Toisesta ketjusta tuli mieleen: MITÄ masentuneelle voi oikein sanoa?!

Itselläni on psykoottiseksi asti päässyt masennus nyt suurinpiirtein takanapäin. Jos mietin pahimpia aikoja, niin en minä kyllä halunnut puhua oikein kenenkään aikuisen kanssa mitään, halusin olla rauhassa vain ja korkeintaan lapsille sanoa jotain.



Parasta oli, kun mies "antoi luvan" olla vain, sanoi että ei sun tarvitse mitään tehdäkään, makaa vaikka sohvalla. Puhumiseksi ja tekemiseksi riitti se, kun kävin pari kertaa viikossa psykologilla ja pikkuhiljaa jaksoin alkaa raahautua omalle pihalle päivisin edes hetkeksi.

Masentunut kaipaa hyväksyntää itselleen, mutta toisaalta masentuneen käytöstä ei tarvitse aina hyväksyä. Esim. masennus ei ole oikeutus haukkua ja herjata toisia, samoin kuin jättää velvollisuudet tekemättä. Jos ei jaksa, on pyydettävä apua. Kannattaa olla mahdollisimman suora ja ehdottaa mitä voisi tehdä. Esim. miten voin auttaa voi joskus olla liian ympäripyöreä ehdotus, jotta siihen saisi masentuneelta vastauksen. Voisinko vaikka viedä lapset ulos/tehdä ruokaa/käydä kaupassa jne. Masentunut ei kaipaa sääliä oikeasti. Jos masentunut jaksaa lähteä ulos, on positiivinen palaute tärkeää. Hienoa, että kävit ulkona. Ja se siitä, ylireagoida ei tarvitse. Jos masentunut haluaa vetäytyä, täytyy joskus vaan antaa tilaa eikä tosiaan väkisin yrittää repiä ylös. Moni masentunut kaipaa viimeiseen asti ymmärrystä muilta, mutta ei tajua että a) joka ei ole kokenut masennusta itse tai hyvin läheltä ei voi sitä ymmärtää b) ymmmärrystä ei voi vaatia muilta. "Kukaan ei ymmärrä" kierre jatkuu niin kauan kuin ymmärtää, että ei voi vaatia ymmärtämään. Myötäelää voi kyllä, mutta muiden ei tarvitse lopettaa elämistä ja varsinkaan elämästä nauttimista sen vuoksi, että masentunut ei nauti. Tukijakin saa sanoa, että ei nyt juuri jaksa jos voimat ovat lopussa. Kuuntelen sinua huomenna, kunhan olen itse levännyt.

päivät? Mies sanoo että rakastaa, eikä halua hoitoon.

Masennus on tauti. Se ei ole "elämänkatsomus". Masennusta on myös eri asteita (lievä, keskivaikea, vaikea) ja vaikeassa masennuksessa kuolleisuus on 15 prosentin luokkaa. Jokainen varmastikin ymmärtää, miten kuolema tapahtuu...



Viina ei masennukseen auta, se on selvä. Mutta muuten äitisi on oikeassa. Hyvää tarkottava "tiukkana oleminen" ei masennukseen auta, tautia ei voi hoitaa kohdistetusti. Tarkoitan siis sitä, että ei ole olemassa mitään markkeria, joka kertoisi, että nyt alkaa tauti taittumaan, ensi viikolla muutama lenkki lisää, niin ollaankin jo plussan puolella...



Masennus, vaikeusasteesta riippuen, paranee vain ajan kanssa. Jos äitisi makaa sohvalla, eikä jaksa edes nousta, niin voit varmastikin ymmärtää, että hän on vaikeasti sairas. Miten usein itse makaat päiväkausia sohvalla?



Masentunutta ymmärtää parhaiten ottamalla ensin selvää siitä, mistä kyseisessä taudissa oikeasti on kysymys. Esim. Tapani Tamminen-Kalle Achte ovat toimittaneet hyvän kirjan, löytyy varmasti jokaisesta kirjastosta. Neil Hardwickin kirjakin oli mielestäni hyvä.

Tässä mun aloituksessa tosiaan on taustalla se, että äitillä on myös vaikea alkoholiongelma. Toisinaan selittelee juomistaan sillä, kun on "masentunut" tai kun muuten vaan elämä tökkii. Kuitenkin sanotaan, että juominen pahentaa alkoholismia...



Monella masentuneella ei varmaan ole ongelmia viinan kanssa, minkä vuoksi tää aloitus oli vähän provosoiva. Mutta pointti tosiaan oli, myös muiden asiaan liittyvien kirjoitusten perusteella, että lähimmäisten on ihan oikeasti helvetin vaikeaa suhtautua masentuneeseen - varsinkin jos ei itse ole kokenut mitään vastaavaa.



