entä kun synnytyspelkokeskustelu ei auta?

en osaa tuohon synnytyspelkoon kommentoida, mutta kaikille ei sovi terapiakeinona keskustelu. Itsekin reagoin samalla tavalla eli täysin hallitsemattomalla ja hillittömällä itkulla terapiakeskusteluihin ja lopetin ne. Nyt voin paljon paremmin.

ja jokainen synnytys oli erilainen.



Ekassa hirveät kivut ja pahat repeämät ja eppari. Toipuminen kesti vuoden.

Tokassa vielä hirveämmät kivut (luomuna), ei repeämiä tms. ja toivuin melko heti. Kolmannessa siedettävät kivut, pelotti ihan hysteerisesti, mutta selvisin.

ei kannata ajatella tai ottaa syyllistä oloa siitä jos haluat sen pelkosektion.



mun mielestä on eri asia kun sulla on jo yksi synnytys takana (vaikka toinen voisikin mennä eri tavalla) verrattuna sellaisiin äiteihin joilla ei ole kokemusta yhtään synnytyksestä..



nyt vaan tsemppiä ja koeta ajatella sitä vauvaa eikä niitä ikäviä muistoja. hyvä kun ne on nyt läpi käyty niin uusia tuulia elämään sitten!! aika parantaa haavat?



sanot vaan että niin se nyt on ettei tää auttanut!

k> kaikille ei sovi terapiakeinona keskustelu

Mikä sitten voisi auttaa?



Koen, että aika ei myöskään auta, koska edellisen lapsen syntymästä on viisi vuotta ja kammo on vaivannut minua nämä viisi vuotta.



ap

Ekasta synnytyksestä on 6 vuotta aikaa, ja vasta nyt sain neljännen lapsen odotuksen myötä työstettyä synnytystä niin paljon ettei se enää itketä. Mulla siis eka synnytys sujui periaatteessa hyvin, mutta siihen liittyi paljon huonoa hoitoa ja suoranaisia hoitovirheitä. Synnytys päättyi imukuppiin ja lapsen siirtämiseen toiseen sairaalaan infektion takia. Yritin käsitellä ekaa synnytystä joitain kuukausia synnytyksen jälkeen itkettyäni sitä ensin kolme kuukautta. Keskustelussa minut teilattiin täysin, olin hullu ja hormonihöyryissä...



Tuli toisen lapsen aika, silkan vihan ja raivon voimalla jaksoin raskausajan ja päätin että pidän puoleni synnytyksessä vaikka väkivalloin. No, kaikki meni paremmin kuin hyvin. Synnytys sujui tosi hienosti ja sain mitä ihaninta hoitoa ja kohtelua joka tietysti oli eräänlaista balsamia haavoille.



Kolmannen lapsen kohdalla pelko ei enää nostanutkaan päätään, kiitos onnistuneen toisen synnytyksen. Mutta, mutta... lienenkö tullut taas liian kiltiksi - koko raskausaikana minua ja mielipiteitäni ei kuunneltu millään lailla. Määrättiin käynnistykseen niin että sinne melkein vietiin väkisin, alistettiin ja nöyryytettiin, käyttäydyttiin niinkuin olisin ollut aivan vähä-älyinen. Minulle jäi tunne että itselläni ei ollut kolmannen synnytyksen kanssa mitään tekemistä, olin täysin ulkopuolinen koko asiassa.



Ongelman kruunasi kolmatta synnytystä seuranneessa sterilisaatioleikkauksessa saamani kohtelu: nöyryytyksiä, hengenvaaraa, hoitovirheitä ja lopputulos: neljäs raskaus. Koska minulle kuitenkin oli itsestään selvää että vauva saa tulla, aloitin ekan ja kolmannen synnytyksen aktiivisen käsittelyn oikeastaan heti kun raskaus varmistui. Kirjoitin, itkin, ajattelin, raivosin itsekseni. Ja vasta kun pystyin selkeästi ilmaisemaan ne epäkohdat jotka minua edellisissä synnytyksissä painoivat, otin asian puheeksi neuvolassa.



No, tämä kaikki vähän OT. Kerroit että olitte asettaneet tavoitteeksi että voit ajatella tai puhua synnytyksestä itkemättä. Aika korkealle asetettu tavoite, jos olet viisi vuotta käsittelemättä hautonut asiaa ja nyt se pitäisi neljällä keskustelukäynnillä saada selvitettyä.



