Lue keskustelun säännöt.
Kenelle voi puhua, kun ei voi puhua kenellekään?
03.03.2009 |
Kaipaisin kuuntelijaa, jotakuta, joka osaisi antaa elämääni vähän perspektiiviä ja esim sanoisi, että kuule, oikeasti sulla on asiat tosi hyvin, tai että kuule nyt sä tarttet vähän apua, teepäs asiat x ja y ja z. Jotenkin kommentoisi. Kun tämä Ihan Kiva Elämä tuntuu tasapaksulta puurtamiselta hamaan kuolemaan asti, ei voi irroittautua ilman että joku (lapset, äitini, mieheni) kärsii, eikä ole mitään sellaista yksittäistä syytä että pitäisi. (Hm, no nyt sitten näköjään avaudun AV:lle.) Mutta ketään kuuntelijaa ei ole.
Mies ei yksinkertaisesti TAJUA mistä puhun, jos ilmaisen olevani tyytymätön elämään, kohauttelee vain olkapäitä ja hymähtelee geneerisen sympaattisesti. Minulla on myös ystäviä, ja äiti, mutta tiedättekö: HE KÄRSIVÄT KAIKKI MASENNUKSESTA. Siis joka ikinen ystävä, jolle voisin kuvitella puhuvani, sairastaa masennusta, ja samoin oma äitini. En voi lisätä heidän taakkaansa kaatamalla heille niskaan omia ongelmiani, ja jos tavatessa ongelmat ovat pursuneet yli ja olen yrittänyt jotain vihjata, että mullakin olisi ongelmia, niin heitäpä ei jaksa kiinnostaa.
No YMMÄRRÄN sen kyllä, ei ketään voi kiinnostaa muiden asiat ennen kuin omat ovat jotensakin kunnossa. Itse olen vielä sen verran voimissani että jaksan kuunnella ja tukea ja antaa aikaa ja tilaa ja ymmärrystä ja kärsivällisyyttä, mutta kenen h-tin puoleen minä itse sitten käännyn?!? Kahta niistä masentuneista olen osaltani "hoitanut" nyt 4-5 vuotta, kaksi muuta ovat uusia tuttavuuksia ja heitä olen "hoitanut" about vuoden. Äitini sairaudesta sain tietää vasta pari vuotta sitten, mutta on sanottava, että ei meidän välillämme mitään kauhean henkilökohtaisia asioita ole ikinä käsitelty. Jotenkin olisin odottanut, ja tämä on varmaan naiivia ja itsekästä, että edes ne vanhimmat ystävät toipuisivat ennen kuin omat voimani loppuvat ja voisivat puolestaan tukea minua sitten jos (eli nyt KUN) tarvitsen olkapäätä. Mutta käykin niin, että jokaisen masennus vain jatkuu ja jatkuu ja heidän elämänsä suuret ongelmat väkisinkin ajavat ohi minun pienistä ongelmistani. Aina on jaksettava esittää vahvaa ja positiivista ihmistä, joka ei valittamalla lisää masentuneen taakkaa vaan on hyvä esimerkki omat asiansa ja elämänsä hoitavasta ihmisestä.
Kohta vaan omat ongelmani ovatkin sitten isoja ongelmia, jos en saa kenenkään kanssa niitä puitua. Mutta kenen? Mihinkään yksityiseen terapeuttiin ei ole rahaa. Julkiselta puolelta taas ei apua saa ellei yritä itsaria oikein vakavissaan, ja itsariajatukseni blokkaavat tehokkaasti lapset, jotka sitten jäisivät äitiä vaille (tosin voisi olla parempikin niin, saisi mieheni paremman vaimon ja lapset paremman äidin). Millekään naapureille en kyllä lähde elämääni levittelemään. Mitä ihmettä siis teen?
Kommentit (17)
Olen opetellut elämään yksinäityyteni kanssa.
