Toisenlainen anoppiongelma....

Itse hoisin äitiäni yhden vuoden.



Nyt vielä 3.n vuoden jälkeen kärsin uupumuksesta, sydämen tykytyksestä, yöllisistä heräilyistä.



Homma poltti minut totaalisesti loppuun sen talven aikana. Oma perhe ja lapset kärsii siitä vieläkin.

Oletteko kunnolla selvittäneet kaikki mummon kotikunnan tarjoamat jatkohoitopaikat? Jos kunnalla ei ole tarjota sopivaa hoitopaikkaa dementoituneelle mummolle, voi se ostopalveluna sijottaa mummon yksityiseen hoitokotiin, joka voi sijaita omassa tai naapuri kunnassa. Hyvin harvoin vanhukset saati omaiset huolehtivat hoitomaksuista yksityisissä hoitokodeissa, vaan kunnalla on velvollisuus ostopalveluna järjestää tarkoituksen mukainen hoitopaikka ja siitä hoidettva maksaa vain lakisääteisen hoitomaksun eläkkeen ja varallisuuden mukaan. Ottakaa yhteyttä sosiaalihoitajaan tai henkilöön joka vastaa vanhusten jatkohoitoon sijoittelusta ja vaatikaa mummolle sopivaa hoitopaikkaa tai muuten turvallisisa hoitojärjestelyjä.

Ideaalitilanne olisi ehkä se, että saisit mummon oman kuntanne terveyskeskuspaikalle ja pitäisitte sitten kotilomilla oman jaksamisenne mukaan (esim viikko-viikko kun kunto vielä sen sallii).

jos saa kunnalta maksusitoumuksen. Ottakaa yhteys kunnan sosiaalipuolelle vanhusasioista päättävään ihmiseen ja kysykää sieltä. Jos kotihoidon mukaan ei enää kauaa kotona pärjää, niin senkin pitäisi olla puoltava lausunto, että maksusitoumuksen voisi saada. Jos maksusitoumuksen saa, niin hoito tulee maksamaan saman verran kuin kunnan omassa laitoksessa.



Teidän tilanteessa en ottaisi mummoa kotiin vaikka tilaa olisikin. Se sitoo tosi paljon teitä vanhempia, ja jos lapsetkaan eivät halua mummoa teille, niin miksi pitäisi vaan velvollisuuden tunnosta ottaa hänet. Ystäväni avioliitto hajosi, kun hän oli lapsen (heillä vain yksi lapsi) kanssa kotona, ja ottivat hoidettavaksi hänen anoppinsa. Anopin hoitamiseen meni paljon enemmän aikaa ja voimavaroja kuin lapsen!

varmaan ole tätä kokemusta vaille, mutta haluaisin vaan korostaa sitä, että vanhat autettavat eivät suinkaan ota kiitollisena apua vastaan, vaikka sitä toisaalta tarvitsevat. Minulla on kokemusta henkilöstä, jota autan noin kuukausittain ja ja soittelen noin kerran viikossa, ja tämäkin on minusta hyvin raskasta. Hän ei ole koskaan kiittänyt, saati maksanut hänelle hankittuja tuotteita, ja arvostelu alkaa jo ulko-ovelta. Tulen joko minuutin etuajassa, mikä on epäkohteliasta, tai minuutin myössä, mikä sekin on kutsujan aliarvioimista. Takkina minulla on säähän nähden joko liian paksu tai liian ohut takki. Takin riisumisen jälkeen olen kuukaudessa joko lihonnut ihan muodottomaksi tai laihtunut olemattomiin (yleensä ensimmäistä).



Tämän juttelun tahtiin sitten pesen pyykkiä, silitän, siivoan keittiön, teen jotain pakastettavia ruokia, imuroin ja siivoan muut huoneet, vaihdan lakanat, ulkoilutan hoidokkia tai vien hänen jonnekin tapahtumaan. Yleensä en enää vie, koska tapahtumat ovat aina huonoja, ja joudun ostamaan kaksi lippua tilaisuuteen, joka ei ilahduta kumpaakaan.



