha. Ihan nätin ja hoidetun näköinen nainen, sanoisin ehkä ulkopuolisena (mutta itseni näen sikana). Minusta tässä ei ole edes kysymys laihduttamisesta tai oman vartalon kyttäämisestä. Siis jotenkin miellän sen, että kun ahmin jotenkin ällöttäväksi synniksi, mikä pitää saada pois. Totta kai tunnen KOKO ajan että minulla on viisi kiloa liikaa.
Kroppa on toistaiseksi ok, mutta eri asia ovat hampaat - olen joutunut laitattamaan etuhampaani uusiksi, ne hapertuivat tämän taudin myötä :(
mitähän tässä voisi olla tehtävissä. Olen siis nyt 38.
tässä ap siis: olin lähes varma, että tälla palstalla ainakaan ei löydy ikätovereita. Siitä ei ole kyse, ettäkö en TIETÄISI kaikkea bulimiasta. Nykypäivänä tietoa saa lähes joka paikasta ja olen sitä etsinytkin. Pulmana vaan on se, että koska tämä syömishäiriötietous on suunnattu nuorille tytöille, en tunnista siinä psyykkisesti itseäni. En keksi siis mitään syytä sille, miksi tämä jatkuu ja jatkuu. Olen siis jo melkein verhoutunut kokonaan tähän salaisuuteen, sillä se on tullut niin arkipäiväiseksi. Saatan esim. kylässä tai samalla kun lapset leikkivät käydä "tyhjennyksellä" ilman että kukaan huomaa. Ja siitä tulee jotenkin huojentunut olo - en tiedä miksi.
Olen normaalipainoinen, ehkä hieman hoikanpuoleinen mutta en enää liian laiha. Ihan nätin ja hoidetun näköinen nainen, sanoisin ehkä ulkopuolisena (mutta itseni näen sikana). Minusta tässä ei ole edes kysymys laihduttamisesta tai oman vartalon kyttäämisestä. Siis jotenkin miellän sen, että kun ahmin jotenkin ällöttäväksi synniksi, mikä pitää saada pois. Totta kai tunnen KOKO ajan että minulla on viisi kiloa liikaa.
Kroppa on toistaiseksi ok, mutta eri asia ovat hampaat - olen joutunut laitattamaan etuhampaani uusiksi, ne hapertuivat tämän taudin myötä :(
mitähän tässä voisi olla tehtävissä. Olen siis nyt 38.
Vastasin tuossa aiemmin, en muista numeroa. En tiedä itsekään miten tästä pääsisi lopullisesti eroon. En onneksi kärsi siitä koko ajan, mutta kuitenkin muutaman kerran vuodessa on kausia. Ennen joulua taisi mennä 3 viikkoa jolloin oksensin joka ilta, sitten havahduin ja lopetin.
Minäkin olen hoikka ja muiden mielestä kivan näköinen. Aina olen kyllä tuntenut paineita ulkonäöstä. On pitänyt sopia johonkin kokoon, enkä ole ikinä uskaltanut vaan antaa olla huolehtimatta itsestäni. Se on surkeaa, ja tunnen siitä alemmuudentuntoa. Minusta tuntuu, että muista naisista olen pinnallinen tai turhantarkka. En ole ollenkaan, minä pidän aidoista ihmisistä jotka eivät pingota niin kuin minä itse. Minun vaan pitää itse pitää jotain hiton kulissia yllä. Olen yliystävällinen ja oikeasti ymmärtäväinen, herkkä ihminen. Koska minusta tuntuu, että minua arvostellaan koko ajan, niin en sitten tarkoituksella arvostele muita. Minun elämäni on siis stressaamista siitä mitä muut minusta ja ulkonäöstäni ajattelevat. Miehet ovat aina osoittaneet kiinnostusta, ja minä taas pelkään miehiä ja flirttiä. ;) En tiedä mitä tapahtuu kun vanhenen, eikä ulkonäöllä ole niin paljon väliä enää. Toivottavasti nämä paineetkin hellittää. Haluaisin vain ottaa rennosti, enkä pingottaa.
