Onko täällä muita Asperger-aikuisia / rajatapauksia?

oikeilla (diagnosoiduilla) as-lapsilla on muutenkin ihan tarpeeksi sitä mainetta, etä dg:n muka saa helposti (ikäänkuin joku haluaisi lapselleen vammaisuuden!) ja sitä viljellään mutuperustein ilman että siihen alkaa aikuiset leikkimäänmillään itse tehdyillä diagnooseilla. Ja oletko ihan varma, ettei tuommoinen kertoiulu olisi pelkkää huomion hakua?



Terveisin yhden as-lapsen äiti, joka kyllä tunnistaa ne melkein kaikki kriteerit itsessäänkin, muttei koskaan edes uneksisi väittävänsä itseään aspergeriksi, koska se tärkein DIAGNOOSIN kriteeri eli lääkärin toteama HAITTA jää täyttymättä!

muuttaisi. Mä olen aina ollut "vähän outo" ja nyt kun on lapsia niin olen "se vähän outo ja hiljainen äiti". Itse en koe edes tarvetta saada ystäviä. Viihdyn hyvin yksin / perheeni parissa. Mutta välillä on pakko olla sosiaalisissa kontakteissa ja silloin siis olen se vähän outu ja hiljainen äiti. Mutta ei siinä mitään. En ole sosiaalinen pyrkyri joten on ihan ok että muut tietävät että tälläinen olen. Koen itseni niin erilaiseksi kuin mitä suurin osa ihmisistä on, että en koe millään lailla antoisaksi ystävyyssuhdetta "tavisten" kanssa.

uskoo olevansa täydellinen ihminen omine harrastuksineen ja kiinnostuksen kohteineen.

Kyvytön toimimaan sosiaalisissa kontakteissa, kyvytön lukemaan sanatonta viestintää.

Laukoo suustaan ihan mitä sattuu, ei edes ymmärrä milloin joku loukkaantuu.

Hänellä ei ole ystäviä, eikä hän enää lähde mun kans minnekään...ei sen puoleen, että enää edes haluaisin häntä mukaan loukkaamaan ihmisiä.



Diagnosoinnista viis, kukapas nyt diagnoosia itselleen haluaisi.

Hän nyt vaan sattuu olemaan yksin viihtyvä harrastuksiinsa syventyvä erakko.

Mistä tiedät, oletko AS vai muuten vaan outo/sosiaalisesti rajoittunut/ujo??

AS-diagnoosiin ei riitä 'outous' tai ylipäätään yksi oire. Sinulla voi olla yhtä lailla jokin rajoittunut persoonallisuushäiriö tai vastaava- käy neuropsykologin tutkimuksissa, ennen kuin alat levitellä moisia juttuja hiekkalaatikoilla.

kaikki AS:it eivät ole sosiaalisesti rajoittuneita, as-piirteitä löytyy varmaan joka toisesta ihmisestä aina erilaisista kiinnostuksen kohteista lähtien.

Minä sinuna puhuisin asiasta perheelle, mutta en puolitutuille.



Itselläni on perheessä as-piirteinen läheinen, ja minulle aspergerin olemassa olo selitti paljon asioita. Se voi auttaa hyväksymään asioita, enkä jää enää miettimään "outouksien" motiiveja, kun ymmärrän, että motiivia ei ole manipulointi tms (esim. huomiotta jättäminen ei ole harkittua jne).



Puolituttujen kanssa voi taas tosiaan käydä niin, että harva tietää aspergerista muuta, kuin että se on "jonkinlaista vammaisuutta", ja suhtautuu sinuun sen jälkeen turhankin suurella varauksella. Sitä tuskin haluat.

