Onko muita entisiä uraohjuksia, joille käynyt näin? Oonko seonnut?

Mitäs sitten, kun lapset ovat isoja? Katkeroidut vielä, jos kotiin jäät!

Esikoisen ollessa pieni jaksoin vielä täysillä edistää uraa. Lasta hoidettiin kotona, ja tein täyttä päivää. Toisen lapsen syntymän jälkeen tuli iso muutos. Lapsi oli vaativa, enkä jaksanut äitiyslomalla enää painaa töitä (sellaisia omaa uraa ylläpitäviä juttuja). Vähitellen kiinnostus työtä kohtaan on vähentynyt.



Nyt teen 6-tuntista päivää, ja työtehtävät ovat kaikki pakkopullaa. Ei kiinnosta, ja väkisin rutistan kasaan sellaisia juttuja, jotka tulivat 5 vuotta sitten innolla ja leikiten valmiiksi. En saa tyydytystä valmiiksi tehdyistä jutuista. Ja nyt huomaan, että minua nuoremmat lapsettomat kollegat alkavat mennä ohi joissakin asioissa. Se vähentää motivaatiota entuudestaan, ja on saanut minut 100 kertaa miettimään työpaikan vaihtoa. Mutta kun mikään uusi ei ole tärpännyt, niin tässä hommassa tarvon hamaan tulevaisuuteen....

Esikoisen ollessa pieni jaksoin vielä täysillä edistää uraa. Lasta hoidettiin kotona, ja tein täyttä päivää. Toisen lapsen syntymän jälkeen tuli iso muutos. Lapsi oli vaativa, enkä jaksanut äitiyslomalla enää painaa töitä (sellaisia omaa uraa ylläpitäviä juttuja). Vähitellen kiinnostus työtä kohtaan on vähentynyt.

Nyt teen 6-tuntista päivää, ja työtehtävät ovat kaikki pakkopullaa. Ei kiinnosta, ja väkisin rutistan kasaan sellaisia juttuja, jotka tulivat 5 vuotta sitten innolla ja leikiten valmiiksi. En saa tyydytystä valmiiksi tehdyistä jutuista. Ja nyt huomaan, että minua nuoremmat lapsettomat kollegat alkavat mennä ohi joissakin asioissa. Se vähentää motivaatiota entuudestaan, ja on saanut minut 100 kertaa miettimään työpaikan vaihtoa. Mutta kun mikään uusi ei ole tärpännyt, niin tässä hommassa tarvon hamaan tulevaisuuteen....

Sain esikoisen 34v. Esikoisen vauva-aikana koulutauduin ja seurasin kaikkea mahdollista ammattiini liittyvää vauvan nukkuessa. Tuli todella pian uudelleen raskaaksi, lapsilla ikäeroa 1v1kk. Tein kuukauden iltaisin vaikituisessa työssäni etätöitä ennen kuopuksen syntymää, esikoisen ollessa kotihoidossa.



Sitten kaikki muuttui kuopuksen synnyttyä. En seuraa enää omaa alaani. Todella kovassa nousukiidossa ollut urani tuntuu aivan merkityksettömältä. En seuraa enää pahemmin uutisiakaan. Tekisi mieli pompata pois koko oravanpyörästä, joka aiemmin tuntui todella mielekkäälle. Haluaisin muuttaa maalle, alkaa suurperheen kotiäidiksi ja kasvattaa vaikka biodynaamisia porkkanoita.



Onko mulla joku kriisi? Kuopus on kohta 2v enkä halua lopettaa hoitovapaata ja mennä töihin.

oli aiemmin..

mutta nyt kolmen äitinä alkaa työt taas pikkuhiljaa kiinnostamaan enemmän..

on tämä kotiäitiys niiiiiin rankkaa!

Mulla oli esikoisen kanssa sama ja kuopuksen kanssa vielä enemmän. Nyt alkaa se aika puolestaan olla ohi ja etsin kolmatta elämääni...