Olen ystävänä sellainen että kuuntelen huolia ja yritän auttaa (juuri tuolla avoin: "kuule nyt sä tarttet vähän apua, teepäs asiat x ja y ja z")
"ystäväni" ovan sellaisia että kun heillä menee hyvin, he eivät soita koskaan mutta jos menee huonosti niin purkavat kyllä ongelmansa.
Eikä minulla ole mitään sitä vastaan että olen kuuntelijan osassa mutta joskus tulee asioita joista haluaisin itsekin puhua mutta kellään ei ole kiinnostusta vuorovaikutuksee toisinpäin.
Saan myös usein kuulla että olen empaattinen, luotettava ja minulta saa hyviä neuvoja mutta toisaalta osa ihmisistä ei voi sietää suorapuheisuuttani ja sitä että "työnnän nenäni heidän asioihinsa" (=esimerkki: yritän neuvoa tuttavaani eroamaan miehestä joka pahoinpitelee häntä ja lapsia enkä tyydy vain istumaan hiljaa ja voivottelemaan)..
En osaa sanoa mitä sinun pitäisi tehdä kun en tiedä itsekään.
itse olen opetellut vaan hyväksymään elämäni tällaisena kuin se on. Karkeasti puolet vuodesta tunnen syvää yksinäisyyttä ja elämänhaluttomuutta mutta keskityn ajattelemaan näitä kausia vaiheina joiden jälkeen tulee aina vähän valoisempiakin aikoja.
Mikähän saisi meidät samassa tilanteessa olevat löytämään toisemme?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
pääset kyllä julkiselle. Siis dramatisoit ja kerrot itsetuhoisista ajatuksista ja olet sitkeä.
Minua ihmetyttää, miksi hoidat noita masentuneita, jos se käy noin raskaaksi? Ymmärrän, että olet tehnyt itsesi välttämättömäksi noille ihmisille (sekin on eräänlainen tyydytyksen lähde), mutta sinulla on paljon enemmän velvollisuuksia omaa perhettäsi ja erityisesti lapsiasi kohtaan. Irrottaudu ihmeessä noista ystävistäsi ja äidistäsi, tukea voi etäämpääkin.
Miehesi kuulostaa hyvin samanlaiselta kuin omani. Sympattinen, mutta ei oikein ymmärrä kipuilua arjen ja jonkinlaisen "oikean elämän" välillä. hänelle se arki ja tavallinen elämä on juuri sitä, mikä tyydyttää. Eikä noihin elämäntuskiin oikein ole mitään vastauksia, itse ne on siedettävä ja mietittävä.
Se, missä miehesi voi sinua tukea on se oman elämän haltuunotto. Kerro selvästi, että aiot etääntyä noista hoidettavistasi ja että tarvitset tukea ja sympatiaa ja jonkun, joka jaksaa kertoa, että prosessi on tarpeellinen.
Heillä on päivystäväpuhelin, jossa voi purkaa tuntojaan.
En itse tajunnutkaan, miten paljon purkamatonta patoutumaa sisälläni on, ennen kuin tein abortin, masennuin ja sain ammattiapua. Ja ne patoutumat eivät johdu abortista vaan abortti oli piste I:n päällä. Käsittelemättömiä tunteita...
Ja ystäviäni tuen koska, no, ystäviä tuetaan. En minä halua elää maailmassa, jossa terveet heittävät sairaat ystävät mäkeen. En halua olla sellainen ihminen. Sitä paitsi elän toivossa, että minusta oikeasti on hyötyä heille.
ap
pääset kyllä julkiselle. Siis dramatisoit ja kerrot itsetuhoisista ajatuksista ja olet sitkeä.
Minua ihmetyttää, miksi hoidat noita masentuneita, jos se käy noin raskaaksi? Ymmärrän, että olet tehnyt itsesi välttämättömäksi noille ihmisille (sekin on eräänlainen tyydytyksen lähde), mutta sinulla on paljon enemmän velvollisuuksia omaa perhettäsi ja erityisesti lapsiasi kohtaan. Irrottaudu ihmeessä noista ystävistäsi ja äidistäsi, tukea voi etäämpääkin.
