Olen valinnut miehelleni jo uuden vaimon!

ihan hauskasti kirjoitit, ja ymmärsin, että on huumoria. Sillä minäkin olen pärjännyt kai näin pitkälle.



Mun ongelma on se, että mä pystyn pyörittämään lääkärit ja terapeutit ihan pyörryksiin, ja suuntaamaan niiden huomion ihan mihin haluan. Just yks kaveri sanoi, että olen niin fiksun oloinen, että ei ne tajua, kuinka sairas oikeasti olen ja siksi en saa apua, tai ainakaan oikeanlaista.



Taidat olla ainoa tässä ketjussa, joka edes vähän tajuaa mua. Kiitos siitä! Sitä paitsi auttoi, kun sai taas avatua täällä. Ei nää ajatukset mihinkään häviä, mutta nyt pyyhin kyyneleet ja yritän taas jaksaa iltaan asti.

kuitenkin valinnut sut! Mitäpä jos yrittäisit vielä? Ei mikään asia ratkea tosta vaan ja voi mennä vuosiakin, mutta se kannattaa.



Ja lapsesi aivan varmasti rakastavat sinua ja haluavat sinut, ei ketään muuta. Vaikka he pitäisivätkin jostain muusta äidin korvikkeesta, niin sinä vikoinesi olt silti kaikkein paras.



Siinä olet väärässä, että lapset unohtaisivat sinut. Eivät todellakaan unohda. kyllä se olisi heille kamalaa, jos äiti häviäisi/kuolisi.



Sinä pystyt pääsemään ongelmistasi eroon, eikä sinun täydellinen tarvitse ollakaan. Tartut nyt yksittäisiin asioihin ja suurentelet niitä. Oikeassa elämässä kaikki ei aina ole täydellistä, mutta ihmiset voivat silti olla onnellisia.



Todennäköisesti miehesi kärsii tilanteesta ihan yhtä paljon kuin sinäkin ja hän vain haluaisi selvittää asiat.



Yritä, vaikka se vaikeaa olisi.

Mun ongelma on se, että mä pystyn pyörittämään lääkärit ja terapeutit ihan pyörryksiin, ja suuntaamaan niiden huomion ihan mihin haluan. Just yks kaveri sanoi, että olen niin fiksun oloinen, että ei ne tajua, kuinka sairas oikeasti olen ja siksi en saa apua, tai ainakaan oikeanlaista.

on esittää lääkäreille jotain muuta mitä on, jos kerran haluaisi apua ongelmiinsa? Voit aivan yhtä hyvin lakata käymästä siellä lääkärillä ja terapeutilla, jos siitä ei ole sinulle mitään oikeaa hyötyä, muuta kuin näyttelijäntaitojen harjoittelun kannalta.

olemme kahdelta eri planeetalta.



Olin kaunis, hoikka, hyvässä ammatissa, minulla oli kaunis oma koti, matkustelimme, bailasimme, meillä oli mahtavaa yhdessä.



Sitten elämä alkoi heittää paskaa niskaan kaksin käsin, oli lapsen kuolemaa ja toisenkin, mun sairastuminen, työstä poissaolot, raha-huolet, itsetuhoinen käyttäytyminen, 34 kg lihominen. En jaksa käydä suihkussa tai pestä hiuksia, iho on kuin rupikonnalla, en jaksa kuin itkeä. Kun näen itseni mieheni silmin, en yhtään ihmettele, että hän varmaan ajattelee tehneensä elämänsä virheen minut ottaessaan. Mä olen oikeasti ihmisen irvikuva. Masentunut ihminen tekee myös läheistensä elämästä helvetin, ja vaikka kuinka yritän tätä lapsilta piilottaa, niin tutkittu juttuhan on, että masentuneen vanhemman lapset on myös usein masentuneita, eli helvetti vaan jatkuu.,...

voit muuttua vielä toisen ja kolmannenkin kerran. Se kuuluu asiaan. Sellaista elämä on.



Sulla ei ole oikeutta antaa periksi vain siksi, että sulla nyt menee helvetin huonosti. Näin siksi, että et vaan voi tietää, mitä on edessä 5 tai 10 vuoden päästä. Ja voin kertoa, että läheisilläsi ei todellakaan menisi paremmin sinun "poistuttuasi kuviosta". Katso vaan vaikka mitä tutkimuksia: oli ne vanhemmat miten hirveitä tahansa, jopa narkkarien ja pahoinpitelijöiden lapset tarvitsevat jonkinlaista suhdetta vanhempiinsa kasvaakseen tasapainoisiksi aikuisiksi - puhumattakaan sitten sinun lapsistasi, sinä kun et käsittääkseni tee tahallasi heille mitään pahaa!

Miksi hän ei ole hakenut avioeroa?

ettei ensimmäiseksi eikä vielä sadanneksikaan ajattele eroa. On itse eroperheestä, ja haluaa lapsilleen ehjän perheen, isän ja äidin. Kaikkien näitten vuosien ja vaikeuksien jälkeen hänkin on kai niin väsynyt, että ei jaksa mua huomata enää ollenkaan, kaikki voimansa menee lasten hoitamiseen, ruoan tekemiseen, siivoamiseen ja töissäkäyntiin. Siksi olisi ihanaa, että saisi jonkun arvoisensa naisen jakamaan arkea, hän jos kuka on sen ansainnut. Onnettomia olemme molemmat...