Olen melko sopuisa komenneltava, mutta herkkä myös pahoittamaan jatkuvasta arvostelusta mieleni. Joten en osaa edes ajatella, mitä pitäisi ajatella, jos ajattelisi ottaa tämän henkilön meille asumaan.

Juttelin mummon tilanteesta kotipalvelun hoitajan kanssa juuri viimeviikolla. Hän sanoi ettei mummo pärjää enää kovin hyvin kotoona ja pian ei pärjää ollenkaan.

'Valitettavasti meillä täällä ----ssa ei ole mitään välimuotoisia hoitopaikkoja. Me passitetaan mummot terveyskeskuksen vuodeosastolle ja sieltä sit voi päästä eteenpäin johonkin vissiin vähän tasokkaampaan paikkaan, jos sieltä vapautuu paikkoja, mutta niihin on kamala jono.

Kysyin sitten hoitajalta, et onko se terv.kesk. sitten tyyliin lääkkeillä sänkyyn hoitoa, hän sanoi että sitähän se valitettavasti on.

Täytyy vissiin alkaa selvittää niitä yksityisiä vaihtoehtoja heti maanantaina.

En lukenut koko ketjua, ehkä näitä on tullut ylempänänkin. Mutta kokemuksia kahdesta altzheimer-potilaasta ja heidän hoitopaikoistaan:



- vaikka kunta sanoo, että on kamalat jonot, niin se ei välttämättä pidä ihan paikkaansa ja voi muuttua nopeasti

- paha jono esim. toisen mummoni kotikunnassa tarkoitti, että hänen edellään oli neljä tai viisi tyyppiä: loppujen lopuksi pääsi parissa kuukaudessa dementiakotiin, kun joku kuoli ja toinen huonontui, niin että siirrettiin vuodeosastolle

- joka tapauksessa jonossa voi edetä myös olemalla aktiivinen ja perustelemalla hoitotarvetta parhaansa mukaan

- toisella mummollani veteli sydän kuulemma viimeisiään v. 1989, silloin Altzheimerista ei vielä ollut tietoakaan. Ehti sitten sairastaa sitä 18 v ennen kuin kuoli viime kesänä

- persoonallisuus vain pahenee taudin myötä

Ei missään nimessä teille kotiin.

risperdalilla on lääkittävissä. taudin edetessä kyseiset potilaat saattavat esim. lyödä.

sittenkin päätyisitte siihen terveyskeskuksen vuodeosastosijoitukseen. Ja päätätte lujasti käydä mummoa siellä katsomassa ja auttamassa hoidoissa. Ja vaikka kirjaatte käyntisuunnitelman kalenteriin, jotta ette lipsu käynneistä.

Alkuaikoina mummoa voi varmaan ulkoiluttaa ja tuoda kyläkäynneille kotiinnekin, mutta kyllä tuo dementoituminen on sen verran rankka sairasu (varsinkin Alzheimeriin pohjautuva), ettei siitä taida yksi ydinperhe terveenä selvitä ympärivuorokautisena työnään. Koettu on ja pahalta tuntui mummon jättäminen loppujen lopuksi sairaalan vuodeosastolle. Mutta lääkärit eivät häntä enää suositelleet kotiutettavan.

Paremmin voisitte auttaa häntä todellakin antamalla koulutetun henkilökunnan ottaa perusvastuun hoidosta ja auttamalla heitä siinä. Käytte ruokailuaikoihin, autatte syöttämissä, harjaatte hiuksia, laakkaatte kynsiä, laulatte lauluja, kävelytätte käytävillä; näistä on vanhukselle apua ja samoin hoitajille, jotka jaksavat sitten paljon paremmin. Ja pystytte useilla käynneillänne seuraamaan hoidon tasoakin.