Mun neuvo on, että ala työstää asiaa itse. Käytä sitä tapaa joka on sinulle luontevin. Ajattele asiaa ja itke. Tai kirjoita siitä ja itke. Käy punttisalilla, treenaa, ajattele synnytystä ja itke. Piirrä tai maalaa tai mitä vain. Pääasia että se itku pääsee ulos ensin. Vasta sen jälkeen olet valmis työstämään asiaa pidemmälle. Kaikissa vaikeissa asioissa suru pitää surra alta pois, ennen kuin on aktiivisen käsittelyn aika. Ja sitä käsittelyä tarvitaan huomattavasti enemmän kuin ne neljä kertaa.



Ja se pelkosektio. Jos et koe pystyväsi synnyttämään alateitse, elimistösi tekee hommasta täysin mahdottoman ja se sektio on edessä joka tapauksessa. Joten siinä kohtaa älä epäröi, jos sinusta tuntuu siltä ettet pysty alateitse synnyttämään.



Toivotan sinulle voimia asian käsittelyyn ja loppuraskauteen. Ja onnea matkaan. Työstettyäsi asian siedettävälle tasolle, olet melkoisen paljon vahvempi ja monta ajatusta sekä kokemusta rikkaampi!

myös miettimään tuota itkua. Haittaako, jos annat sen itkun tulla? Pystyisitkö ajattelemaan, että itku on sitä, mikä sinua puhdistaa ja "huuhtoo menneitä" pois? Ettei tarvitsisi keskittyä siihen, että pystyykö olla itkemättä, sen sijaan kuunnella mitä itku kertoo.

Munkin mielestä on aika kova tavoite se, että pystyisit ajattelemaan synnytystä ilman itkua. Itkua on niin monenlaista ja osa itkusta on vain sitä tunnekuohua eikä mitenkään ahdistavaa tai pelkoa. Mä en ainakaan kykene ajattelemaan omia synnytyksiäni enkä osaa ystävienkään synnytyksiä ilman tunnekuohuja.



Muutenkin minusta tuntuu, että synnytyksessä ei pidä pyrkiä hallitsemaan tunteita, vaan elää ja kokea niitä.



Ja jos päädyt sektioon, niin minusta ainakin on parempi ajatella, että siinä kokonaistilanteessa, jossa sinä ja perheesi on, sektio on parempi valinta teidän perheen kannalta. Jos koet etukäteen alatiesynnytyksen pelottavana ja ahdistavana ja jos sitten vielä käy niin, että tämä synnytys olisikin sellainen, niin joudut samaan aikaan työstämään tätä kokemusta kuin huolehtimaan vastasyntyneestä ja muusta perheestä. Siksi minusta kannattaa ajatella koko teidän perheen tilannetta.



Minusta tuo pelkosektiokäsite pitäisi jättää puheista kokonaan pois.

kMikä sitten voisi auttaa?

Koen, että aika ei myöskään auta, koska edellisen lapsen syntymästä on viisi vuotta ja kammo on vaivannut minua nämä viisi vuotta.

ap

mutta pelkoon ei tietenkään oikein hyvää lääkitystä ole olemassa. Minulla on mahtava perhe ja läheiset, jotka ovat positiivisella tavalla tukeneet minua ja auttaneet löytämään omanlaiseni äitiyden. Olemme toki keskustelleet, mutta perheen kesken turvallisessa ja lämpimässä ilmapiirissä. En oikein muuta osaa tähän neuvoa.

2

Odotan kolmatta lasta rv 31+.... juuri tänään varasin ajan pelkopolille keskusteluihin.. pelottaa mennä sinne. Kävin jo ennen raskautta siellä, keskustelin lääkärin ja kätilöitten kanssa monta tuntia, itkin minäkin. Lääkäri oli kirjannut tämän epikriisiin (jonka itsellenikin sain). Ja kirjoittanut myös että mikäli pelko yhtä voimakasta raskausaikanakin, voidaan synnytystä suunnitella sektionakin. Ja tästä konsultoitu muitakin lääkäreitä.

En todellakaan tiedä mitä tehdä.. pelkään kaikkea, alatiesynnytystä, sektiotakin, käynnistäminen kuulostaa kamalalta jne. Ahdistavaa.

