Vaikuttaako synnytyksessä koetun kivun määrä jotenkin lapseen kiintymiseen?

kaksi tosi kivuliasta ja yksi lähes kivuton ja yhtä rakkaita ovat kaikki lapset olleet. Ei se synnytyksen kulku liity siihen lapseen mitenkään, tai ainakaan minä en ole niitä assosioinut yhteen. Kolme lasta, kolme synnytystä, mutta ihan yhtä nopeasti olen vauvoihin ihastunut, kun ne ovat tulleet mahasta pois.

Kolmas lapseni syntyi nopeasti ja muutamalla kipeällä supistuksella (paikat oli jo auki ennakoivilla kivuttomilla supistuksilla) Ponnistaminen meni ohimennen.

Sain lapsen rinnoilleni ja tuntui ihan vieraalta. "väärännäköiseltä".

Lapsi on jo 20v ja on etäisin minulle lapsistani.

mutta voi toki olla muustakin kiinni.

Uskon kyllä, että oikein kivulias tai traumaattinen synnytys voi asiaan vaikuttaa...

Mulla kolme synnytystä, joista kaksi jollakin skaalalla mitaten suht' kivuttomia ja yksi (keskimmäinen) ihan helvettiä. Kivun määrä ei ole missään vaiheessa vaikuttanut kiintymykseen lapseen. Minun on vaikea liittää lasta kipuun, liitän kivun synnyttämiseen, joka lapsen nähdessäni on jo ohi (tai ainakin melkein). Siis olen aina erottanut synnytyskivun ja lapsen toisitaan mielessäni. En tiedä mistä se johtuu. Lisäksi hetki, jolloin sain lapsen rinnoilleni, merkitisi kaiken kivun ja ponnistuksen loppumista, kärsimys loppui lapseen.

mutta en usko sen muuten vaikuttavan. Muut asiat, kuten väärät odotukset , synnytyksen jälkeinen masennus, raskausajan kiintymyssuhde ja sujuminen varmasti vaikuttaa enemmän.

Minulla on jokanen synnytys ollut erilainen. Sattunu perkeleesti (kuinkas muutenkaan) ja silti kun lapsen saanut syliin niin kipu unohtunut ja lapseen heti "uponnut".



Joskus se rakkaus alkaa myöhemmin. Mutta en usko että niinkään KIPU syynä siihen, vaan ehkä ei ole tunteet niin valmiita muuttuneeseen tilanteeseen.

Minusta kivulla ei voi sitä lasta syyttää. Eikai kukaan synnytä ajatellen ettei se missään tunnu? Mutta varmasti lapseen synnyttäminen sattuu yhtä paljon, ellei jopa enempi kuin äitiin. Ei se lapsi kivun syy ole. Joten en käsitä miksi tässä kipua ajatellaan.



Omalta osalta juuri kivun kokeminen on ehkä lisää kiintymystä lapseen. Ei niin että se jotenkin estää tai hidastaa kiintymystä.

Onko tässä nyt sitten taustalla se että kun MINUUN sattuu ja lapsen synnyttäminen on satuttajana niin lapseen ei voi suhtautua järkevästi? Ehkä sitten kannattaa miettiä miltä lapsesta tuntuu olla puristuksen kohteena? Tiedä häntä.

voimakkaampi kuin kivuttomasti syntyneeseen. Saattoi johtua myös lapsen ulkonöstä: Kivuliaasti syntynyt lapsi oli heti suorastaan häikäisevän kaunis, kun taas kivuttomasti syntynyt oli alkuun sellainen turpeinen, laikukas ja pään muoto oli jotenkin hassu.. :-) (Nykyisin kiintymys aivan yhtä vahvaa).

Esikoisen syntymä oli aivan helvetillisen kipeä ja kauhea kokemus. (käynnistetty luomu imukuppisynnytys.) Kipu oli välillä niin kovaa, että toivoin jopa omaa kuolemaani.:/ Toinen synnytys menikin sitten kaikin puolin oppikirjan esimerkin mukaan. Kaikin puoli ihana kokemus. Molempiin lapsiini olen kiintynyt ihan samalla lailla päätä pahkaa rakastuen ensi silmäysellä.:)

poikkeuksellisen vaikean ja kivuliaan synnytyksen jälkeen kuin tavanomaisen. Ei tietenkään niin että toisesta automaattisesti seuraisi toinen, mutta kuitenkin että tilastollisesti ero olisi nähtävissä.



Omalta kohdaltani en osaa sanoa, kun kumpikin synnytys on ollut ihan tavallinen (kivulias tietysti, muttei traumaattinen) ja olen rakastunut vauvoihin ensisekunnista alkaen.

hyvin erillaisia kaikki. Vaikean synnytyksen jälkeen voi olla että lapseen kiintyminen vaatii enemmän aikaa. Ole armollinen itsellesi ja anna aikaa ja lupa kaikenlaisiin tunteisiin ilman huonoa omaatuntoa.

Mä luulen, että jos synnytys on tosi vaikea ja tavallaan tapahtumana äidille pettymys (jos äiti on esim. kovasti toivonut alatiesynnytystä ja joutuukin sektioon), niin varmaan se voi jossain olosuhteissa vaikuttaa lapseen kiintymiseen. Mutta pelkän kivun kokemuksella en usko olevan merkitystä. Ainahan ennakko-oletuksena on, että synnyttäminen sattuu. Ei kai siitä kukaan voi edes alitajuisesti lasta syyttää?



