Sanonpa täällä, etten menetä ystäviäni:

jotka uskaltaa jo ihan oikeasti olla haluamatta lapsia ollenkaan ja uskaltavat jopa sanoa sen ääneen. Miksi heillä ei saisi olla lemmikkejä, onhan lapsiperheilläkin?

kun sun ihmisvauvasi kasvaa, niin luultavasti alat nähdä eroja siinä, onko jollain koira lemmikkinä ja toisella lapsi kasvatettavana.

Ja eroa on jo lähtien siitä, että sinä (tai jos lapsesi on adoptoitu joku biologinen äiti jossain) on kantanut ja synnyttänyt lapsen ja ottanut kaikki siihen liittyvät vaivat ja riskit. Koiranvauvan omistaja hakee koiran kennelistä maksua vastaan.

Tiedän, että pennut ovat suloisia eläinlajilla kuin eläinlajilla ja se vauvamaisuus tai hauvamaisuus herättää hoivavietin, mutta vanhemmuudessa on kyse muustakin.

Jos koira otetaan, niin siitä pidetään myös huolta ja siihen sitoudutaan moneksi vuodeksi. Ei koiraa voi ottaa leluksi tai pitää sitä ihan toisarvoisena juttuna, se on eläin joka vaatii hoitoa senkin jälkeen kun se on kasvanut pennusta isoksi koiraksi.

Mun ystäväpiirissäni, minä ja mieheni mukaan lukien on 4 pariskuntaa jotka ovat kärsineet ja kärsivät edelleenkin lapsettomuudesta joten eipä olis tuo 5 pariskuntaakaan ihan mahdoton. Se on vaan yleisempää mitä ehkä luullaan ja sehän ei oo aihe josta ihan helposti tutun tutuille puhutaan. Meillä asia on tullut ilmi ystäväpiirissä minun kerrottuani minun ja miehein tilanteesta avoimesti ja rehellisesti ja sitten on tullut ilmi nämä muutkin tapaukset.

jotka uskaltaa jo ihan oikeasti olla haluamatta lapsia ollenkaan ja uskaltavat jopa sanoa sen ääneen. Miksi heillä ei saisi olla lemmikkejä, onhan lapsiperheilläkin?

Ei tässä ole kyse siitä voiko lapsiperheellä olla lemmikkejä, lapsettomilla lemmikkejä tms., vaan siitä, että ihmiset rinnastavat lapsen saannin ja lemmikkieläimen hankinnan toisiinsa. Onko sama asia? No okei, löytyy yhteisiä piirteitä, mutta silti, ihminen on ihminen, koira on koira.

En inhoa eläimiä ja voisin itsekin laittaa itselleni koiran, mutta en todellakaan pidä sitä samanarvoisena tämän pienen ihmiselämän alun kanssa, joka sisälläni kasvaa. Minusta on suoraan sanoen järkyttävää, että eläimistä on tullut nykyihmiselle perheen korvikkeita...

Tosin yksi vastaajista yllä taisikin sen mainita...Synnyttäneet äidit ne sitten vasta on jotakin. Niinkuin rakkauden määrää ja laatua voisi määrittää kivulla ja riskeillä...Eihän se ole äiti eikä mikään, joka ei ole synnyttänyt... Sairasta ajattelua!!

Eikös se suvunjatkamisvietti pitäisi olla ihmisellä se vahvin ja tärkein? Kyllä minusta sellaisissa ihmisissä jotka eivät halua lapsia (kokonaan eri asia ovat sitten he, jotka eivät valitettavasti saa), on lähtökohtaisesti jotain pielessä. Omaan tuttavapiiriinkin (ei onneksi ystäväpiiriin) joitakuita tällaisia ihmisiä kuuluu ja heillä kyllä aivoitukset liikkuvat niin eri sfääreissä kuin "lapsellisilla" ihmisellä, että toisinaan on suorastaan ymmärtämisvaikeuksia puolin ja toisin.



Tuntuu, että heillä on semmoinen ikuinen teinivaihe jäänyt päälle ja puhutaan vaan siitä, kuinka oli "mahtavaa bailata, upeaa matkustella" jne. Bailaamista olen saanut laajemmassa mittakaavassa mahani täyteen jo vuosia sitten ja lastenkin kanssa voi ja on ihana matkustella. Toki se on erilaista kuin ennen, mutta monin tavoin myös parempaa.



Ja pahimpia ovat tosiaan he, joilla on sitten "koiravauva", jonka kanssa pussaillaan ja puhutaan, kuinka "Tessu on äitin kulta". Ja eipä sillä, minulla on sekä lapsia että koira, mutta koira on minulle rakas koirani, ei kuitenkaan ikinä lapseni! Viimeksi lauantaina korjasin yhdelle ihmiselle, että en minä ole sen äiti!



Surkein tapaus ovat kyllä ne ihmiset, jotka ovat ensin ottaneet koiran ja sitten vauva tulee joitakin vuosia myöhemmin ja koira jää surkeasti paitsioon. Jos ja kun on molempia niin molemmista tulee myös huolehtia. Meidän perheellä on yksi tuttavapariskunta, jotka kärsivät ensin lapsettomuudesta, hankkivat koiranpennun, jota ahkerasti koulutettiin, hyyssättiin ja hoidettiin. Sitten lopulta saatiin hartaasti toivotut tenavat hoidoilla ja koira unohtui. Nyt se on 8-vuotias läskitankki, joka häädetään aina ulos muita häiritsemästä eikä kukaan edes jaksa enää käydä sen kanssa kävelyllä, "kun se on niin vahva, tyhmä ja vetää!". Makkaroitansa kantava lyllertäjä on todella surkea näky, ei mahda olla enää montaa vuotta koiralla jäljellä (painaa liioittelematta vähintään tuplat mitä saisi painaa - ennen lasten tuloa oli timmi, hoikka ja hyvin koulutettu).

Mutta ei se mun elämään millään tavoin häiritse että kaverin koira on hänelle kuin lapsi.

Mun puolesta olkoon sille koiralle mami ja ihan vapaasti voi koiralle antaa hellyyttä ja hoivaa, mua ei ärsytä se ollenkaan. Onko mussa jotain vikaa?