Onko synnytyspelko itsekeskeisyyttä, turhamaisuutta?
Minkään ei saisi sattua, kaiken pitäisi olla kivutonta ja helppoa. Tehdään hoitovirhevalitus jos MINUN synnytykseni sattuu.
Kommentit (26)
joka kertoo synnytyspelosta (tieteellinen julkaisu) ja siinä kerrottiin oman kiintymyssuhteen ja synnytyspelon sekä mahdollisen synnytyksen jälkeisen masennuksen yhteyksistä.
ainoa, joka pelkää synnytyksen jälkeisiä vaivoja? Virtsankarkailua, paikkojen löystymistä, sulkijalihasvaurioita... Minua ei pelota itse synnytys tai kipu. Se on kuitenkin hetkellistä. Eikö kukaan muu ajattele synnytyksen jälkeistä aikaa?
Ehkä olen turhamainen ja itsekeskeinen kun ajattelen itseänikin lapsen ohessa. Ensimmäinen synnytys edessä, eikä ainakaan suunniteltua sektiota ole näillä näkymin tulossa.
Ihan kiinnostavaa. Olen pelännyt kaikkia synnytyksiä kovasti poislukien ensimmäistä koska en tiennyt silloin mitä se on. Kaikki synnytykset ovat menneet "hyvin", mutta itselleni ne ovat olleet hirvittäviä kokemuksia.
jos pelkää vaikkapa korkeita paikkoja?
kuin mitä synnytyspelko on - se liittyy kuolemanpelkoon, oman itsen (psyykkiseen) hajoamiseen - sitä, ettei kestä synnytyksen tuomaa pelkoa - se voi liittyä kipuun, mutta ei välttämättä.
Se liittyy enemmän ehkä siihen, että ei kykene hallitsemaan kaottista, ennakoimatonta tilannetta, missä voi tapahtua ihan mitä vain ja jossa on aivan täysin toisen armoilla. Se vaatii luottamusta elämää ja muita ihmisiä kohtaan, mitä synnytyspelkoisella ihmisellä ei välttämättä taustansa vuoksi ole. Sillä jos synnytyspelko liittyy turvattomaan kiintymyssuhteeseen, äidillä voi olla syvälliset kokemukset siitä, ettei hän ole saanut apua ja hoivaa silloin kun hän on sitä (varhaislapsuudessaan) eniten tarvinnut, vaan hänen on täytynyt yksin selviytyä tilanteista, mihin hänen psyykeensä ei ole vielä kehityksellisesti ollut valmis, esimerkiksi, jos vauva on toistuvasti jätetty yksin itkemään eikä häntä ole lohdutettu (siksi huudatusunikoulujakaan ei saa pitää vauvoille, sillä niiden on todettu vaikuttavan kiintymyssuhteen laatuun). Näistä tilanteista on jäänyt ihmiselle pysyvä jälki, joka aktuaalistuu aina vaaratilanteissa tai tilanteissa, mitkä ihminen tulkitsee itselleen ja jatkuvuudelleen vaaralliseksi.
Ehkä sinulla pelko on vähän eri tasoista siis?
Mä pelkään synnytystä tasan tarkkaan siksi, että ekassa synnytyksessä lapseni oli hengenvaarasssa ja jouduimme hätäsektioon. Ennen ekaa synnytystä en pelännyt.
Ehkä mun lapsuus muuttui turvattomaksi näin yhtäkkiä jälkikäteen.
Etkö arvosta itseäsi sen enempää?
Voisit esim. kidutettujen tukikeskukseen mennä puhumaan siitä miten toive kivuttomasta elämästä on itsekeskeisyyttä ja turhamaisuutta.
Saattaisit saada perspektiiviä.
Minkään ei saisi sattua, kaiken pitäisi olla kivutonta ja helppoa. Tehdään hoitovirhevalitus jos MINUN synnytykseni sattuu.
onkin. Niillä joilla synnytyspelkoon liittyy oma turvaton kiintymyssuhde, synnytyspelko voi johtua tuollaisesta "psykohuuhaasta", sillä joillekin se on ihan todellisuutta. Jotkut äidit pitävät jopa itsemurhaa helpompana vaihtoehtona kuin synnytystä, mutta aika epätoivoinen ja sekaisin sitä varmaan pitää olla jos sellaisia edes miettii.