33-vuotias, uraputkessa, akateeminen, yhden 4-vuotiaan äiti, jonka elämän suurin haave olisi iso lapsikatras ja haluaisin just viljelemään porkkanoita maalle tai vaikka osa-aikaiseksi kahvilankassaksi johonkin maalaiskylään. Raha ei korvaa menetettyä aikaa. No, ensitilassa toinen lapsi olisi enemmän kuin tervetullut, mutta eipä tunnu tärppäävän.

kollegat tuntuvat niin pinnallisilta, haluaisin olla kotona ja kuunnella ja nauraa lasteni jutuille ja puuhailla ja askarella heidän kanssaan.



Ajattelen, että rupeaisin joksikin luontaishoitajaksi tai joksikin syvälliseksi elämänlaadun konsultiksi.

Ite yritin paluuta työelämään, mutta taidot jääneet, ja edelleen 2v jälkeen ahdistaa hieman se pinnallisuus, kiire. Tai ehkä se ei enää ahdista, en vaan välitä. Elämässä on tärkeämpää. Ja olen siitä saanut kuullakin, että en omistaudu töilleni.



Ehkä tämä ei ole minun alani, ehkä jään kotiin ja vaihdan alaa.

Ehkä perustan kans jonkin ravintolan tai rupean liikuntaohjaajaksi.

Tai jotain porkkanan kasvatusta.

Rakastan tätä ja mulla jo kolme lasta. Nuorin on reilu kaksi vuotta ja vanhin 5 vuotta. Mä rakastan tätä itsenäisyyttä mitä kotiäitiys tuo. Minä saan aivan itse järkätä päivän semmoiseksi kuin parhaaksi näen. Tykkään siivoomisesta, ruoanlaitosta ja lasten kanssa touhuilemisesta. Olen saanut päivät soljumaan niin, että pääsääntöisesti elämää mukavaa ja nautinnollista. Itse järkkään päivänrytmin ja rutiinit ja koen onnistumisen iloa, kun lapset ovat tyytyväisiä, iloisia ja terveitä.



Alkuun ajattelin, että äkkiä pari ja sitten takas työelämään, mutta nyt elämä tuntuu olevan vasta mallillaan. Se "oravanpyörä" ei jaksaisi kiinnostaa.



Vieläkö sitä yhden tekisi ja kattelisi sitten asiaa uudestaan... Ainakin nämä kullanmurut olisivat vähä isompia. Valmiimpia tuohon lasten omaan oravanpyörään...

tahtoisin sinne takaisin, mutta tässä elämäntilanteessa muutto ei ole mahdollinen.



Mielestäni ap:n tilanne kuulostaa terveeltä. Lapset ovat vähän aikaa pieniä. Työ on kuin kumipallo, joka pompaa aina ylös uudelleen kunhan sitä vaan vähän tönäisee ja malttaa odotella. Perhe on lasipallo, joka tipahtaessaan hajoaa ehkä lopullisesti. Ajatukseni ei ole oma vaan lyhennetty lainaus Pettersenin viiden pallon teoriasta.

kompromissia ura-ohjuksena olon ja porkkananviljelyn välillä. Eli paluu töihin, mutta lyhennettyä päivää tms. Tai muuten ei niin omistautumista töille. Usko pois, että totaalinen omistautuminen suuntaan tai toiseen ei tuo välttämättä tasapainoa elämään.

Itse haaveilen maalaishotellin perustamisesta pikkuruiseen espanjalaiskylään... Todellisuudessa en silti kovasti usko radikaaleihin ratkaisuihin. Ihana haaveilla, mutta jos jättäisiin kaiken taakseni, niin kyllä saattaisi todellisuus lyödä pian lujaa kasvoihin.



Olen ratkaissut asian niin, että unohdin "uran" ainakin toistaiseksi; en ole ottanut vastuullisempia tehtäviä vastaan toistaiseksi vaikka niitä minulle tarjottiin, vaan teen suht helppoa asiantuntijahommaa ja sitäkin kuusituntisena niin pitkään kuin pystyn. Onni on, että olen pienessä yrityksessä, jonka omistaja eli esimieheni on nuori mies ja itsekin kolmen lapsen isä, joka ymmärtää haluni keskittyä nyt perheeseen.