Minusta ei taida olla murrosikäisen äidiksi..

Olen myös murrosikäisten äiti, lapset nyt tyttö 14 v ja poika 16 v.



Mielialavaihtelut kuuluvat asiaan, varsinkin tytöillä, joilla hormonitoiminnan vaihtelu tekee oman lisänsä.



Toki meilläkin riidellään, ja nuorten riitely keskenään on sitten oma lukunsa.



Pääosin minusta on kuitenkin tosi mukavaa olla murkkujen äiti!

Kaksi fiksua nuorta omine ajatuksineen, omine kapinoineeen, hyvin herkkinä epäoikeudenmukasuudelle. Näiden nuorten kanssa on hienoa keskustella, ihanaa kuunnella tulevaisuudensuunnitelmia yms., ja esim. matkustelu näiden kanssa on tosi mukavaa.



Meillä toimii hyvin se, kun en enää kohtele heitä ihan lapsina, esim. määräilemällä. Paremmin toimii pyytäminen, kiittäminen, rajoista keskusteleminen, kompromissien tekeminen. Saarnaaminen ja asioiden toistaminen ärsyttää nuoria, niinpä tietyt asiat voi paremmin esittää kevyemmällä tyylillä, enemmän ohimennen, leikkiä laskien tai lyhyemmin.

Olen toki edelleen selkeästi vanhempi, mutta muuttanut tietyllä tapaa suhtautumistani kohtelemalla nuoriani enemmän kuin toista aikuista.

Ja pitää muistaa kehuminen silloin kun siihen on aihetta, samoin halaukset tai esim. tukan silittely.



Ensinnäkin keskustelisin tytön kanssa silloin kun hänellä on hyvä hetki, että missään nimessä koko perhettä ei saa hallita huonotuulisuudellaan. Missä vika, kun on koko ajan pahalla tuulella, voisiko tätä auttaa? Mielialojen vaihtelu ja tietylainen alakulo kuuluvat nuoruuteen, mutta omiin mielialoihin voi myös vaikuttaa. Miltä tytöstä tuntuisi, jos muu perhe olisi koko ajan pahalla tuulella?



Onhan tytöllä ruoka- ja unirytmit kunnossa? Samoin hyvät harrastukset (voi olla ihan kotona tekemistäkin) purkavat nuoren liikaa energiaa.



Ja huumori on hyvä keino joskus hankalissakin tilanteissa, kunhan itse sen muistaisi ja jaksaisi.



Tsemppiä!

Meillä on myös murkkuikäinen tyttö, täyttää tänä vuonna 15-vuotta. Oli hetkiä kun ajattelin että, nyt en oikeesti jaksa tota lasta enää ollenkaan. Mutta pakko se on jaksaa, ihmeesti niitä voimia kuitenkin jostain löytää. Tietyt rajat pitää olla, lapsi ei saa haistatella eikä saa vahingoittaa ketään. Ei kannata myöskään lähteä aina mukana niihin teinin "raivareihin". Toki pitää olla tukena ja antaa ymmärtää että olet tarvittaessa lähellä, mutta välillä on ihan hyvä että antaa sen lapsen vaan vähän aikaa rauhoittua vaikka omassa huoneessa. Meillä ainakin se tepsi, lapsi länkytti jotain mä pidin pääni, se huusi ja meni huoneeseensa. Vähän ajan päästä se tuli sieltä kuin mitään ei olisi tapahtuntut?!



Ei se ole helppoa ton ikäisen kanssa, kun pitäis antaa sitä vastuuta, tilaa ja luottamusta, mutta silti olla samaan aikaa myös ne rajat.



Musta tuntuu että meillä on se pahin vaihe mennyt nyt ohi, mutta vielä se jaksaa koetella jonkin verran. Ihan kahden keskeinen aika on muuten tosi hyvä juttu. Esim. automatka shoppailemaan, ruokakauppaanhan ton ikäistä on melkein mahdoton saada mukaan :)



Tsemppiä ja hyviä hermoja!