Vaikka edellisessä kommentissani totesinkin, että ei minusta ole ap:lle neuvoja antamaan, niin muille vastaajille voisin yhden neuvon antaa. Älkää aina olko niin helvetin positiivisia! Kun se ei masentuneella vaan mene niin, että "nyt reipastut ja olet iloinen ja nostat itsesi omista hiuksistasi ylös sieltä suosta" Ainakin mulla on tilanne se, että joskus on ihan pakko saada valittaa sitä, kuinka surkea on olo. Silloin toivoisin jonkun toteavan, että vittu joo, niin onkin. Sää oot tosi urhee, kun kestät ton kaiken.



Jep. Nyt tuli lapset sisälle ja mun pitää alkaa olemaan äiti.

Olen itse käynyt samat ajatuskuviot läpi edelisessä suhteessa. Lopulta tajusin, että fantasioimalla miehen uudesta paremmasta elämästä sekä omasta lähdöstä pakenin vastuutani lapsista ja perheestä, vaikeaa elämävaihetta, joita väistämättä tulee. Elämä on tällaista välillä, hyväksy se ja johan alkaa helpottaaa.



Lopulta sain tehtyä ratkaisun, erosin ja voinmme paremmin kaikki. Olen onnellisempi kuin vuosikausiin. Teille ratkaisu voi olla jokin muu, miettikää sitä yhdessä ulkopuolisen kanssa. Kerro ajatuksistasi miehellesi. Puolisona haluaisin tietää jos kumppani suunnittelee itsaria, todellakin.

Rva Berliini on niiiiiin oikeassa!



Kun se yleinen mielipide on aina vaan että ottaisit nyt itteäs niskasta kiinni ja lopettaisit ton valittamisen. Ja hip heijaa kun aurinko paistaa ja mene ulos halailemaan puita jne. Ensinnäkin, mä inhoan ulkonaoloa, ja toiseksi, mä vihaan kevättä, silloin on aina kaikista pahinta! Ja kesääkin vihaan nykyään läskieni takia.



Mieheni tietää itsariajatuksistani, olen niistä usein puhunut. Luulen, että ne ahdistaa häntä, tietenkin, mutta ei varmaan pohjimmiltaan usko, että mitään kuitenkaan itselleni tekisin

Kirjoitit itsekin, että miehesi haluaa lapsilleen isän ja äidin. Miehesi kuulostaa ihmiseltä, joka ei suinpäin ryntää uuteen suhteeseen jos sinulle " jotain sattuu ". Lapsesi rakastavat sinua ihan varmasti, juuri sellaisena kuin olet. Sinä olet masentunut etkä vain nyt kykene näkemään että sinua rakastetaan.



Itseinhosi on varmasti todellista ja oikeutettuakin. Ne ovat sinun tunteitasi, eikä niitä saa väheksyä! Eikä kukaan muu saa sinua piristymään eikä reipastumaan. Sinun itsesi täytyy löytää joku " lanka " johon tarttua kiinni ja päästä taas elämän makuun.



Itsemurha ei todellakaan ole ratkaisu! Se jättää ikuiset jäljet lapsiisi. Tiedän omasta kokemuksesta, koska oma isäni tappoi itsensä. Katoaminen on ehkä vieläkin traumaattisenpaa lapsillesi. He eivät voi käsittää eivätkä ymmärtää miksi heidät hylkäsit! Hylätyksi tuleminen varjostaa heidän elämäänsä aina.



Mitä jos kuitenkin hakeutuisit hoitoon ja yrittäisit vielä kerran, itsesi ja lastesi takia. Elämä on liian arvokas lahja, kaikesta huolimatta , hukattavaksi!



Lähetän sinulle lämpimiä ajatuksia ja halauksia täältä ja toivon todella että tervehtyisit!

Kun se yleinen mielipide on aina vaan että ottaisit nyt itteäs niskasta kiinni ja lopettaisit ton valittamisen. Ja hip heijaa kun aurinko paistaa ja mene ulos halailemaan puita jne. Ensinnäkin, mä inhoan ulkonaoloa, ja toiseksi, mä vihaan kevättä, silloin on aina kaikista pahinta! Ja kesääkin vihaan nykyään läskieni takia.



Mieheni tietää itsariajatuksistani, olen niistä usein puhunut. Luulen, että ne ahdistaa häntä, tietenkin, mutta ei varmaan pohjimmiltaan usko, että mitään kuitenkaan itselleni tekisin.

Suurimman osan ajasta menee oikein hyvin, mutta yksi pieni vastoinkäyminen riittää joskus täyttämään mitan ääriään myöten täyteen. Suuttuneena voin ajatella, että p..kele lähden nyt ja takaisin en tule. Ja se menee taas ohi ja elämä hymyilee hetken aikaa taas.

Minulla vaikea sairaus joka lopetti kaikki unelmat tulevaisuudesta, lapset joita rakastan ja mies josta en voi erota. En voi jäädä enää sairauteni kanssa yksinhuoltajaksi ja en usko että voisin jättää lapsiani miehellenikään ja lähteä.

Yritetään jaksaa- vaikka elämä ei ole aina reilua.