Ja se pelkosektio. Jos et koe pystyväsi synnyttämään alateitse, elimistösi tekee hommasta täysin mahdottoman ja se sektio on edessä joka tapauksessa.

Olin ihan varma etten pysty synnyttämään, vetkutin lapsentekemistäkin vuosia siitä syystä, mutta koska olen liian kiltti, en uskaltanut pyytää pelkosektiota. Joten päätin ottaa synnytyksen sellaisena kuin se on ja lakkasin ajattelemasta synnytystä kokonaan. En lopulta edes pelännyt, koska blokkasin ajatukset synnytyksestä lähes täysin. Sallin vain ylitiöpositiivisuuden ja "hyvän asenteen".

Synnytyksessä olin taas vastakkain se tosiasian kanssa että sisimmässäni oli MAHDOTONTA kuvitella että lapsi tulisi alakautta ulos. Vaikea selittää ja varmasti vielä vaikeampaa ymmärtää, mutta sellaista vaihtoehtoa ei vaan kerta kaikkiaan ollut. Synnytys pysähtyi ja lopulta mentiin kuitenkin sektioon.

Kumpi on tällä hetkellä vaikeampaa, ne ajatukset jotka itkun tuo vai se itkeminen? Oletteko terapeutin kanssa jutelleet löytyisikö joku keino, jolla voisit "kanavoida itkua"; purkaa niitä tunteita jollakin muullakin tavalla?



Ikävää jos koko uuden elämän odotuksen ihme menee sinulla edellisen synnytyksen epäonnistumisen ( = synnytys on aiheuttanut sinulle noin pahan trauman; enkä tosiaan tarkoita että sinä olisit epäonnistunut) purkamiseen. Joskus voi tulla myös aika, jolloin sinun täytyy aktiivisesti päättää että nyt riittää; itku teki hyvää ja asiat eivät menneet niinkuin olisi pitänyt mutta elämä jatkuu siitä huolimatta; nyt en enää anna asian hallita mieltäni, suren ja mietin asiaa vaikka puoli tuntia joka ilta; en sen enempää.

Voimia!

että vauvan saan synnytettyä alakautta ulos! Se tuntuu täysin mahdottomalta minusta. Ponnistusvaiheet on olleet niin hankalia ja pitkiä minulla, että en tiedä mitään sellaisesta kun lapsi syntyy normaalisti. Molemmat on tulleet imukupin avulla ulos. Ja sitä en halua kokea enää koskaan, imukuppia!!!

En osaa ajatella itseäni synnyttämään alakautta. Vaikka periaatteessa viime viikkoina olen antanut itselleni sellaisen "luvan" että lähtisin yrittämään alakautta.... mutta enpä tiedä siltikään.

t. 10

Mene sektioon. Olin samassa tilanteessa kuin sinä ja kävin kerran pelkopolilla ja ulvoin siellä ja ahdistuin. Peruin kaikki jatkoajat ja tappelin itseni äitiyspolilla pelkosektioon (olin siellä muuten seurannassa). Se oli loistava asia ja toinen lapsi syntyi rauhallisen suunnitellusti klo 9. Sektio oli ihan hieno kokemus ja siitä toipui ihan hyvin. Koin sen tosi vapauttavana. Miksi siis piinaat itseäsi. Totea että sinulle hyvä tapa mennä sektioon.



En oikein saa itse pelkosektiossa olleena kiinni, että miksi et voi myöntää että et pysty synnyttämään. Uskot juuri sen aivopesun mitä sinulle pelkopolilla tehokkaasta syötetään. Mieti haluatko synnyttää ja jos et niin menet pelkosektioon.



Minulla pelko oli niin lamaannuttavaa että en voinut olla kätilön kanssa samassa huoneessa sydänkäyrien mittausta varten äitiyspolin seurannoissa, vaan aloin hyperventiloida ja ulvoa. Takana oli siis 23 tuntia kestänyt pysähtynyt 4,5 kiloisen yliaikaisen lapsen synnytys, jossa olin 4 tuntia tajuttomana kun voimat oli loppunut. En tiedä miten sen lapsi sieltä tuli ulos. Kauheasti minulle huudettiin ja karjuttiin kun taju meni koko ajan. Kivunlievitystä en saanut. Ihmettelen vaan edelleen että lapsi syntyi terveenä sen rumban jälkeen. Mielestäni lamauttavassa pelossa on parempi mennä hallitusti sektioon, olen edelleen todella kiitollinen että sain sektion toisella kertaa. Pelkäsin myös etukäteen että minua kohdellaan pelkosektion takia sairaalassa epäasiallisesti, ja täytyy ihmeekseni todeta että joka paikassa kohdeltiin paljon paremmin kuin silloin ekalla kertaa normisynnyttäjänä, jolloin olin täysin oman onneni nojassa ja huudon kohteena.

kiitän vastauksista!