Myös minua on mietityttänyt se, että millaisen mallin siirrän lapsilleni. lasten ruokinnan hoidan säntillisesti, mutta en syö heidän kanssaan. Sen sijaan säästän ahmimisen ja oksentelun toiseen ajankohtaan :(
lapseni on tarhassakin puhunut tästä, sillä hoitaja kerran sanoi minulle naureskellen, että XX kertoi, että teillä äiti syö aina eri ruokaa. Hoitaja luuli siis tätä lapsen höpinäksi :(
tuo voisi hyvinkin olla minun kirjoittamaani, sillä tunnen itsestäni kovin samalla tavalla. Myös minulle on tärkeää saada miehiltä hyväksyviä katseita ja näyttää hyvältä - sillä tavalla että se ei kuitenkaan johda mihinkään sekoiluun.
Työskentelen asiantuntijana ja kykenen järkevään ajatteluun työpaikalla. Silti olen kuin 6-vuotias lapsi minäkuvassani. Vihaan itseäni, mutta samalla olen kietoutunut omiin ongelmiini. Tuhosin jo hampaani (tosin ne on korjattu), mitähän menee seuraavaksi....tuntuu pelottavalta, ja aika vaan kuluu ja kuluu....
t: ap
Tuhosin jo hampaani (tosin ne on korjattu), mitähän menee seuraavaksi....tuntuu pelottavalta, ja aika vaan kuluu ja kuluu....
t: ap
Tuo on muuten se miksi en enää uskalla oksennella koko ajan. Kuulin/luin joskus jostain, että joku oli kuollut siihen oksenteluun, olisiko ollut sydänkohtaus tms. Ja siitä on tullut vähän kammo. Olen aika usein yksin lasten kanssa, enkä uskalla oksentaa, koska pelkään kuolevani. Vähän fobianlainen juttu. Otan jopa puhelimen mukaan vessaan jos oksennan, jos vaikka tuuperrun siihen. Tietysti tuo tapahtuu vain jos on oksennellut paljon ja nestetasapaino on täysin hukassa, mutta joskus se tuntuu tosi pahalta, mahasta repii oikein. Olen kyllä tosi iloinen, että pelkään. Koska se ainakin pitää tän kurissa. Nykyään jos oksennan niin saan aftoja heti suuhun, ientulehduksen, kipeän kielen, kurkku on ihan raakana, mahaan koskee, hampaisiin koskee. Ei se kivaa ole yhtään, mutta joskus on pakko. t. 8
Kuulostaa hullulta, mutta onnittelen sinua, että sinulla on tuo oksentamisen estävä fobia. Se on aivan varmasti parempi kuin oksentaminen.
Vaikutat kyllä muutenkin mukavalta, pärjäävältä ja hyvännäköiseltä ihmiseltä, niin että älä sorru oksenteluun enää ikinä.
Täytyypä alkaa itsellenikin kehittää tuollaista pelkoa....ennen pelkäsin hampaitteni menetystä, mutta kun ne ovat jo siis menneet ja kruunut tilalla, niin sekään ei ole este. Kaikkea hyvää.
Aurinkoista kevättä, paljon voimia sinullekin. t. 8
jokainen kokee itseensä kohdistuvan arvostelua tms. Itse koen myös, että jos lihon grammankin, niin ihmiset heti huomaa ja ajattelee mun jotenkin olevan laiska ja saamaton. Olen siis muutenkin kontrollifriikki pahimmasta päästä. Ja ihan kaikessa.
Mullakin on haaveena, että joskus pystyisin vain olemaan ja olla välittämättä ns. turhista asioista. Kai tää on kanssa tavallaan jotain kulissin ylläpitämistä. Koska, kun kai loppujen lopuksi olen aika sekaisin sisältä, niin tällä kaiken "hyvin tekemisellä ja hyvältä näyttämisellä" pystyn vain ja ainoastaan pysymään kasassa. Silloin kun anoreksia alkoi, niin mulla se ei johtunut todellakaan siitä, että olisin jotenkin vastustellut kasvamista aikuiseksi. Olin ihan hämilläni sen yhden ainoan kerran, kun äiti vei mut lääkäriin, ja se lääkäri alkoi kainostellen jutella "aikuiseksi kasvamisesta". Kun ei mulla sen asian kanssa mitään ongelmaa ollut!