Käsittääkseni pelkääjät on usein jo synnyttäneitä. Aika usein pelko ei edes liity kipuun. Kyllä kuule mua pelottaa, taasko vauvan sydänäänet romahtaa jne. (en todellakaan jaksa tarinaani alkaa tänne nyt kirjoittaa). Pelkopolilla meni hoitajalta käsikirjoitus ihan uusiksi, mun mua ei tippaakaan kiinnostanut joku kivunlievitys, josta kai oli varautunut puhumaan sen varatun ajan...
että pelon syy on yleensä ihan erilainen, riippuen siitä onko kyseessä ensisynnyttäjä vai jo ainakin yhden synnytyksen kokenut? Onko pelko näissä tapauksissa erilaista?
Itse en myöskään pelännyt esikoisen synnytystä. Jännitti, ehkä jopa hieman pelkäsinkin, mutta enemmän oli juuri se olo että kaikki sujuu hyvin ja olin (muka) valmistautunut , mutta silti lähdin avoimin mielin synnyttämään..En ollut tehnyt mitään tarkkaa suunnitelmaa, mutta olin kuitenkin perehtynyt "luomulievityskeinoihin" kuten hengittämiseen, rentoutumiseen, synnytyslauluun jne..
No. Esikoisen synnytys oli pitkä (24h) ja erittäin kivulias ja tuskainen vaikka lopulta menikin hyvin. Mutta se kipu oli niin valtavaa, en ikimaailmassa ollut sellaista voinut kuvitellakaan, vaikka toki tiesin että synnytykseen liittyy aina kipu. Mutta tuon synnytyksen seurauksena pelkäsin seuraavaa synnytystä. Minulla se oli lähinnä kivun pelkoa, ja sen pelkoa etten saisikaan tarvittavaa kipulääkitystä.
Kävin kerran pelkopolilla ja jo se yksi käynti helpotti oloani. Ja minä en taas missään nimessä halunnut sektiota ellei olisi ihan pakko, että ei kaikki pelkääjät sektiota halua. Syitä pelkoon on niin paljon erilaisia.
Toinen synnytys sinänsä menikin hyvin, mutta jos olisin tiennyt että vauvamme olisi tosi lähellä kuolemaa, tuli elvytystä ja intubointia ja vauva kiidätettiin teholle hengityskoneeseen kuukausiksi, niin nyt jälkikäteen ajateltuna koko pelkoasia sai aika eri mittasuhteet, ja itse synnytyspelkoasia jäi hyvinkin taka-alalle. Vaikka oli iso asia mielessä ennen synnytystä.
Ei synnytyspelkoisia minusta voi mitenkään niputtaa kaikki yhteen. Syitä pelkoon on niin paljon erilaisia.
Jos äiti kertoo pelkäävänsä, että virtsanpidätyskyky tai seksielämä kärsivät, hän ei ole valmis äitiyteen. Vaikka kyse on todella perustavista toiminnoista ihmisen elämässä ja vastikään uutisoitiin, että joka 10. alatiesynnyttäjä kärsii ulosteen- ja virtsanpidätyksen ongelmista.
olen 5 lasta synnyttänyt ja eipä ole noita ongelmia jäänyt pysyvästi.
toki noita ongelmia on synnytyksen jälkeen mut itse ole parantunut täysin jokaisesta vaivasta.
ja toinen.
kertaakaan en ole synnytystä peljännyt.
kaikki tullu alateitse.
ainut etten tuntenut suppareita ja mitään kivunlienitystä en ole halunnut missään synnytyksessä.ihan luomuna olen kaikki pukannut.
ja heti synnytyksen jälkeen olen mennyt suihkuun.ihmettelin laitoksella kun siellä moni vaappuu kun akuankka.
minusta se on jo turhamaista ja en kyl ymmärtänyt sitä voivotusten määrää.