Hankalimmalta tämän meidän (esi)murkun kanssa tuntuu se, että hän osaa olla todella raivokas ja tällä hetkellä suuttuu hyvin helposti, joten raivoahan riittää.

Silloin kun raivonpuuska tulee hän karjuu ja kirjuu, millään ei ole mitään väliä ja pari kertaa on mennyt ihan hysteeriseksi. Tyttö saattaa huutaa esim. "Turpa kiinni" tai "ruma akka" jne. ja olen aivan pöyristynyt näistä sanoista, sillä meillä ei ole käytetty tällaista kieltä.

Ehkä suurin pelkoni on, että hän joskus raivostuesssaan tekee jotakin peruuttamatonta, koska on niin temperamenttinen (aina ollut).



Lapsi nukkuu riitävästi, syö kunnolla, harrastaa, koulu sujuu hyvin ja muutenkin perusasiat pitäisi olla kunnossa. Hyvää riitatilanteissa hänessä on se, että hän osaa pyytää anteeksi ja katua käytöstään myöhemmin.



Ymmärrän kyllä äitinä, että ristiriitoja aiheuttaa tällä hetkellä eniten se, että hän haluaisi olla isompi kuin on ja käyttäytyy yhtäaikaa pienen lapsen ja murrosikäisen tavoin.



Olen aina ollut kasvattajana melko jämpti ja asettanut rajoja. Oikeuksia olen antanut mielestäni iän mukaan ihan reilustikin, mutta silti tyttö pitää minua tiukkiksena, kun en anna katsoa esim. leffoja joissa on K13 ikäraja. Tyttö on aina ollut huono sietämään pettymyksiä ja silloin kun pyttymys tulee (esim. kielto katsoa vanhemmille tarkoitettua elokuvaa, pakkasella lämmin (mutta ihan katu-uskottava ;)) pukeutuminen), on hän kanssaan mahdoton keskustella järkevästi, vaan menee yllä kuvatunlaiseksi raivoamiseksi.



Tiedän myös sen, että tämä lapsi tarvitsisi enemmän aikaa vanhemmalta, mutta meillä kotona lisäksi uhmaikäinen, joka verottaa aika paljon ojen arki-iltajankäytöstä.



ap

ja välillä jopa vähän hymyilyttääkin ne täysillä eletyt tunteet ja tunteenpurkaukset. Tulee mieleen oma nuoruus...

Tsemppiä, kyllä se siitä ohi menee.

meillä ei kuitenkaan ole tyttö huudellut turpa kiinni tms.

Minä annan raivota, sisaruksille ei kuitenkaan saa huutaa. Siihen puutun heti. Välistä sitten taas itkee pillittää ku elämä on niin vaikeeta jne. Mutta nehän kuuluu asiaan.



Mun 14 v murkulla on harrastus, joka imee energiaa, ruoka maistuu ja pysyy poissa pahan teosta. Koulu on tylsää ja ihan turhaa... mutta minä olen sanonut että minä olen kouluni käynyt, sinun on käytävä omasi. Annan vastuuta koulusta, neuvon läksyissä, tenttaan kokeita varten ja kyselen koulupäivästä ja muistakin asioista.

meillä puhutaan avoimesti asioista eikä niitä hyssytellä. Eilisen illan puheenaihe oli insesti, eli tuo meneillään oleva oikeudenkäynti mietitytti tyttöä.



Kyllä se jossain vaiheessa helpottaa ja on sinusta sen murkun äidiksi ihan varmasti. Välillä tekis mieli itsekkin karjua naama punaisena, mutten alennu sille tasolle. Itse myönnän joskus olevani asiaton, saatan todellakin huutaa et nyt pää kiinni kun mikään ei tehoa. Aikuismaista, eikö?