Voimia ja halauksia, älkääkö kokeko hylkäävänne mummoa. Vaikka siltä se kuitenkin aina silloin tällöin tulee tuntumaan. Dementiaosastot kun eivät ole niitä suloisimpia katseltavia. Mutta dementikkojenkin "todellisuuteen" tottuu, kun vain menee sinne.

Ai niin - ja ottakaa lapset mukaan usein; vanhuksille lapset ja näiden näkeminen ja leikkien seuraaminen on todella suuri ilon aihe

On totta että mummo on aina ollut hankala ihminen, haukkuu ja valittaa pääsääntöisinä puheinaan... on ilkeä ja negatiivinen...

Kamala kohtalo ihmiselle....

Hän on aina vihannut minua, ehdottanut miehelleni avioeroa yms yms. Minä oen kai pahin miniä mitä hän tietää... mutta kuitenkin, ihminenhän hänkin on ja on kuitenkin parhaansa mukaan hoitanut mieheni lapsena (vaikka ei todelisuudessa ole edes halunnut häntä.) Voidaanko me elää itsemme kanssa jos annamme hänen joitua sinne vuodeosastolle?

eihän teistä KUKAAN halua sitä mummoa teille. Jollei oo oikeesti aitoa halua, on parempi pistää mummo kitumaan sinne vuodeosastolle, niin ikävältä kuin se kuulostaakin. Pelkkä velvollisuudentunto ja kiltteys ei riitä.

ja meidän mummu oli meille hyvin rakas eikä äkäinen, sillä dementoituminen johtui verenkiertohäiriöistä. Eikä hoito sittenkään enää viimeisten kahden vuoden aikana parhaalla tahdollakaan onnistunut kotona

Se ei ole ihmisen paikka, ihan oikeasti. Yksityinen hoitokoti tulee maksamaan samanverran kuin vuodeosasto, hoito vaan on huomattavasti ihmisarvoa kunnioittavampaa ja kodikkaanpaan.

käydä siellä kuin lomilla, niinkuin emme nytkään.... Käytännössä siis 4-5 kertaa vuodessa.

Mieheni sisko käy ehkä joskus katsomassa mummoa ja hänen poikanasa silloin tällöin.

Heitä ei näytä kamalasti kiinnostavan koko mummo.

mummolle mikään koti, hän kokisi olevansa yhtä lailla vieraassa paikassa kuin hoitolaitoksessakin. Dementoituneiden hoito on erittän haastavaa ja raskasta, siinä tarvitaan tietoa ja ammattitaitoa, joten se kannattaa jättää ammatilaisten huoleksi. Varmasti anoppisi kotikunnasta löytyy sopiva hoitopaikka.

Ympärivuorokautinen aikuisen alzheimerpotilaan hoitaminen ja vahtiminen ei ole helppoa. Siihen tarvitaan yksi ihminen, ja joku muu sitten hoitaa niitä lapsia ympäri vuorokauden. Et voisi lähteä lasten kanssa edes leikkipiustoon saati kerhoihin ellet saa mummolle vahtia. Alzheimerkin tavallisesti pahenee ja pahenee, ja mummo saattaa tehdä mitä vain. Esimerkiksi kuvitella että joku perheenjäsen on varas ja puolustautua sen mukaisesti. Tai lievemmin, jättää levyn päälle keiteltyään vessapaperirullaa kattilassa ja lähteä öisin hortoilemaan ulos pelastamaan karjaa tuntemattomilta hiippareilta.



Teille ei jäisi oman perheen keskistä aikaa ellei mummolla ole vahtia. Ette kävisi edes kaupassa koko porukka, ja hän olisi perheellenne todella suuri rasite. Vastuu on suuri: lääkitykset, vaipparumba, ruoansaannin turvaaminen, siirtely ja nostelu, päivystys lähettyvillä.



Jos mummo haluaa mieluummin vuodeosastolle sänkyyn solmituksi kuin yksityiseen hoivakotiin, niin kannattaa jo hakea holhouksen alaiseksi jotta saisitte hänelle hiukan inhimillisemmät oltavat.