Miten tukea ujoa lasta??

josko jollain löytyis jotain sanottavaa...?

1. oma esikoiseni. Takertui alla kouluikäisenä minuun iilimadon lailla. Nyt on vähän liiankin itsenäinen teini.

2. kaverin esikoinen. Oli lapsena "normaalin" ujo. Nyt teini-ikäisenä takana on masennusta, lääkitystä, terapiaa, kesken jäänyt koulu, mutismi-diagnoosi...

Itse olin pienenä ihan samanlainen ja isompana kanssa. Nyt aikuisena en enää ole yhtä ujo, mutta esim. koulussa en koskaan halunnut viitata, musta se oli hirvittävä ajatuskin... Nyt olen itse aikuisopettaja eli ihan hyvin pystyn puhumaan ihmisjoukon edessä.



Mä jotenkin pienenä luulin, että kaikki muut osaa tai tietää sosiaalisesta käyttäytymisestä paljon enemmän kuin minä. Musta tuntui siltä, että mulle oli jäänyt kertomatta jotain tosi oleellista ja siksi tunsin oloni niin oudoksi seurassa. Vasta paljon, paljon myöhemmin olen tajunnut olevani ihan yhtä hyvä kuin kaikki muutkin ja osaavani tehdä ja sanoa asiat vähintään yhtä hyvin kuin muut. Jotenkin tätä on aika vaikea selittää, enkä oikein tiedä mitä voisit tyttösi hyväksi tehdä. Mulle ehkä olisi tehnyt hyvää se, että joku aikuinen ihan reippaasti ottaa asian puheeksi kanssani, kysyy siis mikä mua pelottaa ja kertoo sitten tosiaan että kaikki ihmiset on erilaisia ja kaikki oppii joka tilanteesta uutta, että mitään "oikeita" tapoja tehdä asioita ei ole, vaan jokaisen ihmisen tapa on oikea kunhan se ei satuta muita. Jotain tämmöstä. Nyt itselläni on lapsi ja yritän aina selittää hänelle mitä me tehdään, mitä tapahtuu jne., koska tunnen lapsena kaivanneeni näitä selityksiä. Sen sijaan mun äiti piti mua aina lapsena, joka seuraa aikuista ja jolle ei tarvitse selittää asioita oikeesti. En tiedä onko tyttäresi samanlainen, mutta voit ainakin koittaa puhua hänelle kuin vertaisellesi.

Meidän lapsistamme yksi on ollut erityisen ujo, nyttemmin 21-vuotias nuorukainen omaa laajan kaveripiirin, soittaa bändissä ja ujoudesta ei ole tietoakaan.



Tärkeintä varmaankin on se, että hyväksyt lapsesi sellaisena kuin hän on.

Lasta voi kehua onnistumisista : kerhosta iloisena tulevaa lasta voi kehua siitä, että uskalsi mennä sinne, vaikka pelottikin - pelosta huolimatta toimiminenhan on erittäin rohkeaa.



Muistelen, että poikamme ujous alkoi oikein todenteolla hellittää vasta yläkoulussa. Kerhon aloitus oli sitä, että olin ensin mukana ja komannella kerralla jätin itkevän lapsen kerhoon. Musiikkiopistoon pääsykokeessa lapsi naputti pöydän alla rytmikokeen, eikä katsonut kertaakaan raatia silmiin. Myöhemmin musiikkiopiston teoriakokeesta tultiin itkien ulos ja isän syntymäpäivillä poika (silloin 10v.) soitti pensaassa, katseilta piilossa.

Poika oli kyllä joutunut esiintymään musiikkiopiston pakollisissa konserteissa ja sillä tavalla harjoitellut "esilläolemista", vaikka ei missään tapauksessa halunnut koskaan herättää huomiota tai poiketa muista. Koskaan en muista, että olisimme vaatineet lasta olemaan toisenlainen, vaikka tietysti mielessämme toivoimme ujouden hellittävän.

Vaikkakin omaa äitiäni kukat ahdistivat suunnattomasti isäni kuoltua. Pari viikkoa kuoleman jälkeen tullut adressi aiheutti pahan mielen "Mitä ne nyt enää näitäkin lähettelee...".

3-vuotiaana aloitti kerhon 2-3 krt viikossa. Innolla odotti parin kivan kaverin näkemistä (ensimmäiset "itse valitut" kaverit eli ei perhetuttuja tai naapureita), mutta aivan selkeästi jännitti. Ensimmäisen puoli vuotta jopa itki jäädessään, vaikka itse sinne halusi. Sinnikkäästi vein kerhoon tätien kannustuksesta, vaikka joskus iski itselläkin epätoivo. LTOt kertoivat, ettei tyttö osallistu yleensä laululeikkeihin tai muuhun ohjattuun leikkiin. Mutta koska suurin osa ajasta on vapaata leikkiä, ei asia ollut ongelma kenellekään. LTOt olivat ihanan ymmärtäväisiä ja ottivat lapsen persoonan huomioon, eivätkä painostaneet tai ihmetelleet asiaa. Jossain 4,5 vuoden tietämillä lapsi pyysi aloittaa toivomansa harrastuksen. Epäilin aluksi uskaltaako hän jäädä sinne yksin, mutta jännityksestä huolimatta harrastui sujui alusta alkaen hienosti, vaikkei sieltä ketään tuntenutkaan. En tiedä aiheuttiko tämä itsensä ylittäminen jonkun rohkaistumisen, mutta niillä main myös kerhon väki ja tuttavaperheemme huomasivat eron. Ujo tyttö on vieläkin, mutta tutut tilanteet sujuvat hienosti ja joskus oikein pirteänä ollessaan vähän erilaisemmatkin. Uskaltaa jo tavallaan olla oma itsensä kerhossa ja muuallakin. Osallistuu jopa niihin ohjattuihin leikkeihin.



Joskus minua itseäni harmitti tytön ujous. Ei vastannut, kun joku kysyi jotain jne. mutta eihän kertään voi pakottaa olemaan rohkea tai sosiaalinen. Luulen, että esim. puheen kehitys vaikuttaa osittain asiaan. Meillä ei siinä ole ollut ongelmaa, mutta onhan se selvää, että ujompi ei tahdo puhua, jos on väärinkäsityksen vaara.



Mitään neuvoa en osaa tietystikään antaa ja voiko sitä nyt neuvoakaan, jos kyse on luonteenpiirteistä eikä esim. huonosta itsetunnosta. Mutta jospa vertaistuki auttaisi :)

tämä ujous on vain muuttanut muotoaan, osaa olla reipaskin, mut uudet asiat tuppaa silti jännittämään vähän liiankin kanssa. vieraita lapsia ja aikuisia ujostelee myös, ja liimautuu kainaloon kiinni tarkkailemaan tilannetta ennen kuin menee toisten mukaan. olen itse myös aika antisosiaalinen ja viihdyn todella hyvin yksin, et ehkä ihan siitä syystä en ole lapsestani huolissaan. hän on kuitenkin onnellinen lapsi sellaisena kuin on!