oletteko parisuhteessanne onnellisia?

Meillä 3 poikaa.. 4 v., 3v. ja 9kk.

Yhteistä aikaa, yhteistä aikaa...........

Mutta on ollut aika jolloin olisin voinut ottaa ja lähteä.. Tunsin että en ole mitään muuta kuin kodinhoitaja. Välillä vaan tarvitaan niitä alamäkiä, niin sitten ne paremmat ajat tuntuvat niin ihanilta.



Kyllä se teilläkin varmasti pian helpottaa. Lapset kasvaa ja ainainen väsymys unohtuu.

mutta sen eteen TEHDÄÄN TÖITÄ. Eikä vaan levitellä käsiä, että tässä tää ny oli... Lisäksi mun mielestä meillä on onnellinen parisuhde myös sen takia, ettei me ylipäätään tehdä mitään tilanneraportteja, että erotaanko nyt vai ei, vaan kriiseistä mennään läpi ja yhdessä ollaan. Sitoutuminen parisuhteeseen on kaiken a ja o. Se kantaa silloinkin, kun on todella vaikea vaihe, ja toisen naamakin ärsyttää. Onnellisissa parisuhteissakin kun on niitä hetkiä joskus.

lapset 6,5 ja 2

Viestittelemme ja soittelemme työpäivän aikana. Juttelemme ja katselemme leffoja, kun lapset nukkuvat. Seksiä aina kun mahdollista... Siitä se lähtee.

sama tilanne kuin ap:llä, tosin lapset jo 4v ja 6v... Kun neuvottiin odottamaan, että lapset on yli 3v, sitten elämäntilanne helpottaa niin, että on jo aikaa toisillekin... Eipä ole... eikä kiinnostakaan -enää... Aikani jaksoin, mutta ei yksin tule mitään. Silloin kun muut on "vapaalla", siis kotona, avokki makaa sohvalla ja kärsii krapulaa... Tee siinä sitten jotain...perheenkesken... Ihan tarpeeksi ollaan touhuttu kolmestaan lasten kanssa, ei tässä enää miestä tarvita

meillä kaksi lasta 2v ja 4v ja tuntuu ettei mitään parisuhdetta edes ole, ollaanko ainuita, onko tässä kohta eron paikka..?

Kyllä se vuoden sisälle helpottaa, ja parisuhteellekin alkaa löytyä aikaa! Yksi ystäväni (kahdesti eronnut) totesi, että pariskuntien, joilla on alle 3-vuotiaita lapsia, avioerot pitäisi kieltää lailla. Niin MONI asia muuttuu, kun lasten kanssa helpottaa.

Mutta jos huomaat, että huonosti menee, älä jää pelkästään odottamaan lasten kasvamista. Hommaa edes lyhyeksi aikaa lapsenvahteja! Käykää vaikka syömässä tms., tai jos onnistuu, yksi yö hotellissa kahdestaan. Tekee terää.

Tsemppiä teille! Elämänvaiheenne on vielä sangen haastava, mutta helpompaa kohti mennään.

erota ennenku lapsi täyttää 3v. mut tuntuu van että mies on suomalainen jöröjukka joka ei puhu eikä pussaa ja mä olen sille vaan ilmaa...kauheina täs on et ajattelen päivittäin et voisin olla onnellinen jonkun toisen kanssa...en tiedä ensirakkauksia toisillemme ollaan..jos jotai teinisählijä ei lasketa..



tää on nyt menny jotenkin siihen pisteeseen et en tiedä haluanko edes mennä kahestaan mieheni kanssa johonkin jos saatais mahollisuus...kyllä mä sitä rakastan (en ole varma enää millämuotoa) ja se väittää samoin mut en tiiä..niin paljon asioita...enkä missään nimessä haluaisi lapsille rikkinäistä kotia..ollaanko vaan tässä ja eletään vaikka riidellään ja eikä tunnu onnellislta...



pakko johonkin purkaa...ku ahistaa....eikä se ukko luonnollisesti kuuntele...tai halua tehä elettäkään parantaakseen mun oloa...sen mielestä kaikki ok..



ap.

Sama työpaikka, kolme lasta ja toisillemme ne oikeat =)



t: 12 v yhdessä

ja ottakaa kahdenkeskistä aikaa JOKA PÄIVÄ Pikku-Kakkosen aikaan! Lapset telkun ääreen (kuulostaa julmalta, joo, mutta on vain puoli tuntia), ovi kiinni ja keskustelutuokio, pusuttelua ja ehkä sekstailuakin luvassa.



Tee asialle jotakin! Älä luovuta vielä.

meillä toimii tämä, ja ollaan myös toistemme ensirakkaudet. Mutta vaatii myös, että toinenkin tiedostaa, että töitä on tehtävä rakkauden eteen aika ajoin.

mutta aina se pirun raha on este...vaikka aloin tekee töitä kotihoidon jälkeen ni ei rahat silti riitä mihinkään. kotona on turha kuvitella rentoutua kun hommaa on aina..

Nämä ei tosiaan ole niin yksinkertaisia asioita. Joku ehdottaa yhteistä aikaa: Entä jos yhteistä aikaa ei vain osata käyttää, on erilaiset toiveet ja odotukset, ei osata enää keskustella rakentavasti, seksiin voi liittyä paineita puolin ja toisin yms.



Me menimme parisuhdeterapiaan, hyvin samanlaiselta tilanteesi kuulostaa kuin meilläkin. Odotan, että terapia toisi suhteeseemme parempia vuorovaikutustaitoja, sitä kautta toisen parempaa ymmärtämistä ja kunnioittamista. Sekä enemmän hellyyttä, läheisyyttä.



Terapia on aivan alussa, mutta huomaan jo nyt, että vaikka rajuja riitoja on samaan tahtiin kuin ennenkin, puramme rauhoituttuamme riitatilanteet keskustelemalla läpi. Jo se tuntuu minusta ihmeelliseltä edistykseltä: aiemmin olen kärsinyt siitä, että asiat vaan "unohdetaan".



Suosittelen lämpimästi, että haette apua. Itsekin olen naimisissa jöröjukan kanssa, joka "ei puhu eikä pussaa". Jos on valmis myös katsomaan itseään peiliin, voi siitä jöröjukastakin kuoriutua taas hienoja ominaisuuksia esiin...



Itse tiedän, ettemme mieheni kanssa tässä selviä eteenpäin ilman apua. Mieshän ei sitä ihan täysin tajua ;) mutta huomasi, että terapia onkin ihan mukava kokemus, jossa "aika menee tosi nopeasti". Se, että hakeuduimme terapiaan sai omat tunteeni todella pintaan. Olen itkenyt helpotuksesta, olen ollut vihainen, olen tuntenut toivoa ja rakkautta. Jos usko onneen on kadonnut, täytyy etsiä keinoja sen palauttamiseksi.

En minä ainakaan ja tuskin mieskään. Mies vonkaa mua mukaansa jonnekin helvetin hotelliin yöksi, mutta itse hyppää baareissa oman mielensä mukaan. Mua ei huvita sen kanssa lähteä. Menköön yksin. Meidän piti lauantaina lähteä. Isot lapset olisivat olleet pienimmäisen vahtina, mutta mies lähti äsken omille teilleen. Pysyköön siellä pääsiäisen yli ja vaikka pitempään. Ei kiinnosta enää yhtään. Mä harkitsen eroa ihan vakavasti, vaikka 30 vuotta on yhdessä menty tuulten ja tuiskujen läpi.