Toisaalta olen miettinyt myös sitä, että jos uskaltaisin relata, niin mitä sitten tapahtuisi. Ehkä en uskalla edes kokeilla....
Tsemppiä kohtalotovereille :)!
mäkin olen sairastanut bulimiaa. olen siitä onnekas, että parisuhde ja lapsi paransi sen. jos olisin yksin, ahmisin varmasti vieläkin, ja jos eroaisimme, uskon, että sairastuisin uudestaan. toinen ihminen, joka säätelee syömistäni pitää mut jotenkin ruodussa.
kävin terapiassakin (monista syisä) ja masenuslääkkeet kyllä auttoivat vähän. suosittelen teile kaikille terapiaa ja relaamista. en kuitenkaan osaa kertoa miten se relaaminen tapahtuisi, mullakin on nyt vaihe, että vartalo tuntuu lihoneelta ja löysältä ja siitä tulee vitutus. mutta jotenkin sitä nykyään kestaa paremmin, kuten myös sitä, että painan enemmän kuin laihimmillani.
eli halusin vain sanoa, että parantuminen on mahdollista.
HEI!
itse aloitin oksentelen 15-vuotiaana (nyt 30v) ja kärsin bulimiasta aina esikoisen syntymään asti. Nyt olen 3 vuotta ollut oksentamatta. Raskauden alussa oksensin vielä muutamia kertoja, mutta pelkäsin lapsen puolesta ja tämä pelko sai minut lopettamaan. Tietenkin myös hampaat huolettivat. Lapsen syntymän jälkeen en ole enää kertaakaan oksentanut. Olin myös teini-iässä hirveän tarkkaa mitä ruokaa söin...piti olla rasvattomat jugurtit ja kasvisruoka....ja lapsen syntymään asti tarkkailin painoani.
Nyt elän normaalia elämää kahden lapsen ja miehen kanssa ja olen pitkästä aikaa onnellinen. Nyt kun mietin aikaa, kun bulimia hallitsi TÄYSIN elämääni, alkaa ihan itkettää. Miten paljon aikaa ja rahaa sain kulumaan ja en ollut yhtään sen laihempikaan kun nyt, kun syön kaikkea (jopa lihaa) ja herkutkin maistuu.
Eli tämä tarina siitä, että kyllä siitä sairaudesta pääsee eroon. Jokainen tietysti tarvitsee jonkinlaisen erilaisen kipinän (minulle se oli lapsi).
Tsemppiä teille kaikille!
Mua ottaa välillä päähän - ja rankasti - kun vain mietinkin sitä, miten paljon niin luonnollinrn asia kuin ruoka, hallitsee elämääni :(! Asia, jonka pitäisi kaikille olla ihan normaali elossa pysymisen keino. Eikä mitään niin sairasta kuin mulla.
Mullakin on useempi lapsi ja ne raskausajat on ollut melko tuskaa, juurikin tuon painonnousun takia. Toisaalta silloin välillä kuitenkin huomasin pystyväni jopa syömään niin, että nautin siitä. Nykyään mulla taas ei tule enää edes näläntunnetta :(.
Surkuhupaisinta tässä on se, että työssäni opetan terveyteen, ravintoon, liikuntaan ja elämänhallintaan yleensä liittyviä asioita. Että siis tiedän itsekin, että syömällä normiruokaa, näyttäisin varmasti ulospäin ihan tältä samalta. Mutta päänuppi vaan hannaa vastaan :(
Sofi Oksasen Stalinin lehmät -kirjaa? Siinä oli todella raastavan tarkkaa tekstiä bulimiasta.
Tuttua on, itse olen jo 36. Sairastuin anoreksiaan joskus 16-vuotiaana, eikä se tästä ole lopullisesti näköjään ohi mennyt. Ikuisesti tulen tarkkailemaan painoani. En koskaan ole ymmärtänyt, mikseivät kaikki ylipainoiset laihduta, tai mikseivät kaikki oksenna syötyään liikaa, vaan päästävät itsensä lihomaan.... Sairaushan tämä on, ja tämä on sairaan ihmisen kapeaa ajattelua.
liittyy. Mitä lääkettä syöt?