Ja mun täytyy kyllä skeptikkona sanoa se, että en oikein usko etteikö masennukseen voisi myös itse jossakin määrin vaikuttaa. Mun mummo, nyt 85 vuotta, sanoo aina, että "olishan sitä itsekin masentunut sotavuosina kun lapsia ja kotia hoitaessa, mutta kun ei vaan voinut! Kuka ne lapset ja kodin olisi hoitanut, jos olisin masentuneena maannut kotona?".



Eli olisko kuitenkin niin, että tahtotilalla voisi ainakin vähän omaan masennukseensa vaikuttaa? Nykyään kun masennuksesta on tullut jonkun sortin muotisairaus ja jokaiseen alakuloon tyrkytetään diagnoosiksi masennusta, mikä ikäänkuin oikeuttaisi vaipumaan vielä pahempaan apatiaan ja toimettomuuteen.

'

Tiedän toki, että vaikeassa masennuksessa voidaan osoittaa ihan elimellisiäkin muutoksia (välittäjäaineissa tms.), mutta en nyt puhukaan niistä kaikkein vaikeimmista muodoista, vaan esim. tästä äitini taannoisesta tilasta.



ap

säätelee kuitenkin ihmisen olotilaa oli sitten minkä tasoinen masennus tahansa. Ongelmalliseksi asian tekee se, että masennus aiheuttaa ajattelun kapeutumista ja kykenemättömyyttä tekoihin ja jopa itseään auttaviin ratkaisuihin. Tyypillinen masentunut ihminen jauhaa paikallaan usein niin fyysisesti kuin henkisestikin. Lääkitys auttaa aivoja käynnistymään uudelleen. Se voi olla vuosien prosessi jopa kymmenien.



Alkoholi valitettavasti syö aivoista serotoniinia ja pahentaa masennusta sekä tekee masennuslääkkeet tehottomiksi.

päivät? Mies sanoo että rakastaa, eikä halua hoitoon.

jota tossa jossain muussakin ketjussa epäilin kaverin avovaimoksi?

nää sota-aikoijen sinnittelijä-äidit, jotka joutuivat kaiken kaaoksen keskellä hoitamaan aivan kaiken, lapset, eläime, kodin, ja arvostelevat nykypolvia masentuneisuudesta, eivät oikeastaan tiedä mistä puhuvat.



oli silloin sotienkin aikaan masennusta. lapsia kohdeltiin huonosti jne. kysypä sota-aikaan syntyneiltä ihmisiltä millainen se ilmapiiri lapsuuden kodissa oli. milainen oli äidin tunneside lapsiinsa. ei kauhean hyvin mennyt kaikilla silloinkaan.



masentuneena tosiaan ei yleensä halua puhua yhtään mitään yhtään kenenkään kanssa. parasta tosiaan on jättää masentunut omaan rauhaansa. jos haluaa tarjota apua, se kannattaa tehdä suorasukaisesti, tyyliin "sopiiko että tiskaan", "käykö että vien lapset pihalle leikkimään". kysymys "voinko jotenkin auttaa" on aivan liian vaikea masentuneelle. liian paljon vaihtoehtoja. siinä tilassa voi viedä tunteja saa itsensä edes sängystä ylös, vaikka kuinka olisi vaikka vessahätä. kerran oli laskea alleni kun en vain voinut nousta kun en osannut päättää sytytänkö ensin valot vai en...aivot vain ovat niin tahmeana sillin, että eihan oikeasti ei kykene tekemään mitään päätöksiä.



en tajua miksi kukaan edes kuvittelee että masennuksessa olisi kyse tahtoasiasta. eihän kukaan herrajumala halua sitä helvettiä itsellen. ei kukaan HALUA maata sängyssä haisevan ja likaisena. ei kukaan valitse pelätä kuolemaa ja mikä pahempaa, sitä että ei kuolekaan, vaan että elämää on yhtä pohjatonta kuilua ikuisesti.

Rankkaa on katsoa vierestä kun toinen ei ota otetta elämäänsä. Ei halua terapiaan, sitkuttelee töissä uupumuksen kummallakin puolella. Lääkitystä käyttää silloin tällöin mutta se siitä. Unirytmiä ei ole ( nukkuu aamupäivät, valvoo yöt) syö miten sattuu epäsäännöllisesti ja epäterveellisesti ( lievä syömishäiriö), ei ulkoile tai harrasta mitään muuta kuin 1-2h puheluita ystävilleen, joille purkaa pahaa oloaan.



Kaikki on aina jonkun muun syy eikä hän voi mitenkään tehdä millekään asialle mitään. Ei voi hakea mitään apua, ei hakeutua kuntoutukseen eikä edes sairaslomaa ( kun se "leimaisi") ei voi vaihtaa työpaikkaa, ei voi tehdä yhtään mitään muuta kuin voida huonosti ( joka on työpaikan, vanhempien, kuun asennon, kylmän, kuuman, pimeyden, valoisuuden, köyhyyden, milloin minkäkin syy)