Itselläni esikoinen syntyi oikeastaan täysin kivuttomasti, koska olin niin raskaasti epiduraalin vaikutuksen alla, etten olisi tiennyt mistään mitään, vaikka koko alavartaloni olisi amputoitu. Pikkukakkonen puolestaan syntyikin sitten hirmu vauhdilla ja täysin ilman kivunlievitystä. Molempiin lapsiin olen tuntenut hyvin läheisen siteen ihan ensi sekunneista asti.

ehkä eniten on vaikuttanut asiaan se, että jos olen ollut hyvin väsynyt ja kipeä (esim. kiireelliseen sektiion joutuneena ) en ole jaksanut kiinnostua vauvasta, kun oma olo on ollut niin huono. Pidemmällä tähtäimellä lapset yhtä rakkaita-onneksi!

Esim. pidätyskyvyttömyyttä tms. niin voihan se olla että tuntuu aika rankalta. Muuten synnytys ja kipu on musta liian ylimainostettu ja kohistu juttu. Kyllä se sattuu paljon mutta on kuitenkin rajallinen aika ja sitten se kipu loppuu siihen. Vauvan synnyttyä vasta se todellinen vääntö alkaa, vuodesta toiseen kasvattamista ja huolehtimista jne.



Mitenhän siinä tutkimuksessa on kivulias/rankka synnytys määritelty? Onko äidin oma kokemus? Siis silloinhan äiti itse määrittelisi oliko synnytys poikkeuksellisen rankka. Jos on niin että herkästi synnytyksen "kamalaksi" tuntevat omaavat enemmän ongelmia kiintymyssuhteen kanssa tai toisin päin? Mitenkään vaikeita synnytyksiä väheksymättä mutta tuli tuollainen mieleen kun en ole tutkimukseen perehtynyt. Itse nimen omaan pidän synnytykseen liittyviä rankkoja juttuja just noina pitkäaikaisina vaikutuksina tai elinikäisinä vammoina äidille/lapselle. Jos joutuu synnytysten jälkeen vielä alapään korjausleikkaukseen niin on se kyllä tosi kurjaa. Tai jos kivut muuten haittaavat pitkään elämää synnytysten jälkeen. itse olen ollut hyvässä kunnossa synnytysten jälkeen kun on käynyt hyvin, mutta tiedän että näin ei kaikilla ole.

Mulla on takana kolme synnytystä, yksi niistä (keskimmäinen) lähes kivuton ja ns. täydellinen synnytys muutenkin. Siis kaikki toiveeni toteutuivat, kipuja ei juuri ollut, tunsin olevani täydellinen synnyttäjä ja superäiti muutenkin jos näin voi sanoa... enkä tällä tarkoita että olisin vertaillut itseäni muihin vaan tunsin että olin itse todella onnistunut tässä tapauksessa. Olin synnytyksen jälkeen pirteä ja hoidin vauvaani innolla.



Sen sijaan seuraavassa synnytyksessä meni monia asioita pieleen, oli inhottava kätilö, vuorokin vaihtui sitten kesken kaiken niin että ponnistukseen tuli ihan vieras ihminen. Lapsi oli avotarjonnassa ja loukkaannuin siinä synnyttäessäni kätilön ihan viattomasta huomautuksesta "sä et nyt osaa ponnistaa" kun synnytys ei edennyt. En saanut haluamiani puudutteita ja kivut oli kovat. Synnytyksen jälkeen olin pari päivää ihan turta, väsynyt eikä mua oikein se vauvan hoitokaan kiinnostanut.



Pidemmän päälle tällä nyt ei ole merkitystä, yhtä rakkaita ovat molemmat lapset mutta minusta vaikutusta oli silloin ekoina päivinä.

ja tuli mieleen, että meinaako ap, että tulisi ulos jotenkin liukkaammin, jos olisi kivuliasta hommaa ;-) Mutta siis kolme lasta on, eka synnytys oli katastrofaalinen istukan irtoamisen vaikeuksineen ja jatkuvine supistuksineen, mutta enpä näe mitään eroa lapseen kiintymisella. Ehkä tuon ekan kohdalla oli enemmänkin se, että oli vähän ihmeissään itsekin, että mitäs tälle pitäisi tehdä. Seuraavien kohdalla jo tiesi, mitä on odotettavissa, joten se kiintyminenkin sujui jouhekkaamin.

miehen syyhän se oli että siinä tilassa olin :).

, jonka koin erittäin traumaattiseksi tapahtumaksi ja ja vaikutti kyllä alussa kiintymyksen tunteisiin.



Varsinkin kun alkuun liittyi niin moneen epäonnisumiseen liittyviä tunteita; kuten vuosien lapsettomuus ja hoidot, synnytyksen päätyminen hätäsektioon ja se ettei maitoa lähtenyt alussa tulemaan. Koin ettei minua ole tarkoitettu äidiksi, kun en voi normaalilla tavalla tulla raskaaksi, en pystynyt synnyttämään enkä oikein alkuun imettämäänkään. Kaikki nämä osoitti minusta ainostaan sen, että ihan fyysisestikään minun ei ollut tarkoitettu lasta saavan.



Mutta kyllä se siitä lähti. Maidontulokin alkoi. Nyt ihana lapsi jota rakastan yli kaiken. Ja toistakin toivotaan, vaikka vaikeaa on ja synnytys pelottaa.

synnytys kokemuksena.



Minulle ensimmäinen synnytys oli jotenkin traumaattinen, sillä en tuntenut YHTÄÄN olevani tilanteen tasalla tai hallitsevani kipua. Toinen synnytys sattui fyysisesti yhtä paljon, mutta oli kokemuksena paljon helpompi.