Miehesi kuulostaa hyvin samanlaiselta kuin omani. Sympattinen, mutta ei oikein ymmärrä kipuilua arjen ja jonkinlaisen "oikean elämän" välillä. hänelle se arki ja tavallinen elämä on juuri sitä, mikä tyydyttää. Eikä noihin elämäntuskiin oikein ole mitään vastauksia, itse ne on siedettävä ja mietittävä.
Se, missä miehesi voi sinua tukea on se oman elämän haltuunotto. Kerro selvästi, että aiot etääntyä noista hoidettavistasi ja että tarvitset tukea ja sympatiaa ja jonkun, joka jaksaa kertoa, että prosessi on tarpeellinen.
Mulla oli pikkasen sama tilanne aikoinaan. Kirkosta saa apua vaikka siihen ei kuulukaan. Katso myös paikkakuntasi kriisikeskukset. Siellläkin saa pika-apua ja neuvoa kun ongelmasi ei kaipaa ehkä pitempää terapiaa.
Parasta kuitenkin olisi nyt etsiä itselleen uusia ihmissuhteita ja tuttavuuksia. Ystävyyden pitää olla molemminsuuntaista kuuntelemista ja tukemista, huolien ja ilojen jakamista. Sinun ei tarvitse eikä kuulu hoitaa vuosikaupalla ystäviesi masennusta. Tämä nyt kuulostaa todella itsekkäältä ja ikävältä mutta suosittelen etäisyyden ottamista masentuneisiin ystäviisi. Jos kaikki ystäväsi ovat masentuneita ja tuet heitä jatkuvasti se syö omia voimavarojasi. Jo nyt olet selvästi uupunut tilanteeseen eikä sinulla ole ketään joka jakaisi huolesi.
Itselläni oli ystävä joka sairastui skitsofreniaan. Ystävyys oli hänen kanssaan niin rankkaa, että lopetin yhteyden pitämisen koska en enää jaksanut. Itselläni oli siihen aikaan vakavasti sairas lapsi jonka hoitamiseen ja sairauden kanssa elämiseen tarvitsin paljon tukea itsekin. Tajusin kuitenkin, ettei velvollisuuteni ole olla ystäväni terapeutti eikä minun tarvitse olla hänen käytettävissään. Mielenterveysongelmaiset eivät kovin hyvin jaksa kuunnella muuta kuin omia juttujaan...
Toivottavasti löydät kuunteluapua vaikka kirkosta ja joskus myös uuden ystävän jonka kanssa ystävyys on tasapuolista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hinta on aika halpa verrattuna niihin yksityisiin käynteihin joihin sinulla ei ole varaa.
http://www.tukinet.net - kriisikeskus netissä, henkilökohtainen tukipalvelu, keskusteluryhmät, hakupalvelut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos äitisi on masentunut, hänellä lienee ollut jo aikaisemmin ongelmia? Mahdoitko ottaa hoitajan roolin jo lapsena tietämättäsi etkä pääse siitä nyt eroon? Minäkin ehdotan että koettaisit löytää vähän iloisempia ympyröitä, ja vaikka sillä ajatuksella ettei sydänystävää tarvitse löytyäkään hetipaikalla (jolloin tuntosarvesi poimivat joukosta taas lisää hoivattavia), vaan lähinnä iloista seuraa, esim. jossain harrastuspiirissä jossa keskitytään ihan muihin asioihin kuin masennukseen ja elämän vaikeuksiin.
