Olen kuvitellut että minulla on hyviä ystäviä

useampikin. Sellaisia, joille olen voinut kertoa ihan kaiken. Ja luonteeltani olen yleensä avoin ja luottavainen ihminen.



Nyt kuitenkin, kun epäilen vahvasti mieheni olevan masentunut ja kaikki tuntuu jopa itsestäni raskaalta ja hankalalta toisen asenteen vuoksi, kädet tärisevät tässä kirjoittaessanikin, en tiedä kenen kanssa voisin puhua. Tuntuu etten halua kertoa kenellekään.



Mieheni kanssa en myöskään ole puhunut enkä tiedä onko hänellä itsellään epäilys masennuksesta. Jotenkin aliajuisesti toivon että koko ongelma katoaisi itsestään. Jos otan asian puheeksi, niin siitä tulee ns. TOTTA. Jo ajatus masennuksesta tuntuu niin epätoivoiselta... Mietin miten se tulee rajoittamaan perheemme elämää sitten kun se on "virallista". Jotenkin ajattelen, että niin kauan kun masennusta ei ole diagnosoitu, mies edes yrittää tsempata ja jatkaa tätä tavallista elämää. Jotenkin luulen hänen käpertyvän itseensä ja jäävän märehtimään masennustaan, jos sellainen lääkärin puolelta todetaan. Hän saa silloin "luvan" olla masentunut...



Ymmärtääköhän kukaan mitään tästä?



Haluaisin niin normaalin elämän, normaalin iloisen ihmisen kanssa, joka haluaa, jaksaa ja innostuu. Mutta sellaista minulla ei ole. Kolme lasta on, joille pitäisi voida antaa normaalin elämän malli. Nuorin pieni vauva.



Miksi minusta tuntuu etten halua puhua kenellekään?