Monesti olen kysynytkin et haluatko että kaikki asiat vaan riidellään ja huudetaan vai jutellaanko normaalisti. Voit vaan arvata kumpiko on vastaus, kyynelsilmin sitten vastataan että normaalisti kiitos.



Kohta tämä murkkuikä on ohi ja sisarukset siinä...... huoh, sitä odotellessa

pidä tärkeät asiat tiukoissa rajoissa, mutta jousta pienemmistä asioista ihan oman mielenrauhasi vuoksi. Perusasiat tuntuvat olevan kunnossa, mikä on tärkeää.



Virheitä tekemällä nuori oppii, toki aikuisen täytyy pitää tässä jotkut rajat.



Esim. tuo lämmin pukeutuminen on mielestäni tälläinen ehkä vähän "turha" riidanaihe. Ehkä tyttösi riitelyn jälkeen lähtee kotoa sinun mieleiselläsi tavalla pukeutuneena, mutta sitten heti nurkan takana kuitenkin riisuu esim. pipon pois. Eli riitely oli aivan turhaa;-)



Itse tein näin nuorena, lähdin kiltisti kotoa pipo päässä, mutta kun pääsin pois näköetäisyydeltä, pipo meni aina laukkuun...



Hyvää tekee myös muistella omaa nuoruuttaan, ajatuksiaan ja käytöstään ja esim. sitä, miksi ja mistä valehteli vanhemmille. Yllättävän moni ystävistäni on jo unohtanut paljon omaa nuoruuttaan, vaan eikö ne vaan halua muistaa;-)

Esimurrosikä on 9-10v.

Meillä kanssa murkkuikä alkoi 12-vuotiaana ja 14-vuotiaana oltiin jo paremmalla puolella ja pystyi taas keskustelemaan. Nyt on todella aikuismainen 17-vuotias, käy töissä ja hoitaa opiskelut itsenäisesti. Alku on hankalampaa kun on tavallaan lapsi vielä eikä ymmärrä itsekään käytöstään.

Meidän tilanteemme kuulostaa aivan samalta kuin sinun. Täällä myös pian 12 täyttävä esimurkkutyttö, joka on viime kesän jälkeen muuttunut aivan toiseksi tytöksi. Kirosanoja on ilmestynyt puheeseen, äiti on milloin idiootti milloin mitäkin, turpa umpeen ja mitä välii -juttuja kuuntelen harva se päivä, .... lista on pitkä! Voimat on koetuksella, kun perheessämme on myös muita lapsia, myös kaksi pientä, joiden uhmakohtaukset vievät oman veronsa. Pahimmalta minusta tuntuu, kun tyttö nimittelee pienempiä sisaruksia luusereiksi ja idiooteiksi ja milloin miksikin, eniten tulilinjalla on 10-v veli, joka onneksi pärjää siskolle suht hyvin. Tähän sisarusten haukkumiseen ja heille rähjäämiseen puutun kyllä tiukasti, on tosi ikävää kun nelivuotias matkii isosiskon puhetta ja vielä ikävämpää kun sama nelivuotias itkee, kun isosisko ei tykkää hänestä!



Yritetään vaan jaksaa, ohihan tämä vaihe joskus menee. Rajat kannattaa varmaan jaksaa säilyttää. Meillä auttaa usein esim. viikoksi kerrallaan, kun antaa jonkun tavoitteeen, esim. pääset viikonloppuna kaverile yökylään kun tämä viikko menee kivasti. Mitään täydellistä käytöstä ei tietenkään voi vaatia, ja täytyy muistaa kehua hyvästä käytöksestä. Kerran meillä jäi tytöllä yökylään menemättä, kun raivosi minulle todella hurjasti ja pahaa kieltä käyttäen.