Yksi pulmani taitaa tällä hetkellä olla, että koen voimakasta häpeää siitä, että en pysty alatiesynnytykseen. Mutta ehkä se tästä tavalla tai toisella.



ap





P.S. Ajoittain minusta tosiaan tuntuu, että melkein sekoan asian kanssa.

Pidän mielenterveyttäni muuten hyvänä ja tämä on ensimmäinen kerta elämässäni kun olen tällaisia asioita joutunut työstämään.



Annan itkun kyllä tulla kotona ja psykologin luona. Vieraamman päiväkotitädin läsnäollessa pyrin peittelemään itkuani. Olen ajatellut, että itku on eräs hyvä keino työstää asiaa. Eli tarpeeksi monta kertaa asiaa itkettyäni pääsisin asiasta eroon. Itku (psykologin sanoin 'tunnereaktio') on kuitenkin mielestäni yksi mittari, jolla voin mitata, olenko päässyt asiasta eroon. Jos en pysty normaalissa ihmisten välisessä kanssakäymisessä kuulemaan sanaa 'synnytys' alkamatta itkemään, en mielestäni ole pystynyt vielä täysin käsittelemään asiaa pois päiväjärjestyksestä. Sinänsä olen kyllä tiedostanut, että ensimmäisen lapsen syntymän yhteydessä saamani voimakas pelkokokemus ei todennäköisesti häviä minusta ikinä kokonaan, vaan kulkee mukanani läpi elämän. Se ei toki kaikilta osin ole huono juttu, voi syventää elämänkokemustani ym., Mutta tällä hetkellä en koe olevani asian kanssa niin paljon sinut, että sen kanssa voisin elää normaalia elämää asian ahdistamatta liikaa.





En ole asiaa mielestäni viittä vuotta hautonut, vaan työstänyt kirjoittamalla ja itkemälläkin tarvittaessa. Asia on vaivannut ajoittain, mutta toki uuden raskauden myötä noussut kovasti pintaan. Ja nyt raskauden aikana olen siis käynyt synnytyspelkokeskusteluissa noin kerran kuukaudessa viimeisen puolen vuoden aikana. Keskustelujen välillä olen kirjoittanut psykologin antamasta aiheesta, koska kirjoittaminen on itselleni luontainen tapa työstää asioita. Voi olla että puoli vuotta ja neljä psykologikäyntiä on liian vähän. Luulen kuitenkin, että synnytyspelkokeskusteluja ei yleensä paljoa enempää käydä. Ei sillä, että ehkä pidempää terapiaa haluaisinkaan, kun tässä vaiheessa en ole varma, auttaisiko se nykyistä enempää. Toki käyn ne kerrat, mitä minulle vielä tarjotaan.





Olen miettinyt, enkö kykene päästämään vanhasta kokemuksesta irti. Miehenikin on vaikea ymmärtää, miksi aina jauhan samasta asiasta. Ja alan itkemään samasta asiasta. Vaan asiasta irti päästäminen/pääseminen on helpommin sanottu kuin tehty. Siksi yritin kysellä vinkkiä, jos pelkokeskustelut ei auta.

Kiva kun palasit kommentoimaan.



Oletko miettinyt miksi sinusta tuntuu häpeälliseltä että et ehkä pysty alateitse synnyttämään? Vaaditko itseltäsi paljon noin muissakin asioissa? Kuten aiemmin totesin, voimakas pelko tekee elimistöllesi mahdottomaksi synnyttää, sitä ei voi järjen keinoin hallita millään.