Jos tietää millainen testi on ja että joku (esim. minä) vastaa *liki kaikkiin* kysymyksiin myöntävästi, niin tietää ettei ihan normaalista ihmisestä ole kyse. Aikuisille ei ole juuri mitään hoitoa aspergeriin ja suurin osa jääkin diagnosoimatta kun aikuiset ovat jo tähän ikään mennessä oppinut elää sen kanssa ihmetellen vain miksi minä olen tällainen ja ruoskien itseään. Asperger on nykyisin yksi "muotisairaus" vaikka todellista totta se on todella monelle. Aikuisia ei pahemmin tutkita tuhlaten siihen kalliita kokeita ja aivojen kuvauksia yms. jos ihminen kykenee olemaan töissä ja elää suht normaalisti.

vähintäänkin piirteitä. Mua kiinnostaisi, että mikä lasketaan sellaiseksi haitaksi, että aikuisella ruvetaan tutkimaan mahd. Aspergerin syndroomaa?

Ne testit on pelkästään tarkoitettu seulaksi siitä,e ttä koska kannattaa alkaa tosissaa ntesteemaan ja milloin se on lähtökohtaisesti turhaa. TOki, 140 pistettä - jos et ole huijannut tai ylitulkinnut pahasti - tarkoittaa,e ttä sut pitäsi testata oikeasti. Se EI kuitenkaan tarkoita, että saisit yli 7 pistettä asiantuntijoiden tekemässä A-DOS testissä (jossa katsotaan kliinisesti vuorovaikutusta ja sitä, onko se normaali vai autistinen vai muuten outo) tai adi-r-teitissä (joka on miljoona kertaa monimutkaisempi mutta perustaltaan samantapainen testi kuin ne esiseulatestit, mitä jo olet tehnyt). Toisdtaiseksi autismia ei voida todentaa aivokuvalla, vaikka erilaisia yritelmiä on laadinnassa. (autistien aivokuva on erilainen kuin tavallisten ihmisten. Valitettavasti se voi olla monella eri tavalla erilainen ja kokaiseen näistä erilaisuuksista on monta muutakin syytä. Sitä yhtä definitiivistä ei ole vielä löydetty. Siksi autismidiagnoosit ovat aina poissulkevia, eli ensin tutkitaan "kaikki muu".)



Minäkin saan niissä esiseulatesteissä melkein täydet pisteet, mutta tiedän sen johtuvan omasta ylitulkinnastani. En ikinä täyttäisi diagnoosikriteereitä lääkärissä.



Ihan oikeasti mene ensin lääkärii nja katso saatko diagnoosia ja puhu vasta sitten siitä, että olet autisti... JUST SIKSI KOSKA SE ON MUOTIDIAGNOOSI. MOnet "haluaa olla aspergereita", koska asseilla o nvielä älykkään mutt aoudon maine - eikä ihmiset tajua, miten helvetin vaikeata se oikeasti on niille, joilla autismi on. Kun ei pysty toimimaan oikein ja kommunikoimaan ymmärrettävästi, vaikka kuinka yrittää. Kun esim opettaja tuomitsee asennevammaiseksi ja ettei tuota kiinnosta pätkääkään, vaikka toinen ei mitään niin kovasti yritä kuin miellyttää opettajaa - se vaan ei onnistu kun kommunikaatio menee väärin. Kun hymyn sijalla näkee irvistyksen, kun taputuksen tuntee lyöntinä, kun kokouksessa tulee itku, kun ruokalaan mennessä eksyy...

http://www.aspalsta.net/index.php?sid=5f67bab3ec8fc717884f0f3e9f256f72

se varmaan on just se työkyky jonka mennessä vasta aletaan tutkimaan...

mutta silloin ei tehty mitään. Nyt olen aikuinen ja osaan elää sen kanssa enkä sanoisi että se kauheasti elämääni haittaa ellei ota huomioon ympäristön asenteita minuun ja jopa minun lapsiini. Lääkärin tekemistä testeistä en tiedä, mutta kuulostaa sellaisilta etten niihin haluaisi lähteäkään. Totta puhuen en halua diagnoosia ja sitä kautta leimaa papereiheni enkä ymmärrä kuka edes haluaisi? Riittää että itse tiedän ja sitä kautta ymmärrän itseäni reagointiani muille normaaleihin asioihin ja pystyn olemaan itselleni suvaitsevaisempi.