Onneksi väliin tulee niitä hyviä päiviä ja ihania hetkiä. Tässä eräänä päivänä meidän esimurkku touhusi aivan ihanasti ja oma-aloitteisesti pikkusiskojen kanssa ja mm. lakkasi heidän varpaankynsiään ja kiharsi hiuksia! Niillä hetkillä jaksaa aina eteenpäin!

Ei oo helppoa ei. Mä olen natsi, mä olen kalkkis, mä olen idiootti joka ei ymmärrä mistää mitään, mä en osaa pukeutua kunnolla ja mun autokin on vanhan ihimisen auto (volvo vuosimallia -06). Mä olen kuullut itsestäni niin paljon "totuuksia" viimeisen puolenvuoden aikana että ei oo tosi :)



Sen olen tosiaan huomannut että en jaksa ihan kaikesta pienestä enää suuttua, mä saisin muuten olla koko ajan vihaisella tuulella. Meillä se raja menee siinä että aikuisille ei puhuta rumasti, kiroilla ja haistatella, eikä niin tehdä myöskään pikkusisaruksille. Kotiintulo aika on sama kuin viime vuonna (kaikki muuthan saa tietysti olla kauemmin, niillä on niin kivat vanhemmat) sovitusti aikaa voidaan välillä pidentää, mutta ne on tapauskohtaisia. Koulu pitää hoitaa, ja käyttäytyä kunnolla julkisilla paikoilla. Vaatteet on mun mielestä välillä ihan järkkyjä, mutta mitä siitä..mun mielestä ne on niitä pikkujuttuja. Olihan meilläkin nuoruudessa se oma muoti, hapsusaappaat jne.



Pitkää pinnaa vaatii välillä, välillä mä huudan itsekin kun palosireeni välillä yksinkertaisesti se pinna katkeaa, mutta en mä tunne siitä pahemmin huonoa omaatuntoa, ihan hyvä se on teinikin ymmärtää ja tajuta että myös mä olen tunteva ihminen ja ei mun tarvitse ihan kaikkea sietää eikä kestää, ei ainakaan loputtomasti.



Myös mua lohduttaa se että en mä yksin "kärsi", onhan sillä teinilläkin vaikeaa, ja ei tää loputtomiin kestä. Eiköhän se mun oma "pikkunenkin" sieltä taas jostain esiin pullahda jossain vaiheessa, välillä se vähän aikaa näyttäytyykin jo nyt.

Kaiken muun minäkin joten kuten kestän, mutta lapsen hysteerinen kirkuminen ja huutaminen ottaa koville, en ymmärrä mistä se tulee, sillä hän kieltäytyy riidan hetkellä keskustelemasta ja kuuntelemasta, koska minulla on vain tyhmää sanottavaa.



Siitä olen huolissani, että tyttö suutuspäissään saattaa heitellä tavaroita (ei vielä onneksi mitään vaarallisia, mutta penaaleita, lehtiä, vaatteita, jogurttipurkin...) ja hän on lyönyt minua (ei kovaa, mutta kuitenkin) kaksi kertaa. Olen tietysti puuttunut asiaan, ottanut kädestä kiinni, ollut vihainen ja kieltänyt toisten vahingoittamisen ehdottomasti. Pikkusiskoaan (9v.) tämä murkku haukkuu joka päivä ja tuuppii suuttuessaan. Ja tietysti minä taas puutun ja huuto jatkuu..



ap

Osaisko joku sanoa että jos esimurkkuikä on jo ollut tuollaista niin mitä tässä on edessä? :(



Meillä 11v poika joka ollut jo kohta vuoden päivät tuollainen, haistattelee meill,e tuuppii pienempiä sisaruksiaan ,raivoaa hulluna kun raivo iskee...ns itseltä jo voimat ehtymässä. PErheessä myös 2kpl uhmaikäisiä jotka myös tosiaan vievät veronsa sekä lisäksi 9v pikkusisko.



Vai voisiko murkkuikä mahdollisesti olla helpompi... *haaveilee*



t. 4:n äiti