35-40 vuotiaat naiset, oliko teillä 30-kympin kriisiä/elämän kasvunpaikat?

Ikää on yli neljänkympin.

viime vuosi oli hieman tuulista parisuhteessa, mutta ei varmaan ulospäin näkynyt mitään. Nyt näyttäisi elämä olevan aika tasaisen mukavaa. Kun vaan saisi vakituisen työpaikan..



Ikää on minullakin 34 vuotta.

Ellei nyt lasketa sitä, että ylipäänsä iski tuossa vajaa 30 veenä tarve saada perheenlisäystä (lapset syntyivät, kun olin 30 ja 31). Ja lasten syntymän seurauksena ehkä tuo parisuhdepuoli hieman hiipui, mutta toisaalta nyt taas olemme tyytyväisempiä elämäämme kuin mitä pitkään aikaan! Ikää on 35 v. Että tiedä sitten, oliko tuo aika tuossa 30 vuoden molemmin puolin jonkinlaista 30-kriisiäkin. Pikku hiljaa tuntuu myös siltä, että välittää vielä vähemmän kuin ennen siitä, mitä mieltä muut ovat minusta/meistä ;-)

25-35 vuotiaana on tapahtunut niin paljon asioita, että en ole ennättänyt murehtia ikääni: oli väkivaltainen mies, rankka ero, miehen rahoasotkujen setviminen, muutto toiselle paikkakunnalle, uusi työpaikka, uusi suhde, pitkäaikainen lapsettomuus ja sitten vihdoin lapsi. Nyt, 37 vuotiaana, elän elämäni parasta aikaa (lapsi, mies, työ, kiva koti, kavereita, kivat harrastukset) ja "harmittelen" etten ole saanut nauttia tämmöisestä jo aiemmin, nuorempana. Ja mietin että olen aika vanha sitten jos joskus saan lapsenlapsia. Siis oikeasti en tietenkään "harmittele", vaan ole todella onnellinen ja kiitollinen siitä mitä olen saanut. Ikääni en muuten ole miettinyt, kuin tuosta lapseni aikuistumisen (ja lapsenlapsi) näkökulmasta.

Olen 36, pienet lapset ja pari vuotta sitten ihastuin vakavasti ja oli pientä sähläämistä... Onneksi se mies oli fiksumpi ja arvosti vaimoaan niin paljon, että itse en siis edes joutunut päättämään oikeasti lähdenkö sille tielle vai en. Ei tämä suhde ihan normaali kaverisuhde ole mutta mitään asiatonta ei puuhailla ja muutenkin ollaan siivosti. Työn takia on pakko kuitenkin nähdä ja tehdä asioita yhdessä. Jospa se siitä.



Oma elämä kun on täysin kunnossa ja mies hyvä ja kiinnostavakin (niin paljon kuin nyt 15 vuoden jälkeen voi olla). Välillä vaan tulee sellainen kauhistus ja kiukku, että enkö oikeasti enää koskaan koe rakastumista ja uuden ihmisen huumaa. Siihen tuo ihastuskin varmasti liittyy, en usko, että ihmisenä ja kumppanina tuo toinen on mitenkään ylimaallisesti parempi.



Lisäksi muutama vuosi sitten uskonto mietitytti paljon ja tuloksena erosin kirkosta. Ateistiksi olen itseni määritellyt. Aikuiseksi kasvamista varmaan tuokin.

Ikää on 32 v, kolme ihanaa lasta, hyvä parisuhde ja kiva työ. Mutta, mutta: perheemme on muuttanut miljoona kertaa (pätkätyöt) ja sama näköjään jatkuu hamaan ikuisuuteen.



Se stressaa, että vanhin lapsista menee vuoden päästä kouluun, ja olin henkisesti varautunut, että siihen mennessä asetumme johonkin, ettei lapsen tarvitse vaihtaa koulua. Niin tuskin tulee käymään ja se surettaa :-( Harmittaa sekin, että joudun miehen työn takia jättämään oman kivan työpaikkani, eikä ole tietoa, missä olen vuoden kuluttua.

Olen nyt 43-vuotias ja tuntuu ihanalta, että lapset kasvaa (nuorin 5v.) ja aikaa itselle ja omille jutuille tulee koko ajan lisää. Ehkä nyt neljänkympin ylittäneenä miettii kuitenkin enemmän ajan rajallisuutta, kun omat vanhemmat on jo vanhoja ja monilta ystäviltä jo vanhemmat kuoleet. Mitään vieraita miehiä en haikaile, toivon vaan että saan elää omani kanssa ihan loppuun saakka.



Elämä tuntuu oikeastaan varsin mukavalta.

Lapsista ei enää ns. vaivaa. Vanhimmat kotoa poismuutto iässä, tosin nuorin 4 v, mutta tosi reipas ja ihana pojan vesseli. Aviomieskin on rakastava perheenisä.



Jonkin asteen ikäkriisiä koen. Aika 20 v:stä tähän mennyt siivillä. Pelottaa, että meneekö seuraavat 20 vuotta yhtä nopsasti...



Mietin paljon omaa lapsuttaa ja aikaa, kun ekat omat lapset olivat ihan pieniä. Ajattelen maailman menoa hyvin syvällisesti, on tullut halu auttaa muita ihmisiä. Varsinkin yksinäiset vanhukset askaruttavat mieltäni (omat vanhemmat ovat kuolleet). Tiedän, että pienillä teoilla voin olla jollekin suurena apuna.



Omaan hyvinvointiin laitan paljon aikaa. Harrastan juoksemista, elokuulla maratonille. Fyysinen hyvinvointi vaikuttaa muuhunkin elämään positiivisesti.



En halua sitoa itseäni vakituiseen työhön. Tahdon tehdä asioita ihan oman halun mukaan. Varmaankin jotain ikäkriisiä tämä kaikki on ;)

En tiedä mistä tämä kaikki tuli, mutta n. 30v:nä rakastuin naiseen ja kaikki muukin meni uusiks.

Naiselt en saanut koskaan vastakaikua, ja ehkä hyvä niin, mitään ei koskaan tapahtunut, ja sekin taitaa olla hyvä asia.

Eli pysyttelin heterona, ja vaihdoin miestä. Samalla vaihdoin työpaikkaa, muutin, asuinmuotoa, kaveripiiri vaihtui myös jonkin verran, ja lopuksi sain vielä yhden lapsen.

Aikamoinen kriisi oli, mutta oli hyvä uudistua näin, eikä jäädä jumittumaan samoihin kuvioihin. Nyt on taas seesteinen ja hyvä olo, kunnes seuraava kriisi iskee päälle.

Älä nyt suotta huoli, ettetkö voisi kokea rakastumisen huumaa :-) En tiedä, mitä loppujen lopuksi tapahtui, mutta 15 yhteisen vuoden jälkeen meillä on mieheni kanssa parhaillaan kiihkeämpi suhde kuin ehkä ikinä! Välillä olo on kuin ihan vasta rakastuneena. Tietty ehkä se uuden ihmisen huuma puuttuu, mutta ihan ihastuneen rakastunut olen kyllä nyt mieheeni. En olisi ikinä uskonut, että näin voisi vielä olla, mutta perustavaa laatua oleva keskustelu avasi lukkoja, suosittelen! Ja ei tarvittu edes parisuhdekurssia avuksi...