Aspergerista ne ketkä ei sen kanssa ole ollut tekemisissä, ei mun kokemuksen mukaan tiedä siitä juuri mitään ja rinnastavat sen jonkinlaiseen arvaamattomaan mielisairauteen joten turhaan näistä piirteistä ei kannata kertoa. Yhdelle työkaverille oli pakko kertoa sillä olin onnistunut suututtamaan todella pahasti hänet täysin tahattomasti eikä hän ymmärtänyt minua ollenkaan ennen kuin kerroin Asperger-piirteistäni.

7

ihmettelen kovasti... toki 140 tuossa kotitestissä nyt jo jotain kertoo. Mielestäni on todellakin parempi itse tietää vaikka sitten oma diagnosina mikä itseä vaivaa kuin olla siitä tietämätön. Sen sijaan en itsekään ottaisi moista leimaa papereihini ihan heppoisin perustein.



Esimerkiksi meillä on lapsi, joka on 100-varmasti asperger-lapsi, mutta ei ikipäivänä tulisi mieleen kailottaa siitä kaikkialle ja leimata häntä tällä tavalla. Hänelle itselleen kerromme sen josaain vaiheessa, mutta nyt hän ei tiedä itsekään olevansa erilainen. Meitä vanhempia taas lohduttaa suunnattomasti se, että lapsessamme ei ole ns. "vikaa", vaan hän on ihan tavallinen asperger-lapsi.

Lapsena kuulin monesti, että olen outo, ja kuulen edelleenkin. 4-vuotiaana en mennyt pitkän sairaalajakson aikana koskaan leikkihuoneeseen, vaan nyhjäsin yksikseni omassa huoneessa ja opettelin tekemään palapelejä nurinpäin. Nuorena multa kysyttiin usein, että mitä sä oikein tuijotat, jos jaksoin jonkun aikaa istua jossakin porukassa. Eksyin koulussa käytäviin, laivamatkoilla en löytänyt hyttiä, vaikka olin käynyt siellä monia kertoja. Kun sain ajokortin, en osannut suunnistaa viiden kilometrin päähän huoltoasemalle, ja vieläkään mulla ei ole minkäänlaista suuntavaistoa. Kasvoja en tunnista ollenkaan (lapseni häpeävät, kun en tervehdi tuttuja, mutta kun en tunnista heitä). Otan kaikki sanat ja asiat kirjaimellisesti. Omassa kirjahyllyssä kirjojen pitää olla aakkosjärjestyksessä ja viivasuorassa rivissä jne. jne.



Diagnoosilla en tekisi mitään enkä kutsu itseäni aspergeriksi, koska mulla ei diagnoosia ole. Joitakin as-piirteitä mulla kyllä taitaa olla.

Mutta miten aikuiselle voidaan AS- diagnoosi edes tehdä? En usko että itse diagnoosia haluaisin. Tiedän vahvuuteni ja heikkouteni ja yritän hyväksyä itseni tällaisena kuin olen.



Minulla epäilys omasta poikkeavuudesta heräsi vasta kun oman lapseni kautta. Hänellä on ollut joitakin ongelmia mm. vuorovaikutuksessa ja niitä on tutkittukin jonkinverran.



Syrjäänvetäytyvä olen aina ollut. Monet ystävistäni olivat ujoja lapsena ja nuorena ja pääsivät siitä ajan kanssa eroon. Minä taas en tiedä edelleenkään miten ihmisten kanssa ollaan.

eikä kyse ole millään lailla siitä, haluaako sitä leimaa iteslleen tai lapselleen vai ei. Että sellainenaste-ero siinä on.