sen takia läksinkin kotiin seuraavana päivänä synnytyksestä.
synnytys ei ole sairaus moni tekee siintä liian ison numeron.
toki jollain voi olla vaikea synnytys muuta minä pääsin helpolla.
nopeitakin ovat olleet eka 7h
ja vika 1,5h
ponnistusvaiheet 10min-7min
onnea synnytykseen ja pelko pois ap:lta.
jos ei tunne supistuksia, niin eipä sitä paljon kivunlievitystä tarvitakaan.
että kaikki synnytykset ovat erilaisia. Ei vai niin että joku "kokee" kivut kovempina, vaan ne todellakin OVAT kovempia.
Minun yksi tuttava kuvaili myös synnytystä niin että "no hieman kiristi kyllä tuosta mahasta ja kyljistä".
Itsellä taas oli ihan järkyttävät kivut, pitkä (24h) synnytys, sain ilokaasua, petidiiniä, kolme satsia epiduraalipuudutusta...ja silti päällimmäiseksi jäi esikoisen syntymän jälkeen se hirvittävä kipu, jota en ollut voinut kuvitella.
Että en vaan usko että kaikilla on samanlaiset kivut. Onnea heille, joilla on ollut helpot synnytykset ilman kipuja, mutta ei tarvitse silti viisastella ja ajatella että toisilla on ollut samanlaista ja he vinkuvat vaan ihan turhaan "koska eihän se synnytys sattunut ollenkaan".
Niin, esikoisen synnytys siis kesti 24h ja kuopuksen vain 4h! Jos esikoisen syntymä olisi ollut samanlainen kuin kuopuksen, saattaisin minäkin sanoa että no, kyllähän sen kesti, ja ei se nyt niin kauheaa ollut...mutta siihen kun olisi lisännyt 20h samanlaista olotilaa, niin voisi jo hieman tuntua enemmän..
Eri asia on saada synnytyspelko diagnoosi, joka on psykiatrinen diagnoosi ja sen myötä pelkosektio. Pieni osa pelkopolilla käyneistä saa tämän diagnoosin, suurin osa synnyttää alateitse kun pelko helpottuu puhumalla tai se ei ole yhtä kokonaisvaltaista kuin niillä, jotka saavat diagnoosin.
Itselläni on muuten sektiopelkodiagnoosi - sellaisiakin on jaossa.
Onko kohtalontovereita?
toinen lapsi tulossa, mutta silti pelkään synnytystä.
Mun pääpelko on se että onko vauvalla kaikki hyvin, sitten vasta tulee se pelko omasta kivusta.
Diabeetikkona jolle on tehty kaikenlaisia kokeita ja toimenpiteitä voin sanoa että kipu sattuu. Tottakai kipuja pelätään, mutta ei se tarkoita että siitä tehdään hoitovirhevalitus. Tottakai synnytys sattuu, kaikki sen tietää. Itsellä toinen synnytys kesällä edessä.
Pelkään ponnistusvaiheen kipua ihan vain siksi, että tiedän, että se on todella kovaa. Mutta pelkosektioon en yrittänyt ängetä, vaan olisin synnyttänyt pelosta huolimatta alateitse. Lopulta elämä kuitenkin meni niin, että "sain" keisarileikkauksen nukutuksessa... Ja lapsen vauvateholle kolmeksi viikoksi.
kyse ei taida olla turhamaisuudesta vaan varhaislapsuudessa rakentuneesta kiintymyssuhdetyylistä tai myöhemmän elämän aikaisesta traumasta, josta ei ole kokonaan toipunut. On mennyt niin sanotusti luottamus elämään ja siitä selviytymiseen, joka sitten aktuaalistuu aina pelkoa herättävissä tilanteissa. Synnytyshän on naisen elämän vaarallisimpia tilanteita, siinä joutuu kohtaamaan kuolemanpelon ainakin jollain tasolla. Perusturvattomilla tuo pelko voi olla kestämätön, eikä sen suuruutta ymmärrä ihminen, joka sitä ei koe ja jolla on tarpeeksi vahva perusluottamus.