tarvitse liioitella tai valehdella ongelmiasi. Käsittääkseni riittää kun hakeudut tk:n ja kerrot tarvitsevasi keskusteluapua. Kerro myös näistä kaikista läheisistä masentuneista, joita olet hoitanut. Heillä on tk:ssa velvollisuus ohjata sinut saamaan apua. Kuulostaa siltä, että saattaisit olla masentunut itsekin? Tiesitkö, että masennus on tarttuva sairaus? Ota etäisyyttä säästääksesi omia voimiasi ja elääksesi omaa elämääsi. Ei ole mitään järkeä auttaa toisia loputtomiin ja hukuttaa siinä samassa oma elämä. Ja pahinta on, ettet todennäköisesti saa pelastettua masentuneita läheisiäsi, heidän on tehtävä se itse ammattiavun tuella. Tietysti ystävä voi olla ja tukea vähän, mutta ei oman jaksamisen kustannuksella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ystäville että sinulla on nyt itselläkin raskasta ja kaipaat kuulijaa.
Tiedän hankalaa sanoa, mutta joskus olisi pakko, minä olen kaltaisesi. Kuuntelen kaikkia mutta kukaan ei kuuntele minua, enkä edes osaa kertoa huolistani ja murheistani muille.
Tuntuu että eihän minun ongelmat niin isoja ole, muiden ongelmien rinnalla
ottaa yhteyttä seurakuntasi diakoniatyöntekijään, ja pyytää keskusteluapua. Ei tarvi kuulua kirkkoon, eikä maksa mitään. Yhdessä voitte sitten miettiä, mikä olisi sinulla parasta tukea.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
10 osuu varmaan naulan kantaan siinä, että keräilen hoidettavia. Itsetunto on niin huono, että taidan ajatella olevani oikeutettu ystävyyteen ja apuun vasta, kun olen itse sitä konkreettisesti antanut. Ja kun itsellä on pakaasia matkassa, taitaa sitä etsiä kumppania, jonka kanssa pääsisi sellaiselle syvemmälle tasolle - ja löytää aina niitä, joilla on sama agenda.
Minulla jopa on harrastus, mutta sielläkin tuntuu niin pirun yksinäiseltä ja tarkoituksettomalta, jos hetkenkään mietin ihmisasioita. Yritän toki olla niitä miettimättä siellä ja keskittyä itse asiaan. Ja aikaa on tietty rajallisesti käytettävissä, kun on lapsia; teen töitä kotoa käsin lasten ollessa hoidossa, ja kun lapset ovat paikalla, haluan tietysti olla heidän kanssaan myös joskus.
Kiitos, kun olette jaksaneet vastailla. Terveyskeskuksessa en kyllä tiedä, kenelle pitäisi alkaa puhua - en kai nyt voi varata aikaa kiireiselle yleislääkärille ja valittaa, kun ei ole ystäviä?!? :D Mietin sitä kirkkoakin (nimittäin tämä uskontoasia ei todellakaan ole minulle triviaali, päinvastoin). Ja noita muita ehdotettuja tahoja alan tutkailemaan.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Katso ap tuo linkki ja erityisesti klikkaa kohta NOVAT-vertaistukiryhmät. Voisiko tämä olla sinun juttusi?
http://www.naistenkartano.com/
Hyvä että avauduit täällä.
Ymmärrän tilannettasi hyvin. Omasta jaksamisesta olisin niin tärkeää pitää huolta.
Mä olen itse käynyt terveyskeskuksen psykologilla juttelemassa. Ja tiedän myös erään tuttavani, joka on käynyt. Minulla ei ole ikinä ollut itsetuhoisia ajatuksiani, vaan sain ajan ihan, kun kerroin että haluaisin päästä juttelemaan mm. vanhempieni erosta ja isäni masennuksesta. Ei tarvittu sen "kummempia" syitä. Tk. psykologilla käynnit olivat vielä ilmaisiakin, sain lääkäriltä lähetteen, kun kerroin keskustelu tarpeestani.
Tietääkseni tuttavallanikaan ei ollut itsariajatuksia tai lapsia, joiden takia olisi pitänyt päästä juttelemaan. Masentunut olotila riitti hänellä.
Voimia sinulle, olet jo ottanut tärkeän askeleen:)
Kaiken olen tehnyt väärin. En edes usko oikeaan jumalaan...
ap