Olen itse kokenut tuota samaa sekoamisen tunnetta työstäessäni ensimmäistä synnytystäni- ajattelin olevani umpihullu kun en pääse tässä asiassa puusta pitkään... ja mieskin taisi kyllä ajatella samoin. Itku minultakin tuli monesti, ihan jossain sopimattomassa paikassa kun nyt yleisesti tuli synnytyksestä puhetta. Lopulta vasta sype-kätilön kanssa käydyissä keskusteluissa, hänen luettuaan papereitani ja todettuaan että hän näkee heti näistä papereista ettei hoito ole ollut asianmukaista, tuli suunnaton helpotuksen tunne. En olekaan hullu, minulla ei olekaan mitään sairasta päähänpinttymää vaan minua on ihan oikeasti hoidettu ja kohdeltu huonosti. Sen koommin se eka synnytys ei ole enää itkettänyt, suututtaa ajoittain kyllä mutta asia sai lopulta siedettävät mittasuhteet.



Ja omalta kohdaltani kyllä helpotti kovasti myös kolmannen synnytyksen ja sterilisaation käsitteleminen lääkärin kanssa, kun hänkin myönsi että hoito ja kohtelu oli ollut tosi huonoa, suorastaan ala-arvoista.



On hyvä että olet työstänyt synnytystäsi. Sain ekasta viestistä sen kuvan että asia on ollut ihan täysin käsittelemättä. Arvaan hyvin, että miehesi on vaikea käsittää miksi sinua edelleen itkettää se eka synnytyskokemus. Mies on kuitenkin siinä tilanteessa ulkopuolinen, eikä elä niitä samoja tunteita ja tuntemuksia läpi siinä määrin kuin nainen. Epäonnistunutta synnytyskokemusta voi hyvin verrata raiskaukseen - tämä esimerkkinä siitä miten syvältä asia voi satuttaa.



En tietysti nyt tiedä mikä siitä ekasta synnytyksestäsi teki moisen kauhukokemuksen, ja siltä pohjalta on vähän vaikea lähteä arvailemaan miten sitä vielä työstäisi. Jos kyse oli henkilökunnan huonosta kohtelusta, siinä voisi tietysti olla terapeuttista kohdata sinua hoitaneet ihmiset uudelleen ja antaa tulla ulos mitä vuosien mittaan olet miettinyt. Jos taas kyse oli synnytykseen liittyvistä komplikaatioista, niiden läpikäyminen lääkäreiden kanssa voisi antaa lisää tietoa ja ymmärrystä, jos taas kyse oli kestämättömistä kivuista voidaan tehdä kunnollinen kivunhoitosuunnitelma... ilmeisesti ongelma on aika monitahoinen ja silloin sen käsitteleminen tulee kestämään kauan. Oletko miettinyt jotain vaihtoehtoisia hoitoja, kuten vaikkapa hypnoosia? Siinähän alitajunnan voi ikään kuin "ohjelmoida" uudelleen niin, että elimistösi ei saa paniikkireaktiota joka kerran kun synnytys tulee puheeksi.



Toivotan sinulle edelleen voimia, joskus vaan asia vaatii vähän pidempään käsittelyä!



T: 6

En koe asiasta häpeää, kuten sinä kerroit kokevasi siitä, ettet pysty synnyttämään alateitse. Itse en koe, että ihmisyyteni, naiseuteni tai mikään muukaan olisi jollain lailla kiinni siitä, olenko synnyttänyt juuri alateitse. Minulle olennaista oli saada lapsi maailmaan, ja oli erittäin myönteistä että sain hänet ilman pelkoa ja kipuja. Lisäksi tämä on selkeästi yksityisasia. En kulje loppuelämääni kertoen ihmisille, että lapseni syntyi pelkosektiolla, ja kysellen että mitäs nyt minusta ajattelette.

Kaivoin tämän keskustelun vielä esiin kun jäi jotenkin mieleeni. Tässä edellinen kirjoittaja juuri toteaa että se on yksityisasia ja ei ole mitään hävettävää. En itse edes vaivaannu asiasta yhtään vaan voin ihan avoimesti kertoa että oli kyseessä pelkosektio.

Olin raskauden aikana todella ahdistunut kunnes sain varmuuden sektiosta. Mielestäni synnytyksessä on hyvin sujuessaan kyse häviävän pienestä ajasta ja se ei määritä hyvin sujuessaan tulevaisuutta. Huonosti sujuneesta synnytyksestä voi jäädä vuosien piina ja pelko. Sen vuoksi tällaisessa selkeässä pelkotapauksessa olen lämpöisesti sektion kannalla, se ei ole lamaannuttavassa pelossa mikään häpeä vaan ihan kelvollinen ratkaisu. Toivottavasti ap palaat kertomaan ajatuksiasi.