Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Anteeksipyytämisestä - onko tarpeellinen kyky?
08.02.2009 |
Olenko mielestänne nipottaja, vai mitä mieltä olette:
Mieheni (naimisissa yli 10 v) on mitä kunnollisin yksilö: "sisäsiisti" eli ei juo, ei polta, osallistuu kotitöihin jopa innokkaammin kuin minä, ei sotke eikä jätä vaatteitaan huiskin haiskin. Lisäksi hän on töissä suosittu ja moni ystävättäreni huokailee, miten ihana mies minulla on.
Silti.
Kaiken on oltava hänen toiveidensa mukaista: alkaen kodin sisustuksesta matkoihin ja sukulaisten/ystävien tapaamisiin aina ruokavalintoihin. Tähän olen sopeutunut - ensinnäkin hänellä on (melkein aina) hyvä maku ja jos todella haluan itse jotain, joka hänellä mättää, toteutan sen itse (siis esim. sukulaisissa käynnit sun muut). ja jos joskus haluan syödä jotain hänen suppean makumaailmansa ulkopuolelta, valmistan kaksi päivällistä.
Mutta:
minua on alkanut ärsyttää päivä päivältä enemmän hänen haluttomuutensa (kyvyttömyytensä) pyytää anteeksi.
Nyt en puhu mistään maailmaa mullistavista tapahtumista, joista hänen olisi syytä pyytää anteeksi - vaan ihan tavallisesta jokapäiväisessä kanssakäymisessä sattuvista tapahtumista.
Kun hän esim. ovesta edellä kulkiessaan paukauttaa oven nenälleni, jollen satu tarttumaan tarpeeksi nopeasti oveen (nii-in, hän ei pidä ovea kohteliaasti perhepiirissä auki, kuten herrasmiehen odottaisi tekevän, ja kuten hän tekee julkisuudessa liikkuessamme muiden naisten kanssa ovista kulkiessaan...).
Eikä tietenkään myöskään pyydä anteeksi, jos sattuu tönäisemään, kolhaisemaan tai astumaan varpaille.
Korkeintaan kuulen huomautuksen "oho", jos yhteentörämys on sen verran kova, että ulvaisen.
Tiedän, että maailmassa on suurempiakin murheita ja että kolhaisut ja tönäisyt ovat tahattomia, mutta itse olen oppinut, että hyviin tapoihin kuuluu itsestään selvyydessä anteeksipyyntö. Mieheni taas kiivastuu, kun otan asian puheeksi.
Kertokaa, mitä mieltä olette ja mitä ajatuksia tulee mieleenne. Kiitos!
Kommentit (6)
se kertoo siitä että haluaa ottaa toisen huomioon ja ettei ollut tarkoitus töniä tms. Juuri niissä arjen pienissä jutuissa sitä tarvitaan - suurissa maailmaa mullistavissa vaditaan sitten jo enemmän.
Onko teillä ap lapsia? Meinaan vaan sun mies kuulostaa vähän aspergerilta, ja oli tai ei, noi jutut olis hyvä tunnistaa itsessään ennen kuin päätyy lapsia kasvattamaan. Muuten on meinaan ongelmia luvassa, joko genetiikan (jos on oikeasti assi) tai mallioppimisen (jos onkin nt) kautta. Ongelmia voisi vähentää jos mieskin tietdostaisi rajoittuneisuutensa. Sitä en kyllä tiedä, millä tuommoisen miehen saa mitään tiedostamaan.
terveisin vain vähän lievemmän tapauksen vaimo ja äiti...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ensimmäiselle vastaajalle kiitos, että sait minut hymyilemään, kun ajattelin sitä Sinun Simpsoniasi hellästi röhöttämässä sohvallanne Sinä hänen kainalossaan.
Ja toiselle vastaajalle kiitos, että panit minut ajattelemaan hiukan laveammin tilannetta. En ole tullut ajatelleeksi, että mieheni käyttäytymisessä on kenties autismiin tai sitten muuhun liittyviä pointteja. Jään miettimään näitä, vaikka voisinkin spontaanisti todeta, että HEUREKA - näinhän todellakin asia saattaa olla - vihjeitä on enemmänkin. On kaiketi niin, että kun elää keskellä tilannetta, puuttuu se objektiivisuus NÄHDÄ. Alanpa googlata aiheesta lisää.
Mitä tulee lapsiin, niin kyllä heitä on - tosin ei yhteisiä, sillä mieheni ei koskaan ole halunut omia lapsia ja senpä vuoksi elimmekin erillämme ja avioiduimme vasta kun minun lapseni olivat aikuistuneet.
Koska lapseni menettivät isänsä hyvin nuorina, oli nykyinen mieheni heille silti se suuresti ihailtu isäkuva.
Myönnän, myönnän, minä pehmensin tietä ja peittelin niin heiltä kuin muiltakin läheisiltämme mieheni kulmikkaimpia ja hankalimpia piirteitä, joten yhteenottoja ei päässyt tapahtumaan. Vasta nyt., kun vanhin tyttäreni sai jokin aika sitten oman lapsen, hän toteaa, että oli hyvä, ettemme koskaan muuttaneet elämään perheenä yhteen ja että olisi ollut todella ahdistavaa joutua olemaan koko ajan varpaisillaan.
Huh, tulipa sanottua rajusti.
Mutta olen itsekin miettinyt, että miehestä puuttuu tietty inhimillinen empatia.
Vaikka samantien tulee mieleen, että tulkitsenkohan vain itse asian väärin - ajaahan hän melkein ojaan, jos orava loikkii tien poikki, ettei vain osuisi eläinparkaan. Ja kantaahan hän minulle mehun poikineen, kun sairastan. Ja koristelee kodin vaikka ilmapalloin, kun palaan työmatkalta kotiin.
Tuo anteeksipyyntötilanne hyppäsi vain tänään jälleen silmille.
tietyn maun rajoissa tai hänen mukaansa pitäisi mennä - juttuja, mutta hän ei kyllä osaa nähdä ja pyytää anteeksi. Esim. saattaa monta kertaa vaan pamauttaa juuri oven kiinni tms. koska ei vaan osaa katsoa! Ottaa päähän mutta muuta vikaa ei juuri olekaan.. :)
tietyn maun rajoissa tai hänen mukaansa pitäisi mennä - juttuja, mutta hän ei kyllä osaa nähdä ja pyytää anteeksi. Esim. saattaa monta kertaa vaan pamauttaa juuri oven kiinni tms. koska ei vaan osaa katsoa! Ottaa päähän mutta muuta vikaa ei juuri olekaan.. :)
No juu, näinhän meille kaikille sattuu aika ajoin, mutta pointti onkin: kuittaako miehesi paiskomisen olankohotuksin tai sivuuttaa asian mitään kommentoimatta tai pyytääkö anteeksi ajattelemattomuuttansa?
Alue: Aihe vapaa
tupakoivaa ja kaljoittelevaa Homer Simpsonia omaan mieheesi!