Ysin lapsi on nimittäin asperger. Ja se kyllä näkyy kaikille ympäristössä niin selvästi, että on ihan turha pohtia, haluaako vai ei tai ymmärtääkö lapsi itse vai ei (taatusti ymmärtää olevansa erilainen, kaikki muutkin ymmärtävät). Ja SILTI niissä lääkärin tekemissä testeissä (ados) lapsi sai vain 8 pistettä eli on juuri ja juuri autistinen (skaala on siis 1-14, jossa 1-6 on "normaali" ja 1 ääri-ei-autistinen ja 14 täysautistinen ja 7 on autistisen rajapyykki. Tietysti niissä muissakin testeissä tuli erinäisiä pisteitä, mutta pointti on siis siinä, että tässä ketjussa esitetyt tulkinnat siitä, haluaako diagnoosia vai ei, ovat ihan merkityksettömiä silloin kun ollaan edes diagnoosin rajamailla.



Tottakai kaikilla on asperger-piirteitä ja skaalan päähän 1 ei varmaan oikeasti osu ketään. Silti se ero ON todella olemasa ja ne aspergerit ja autistit erottaa iahn todella joukosta ilman, ettäk yseessä on mikään tukintaero tai halu. Voin ihan rehellisesti kertoa, että jos te voitte miettiä asiaa, teillä ei ole aspergeria.

Mäkin aina ajattelin vain että olen hieman erakkoluonteinen jolla on joukko muitakin omituisia piirteitä. En edes tajunnut että ne voi liittää yhteen ennen kuin terapeuttini (jolla kävin masennuksen vuoksi) kysyi olenko koskaan itse epäillyt Aspergeria. Tajusin että ehkä en olekaan kieroon kasvanut vaan minulla neurologinen poikkeavuus.



Tuo äiti tässä ketjussa on tuohtunut, enkä ole ihan varma miksi. Miksi toisella oireet pitää olla yhtä pahat kuin toisella että kyse olisi samasta asiasta? Tietenkin olen tosi pahoillani hänen lapsensa tilanteesta ja toivotan voimia (empatiakykyinen olen vaikka Asperger minulla todennäköisesti on, ei tosin rajuna).

... siis ennen kuin rupesin epäilemään lastani aspergeriksi. Sitten vertailemalla pistimme yhteen yks plus yks ja yhtä äkkiä kaikki mieheni (ja lapseni) kummallisuudet kuuluivatkin tuohon assiuteen :) Oli ihan hurja tunne, että hänen omituisuutensa olivatkin ihan tyyppiesimerkkejä asseille. Mutta toisaalta kiva kun iskäläkin on asperger, niin on talossa joku joka ymmärtää todella hyvin, minkälaisia ongelmia lapseni elämässään kohtaa...

asperger ei ole mikään tavaratalon hyllyltä valittava kiva pikku erikoisuus, jonka voi ostaa maksamalla neuro-mentaliin muutaman tuhat euroa, jotta saa ymmärrystä ja huomiota, vaan se on valitettavasti ihan oikea vamma. Ja maä huomautan, että tämä lapsi, jonka vammoja te pidätte sillä tavalla "pahana", että kaiilla joilla on as, ei tarvitse olla yhtä pahat oireet, on juuri ja juuri diagnoosin rajoilla!



Nämä tavaratalo-mulla-on-varmaan kiva-erikoisuus-itsediagnosoidut tyypit syövät ymmärrystä niiltä , jotka oikeasti ovat vammaisia. Kun te ette tarvitse tukea ja kuntoutusta, ne oikeasti vammaisetkaan eivät sitä saa. Kelan tädit kuuntelevat teidän tarinoitanne, ja minun lapseni jää ilman terapiaa, ilman kouluavustajaa, ilman toisen asteen koulutusta, ilman asunmistukea, ilman kuntoutustukea, pahimmassa tapauksessa ilman ammattia ja ilman eläkettä. Että siksi minä olen tuothtunut näistä diagnosoin-itse-itsenikivan-kuuloiseen-syndroomaan-parin-vuoden-välien-tapauksista. koska te ette ole oikeita, minun lapseni tuentarvettakaan ei pidetä oikeana. Valitettavaa, mutta ihan liian totta..

Jos ei ole edes töissä, niin miten voi tietää, onko työkykyinen?

työkyvy menostakin. Varsinkin jos on myös sairaslomalla.