Kadehditko niitä, joilla helppo/hyvin mennyt synnytys?

Se oli vaan yksi päivä elämässä, ja jos se meni päin helvettiä, niin so what. Toki jos olisi ollut helpompi synnytys niin EHKÄ meille tulisi pikkukakkonen. Mutta se riippuu niin monesta muustakin syystä. Mulla oli sikahyvä sektiokokemus joten se paikkasi kovasti synnytystä.

Jokasella on omanlaisensa synnytyskokemus..ja tyhjää kannata alkaa kadehtimaan..

Ja jos ny joku sanoo et tosi helppo oli..ni mistäpä tietää kui helppo se ny sit ollu..:) et ihan peruskamaa..mut kokenut erilailla..

Esikoiseni kohdalla en etes kummemmin miettinyt koko synnytystä..et sen näki sit ku oli tilanne päällä..



En tiä mikä tarve naisilla on revitellä synnytysjutuilla..kuka repes kokonaan, kuka veti ihan luomuna..

Minusta nämäkin asiat on just niitä, mihin ei kannata etes takertua ja pahottaa mieltä..:)

Sen sijaan tunsin kateudenpiston, kun muut sai vauvansa nukkumaan. Murehdin, etta mika ihme mussa on vialla, kun meidan vauva se valvoo kaiket yot :)

olen synnyttänyt kahdesti ja ihan hyvin mennyt (epiduraali kivunlievityksenä) ja kolmas tuli sektiolla. Itseäni olen syyttänyt siitä etten tajunnut että vauva oli perätilassa!!! Mutta kadehtinut.. öö . en oikeastaan.

Tiedän kyllä että joku voisi olla kade siitä että lapsemme ovat terveitä, pyöreitä, imevät hyvin rintaa, nukkuvat hyvin ja maitoa on mulla riittänyt.. Jotenkin olen osannut sen kääntää niin että äitiys alkaa vasta sen synnytyksen jälkeen.. :)

leveä lantio, synnyttäjän lantio

leveä lantio, synnyttäjän lantio

Minulla takana kaksi synnytystä, esikoinen kiidätettiin suoraan teholle hengityskoneeseen ja toka vietiin lastenosastolle ja leikattiin muutaman päivän ikäisenä. Ei ole ollut vierihoitoa ja molemmat alut ovat olleet todella vaikeita.



En osaa sanoa, onko katetutta vai mitä mutta kun eräs kaverini lähetti viestin esikoisestaan "kaikki kolme voivat erinoimaisesti", minulle tuli omituinen olo. Surin sisässäni sitä, että minä en ole saanut kokea tuollaista auvoista tilaa vaan molemmilla kerroilla, varsinkin ensimmäsiellä tunnetila oli suuri hätä- elämäni kamalin päivä. En ole koskaan itkenyt niin paljon kun se päivän aikana. Kun ei tiennyt selviääkö vauva ja tuleeko vaurioita hapenpuutteesta. En nykyäänkään kykene puhumaan esikoisen syynytyksestä itkemättä. En ilmeisesti ole pystynyt käsittelemään vieläkään kaikkea tuohon liittyvää. Kävin pelkopolikeskustelut jne..mutta ei auttanut.



Olen erittäin onnellinen lapsistani, sekä esikoinen että toka voivat nykyään loistavasti.

Meillä vaan toisinpäin, eli kuopus tosi kuolemankielissä kun syntyi, esikoisella huomattavasti vähemmän dramatiikkaa muttei ihan "ihanteiden mukaan" mennyt sekään (kirjoitin nr.20 tässä viestiketjussa jo..).



Kuopuksen syntymäpäivä meni hirveässä sumussa ja varmaan shokkitilassa. Välillä itkin silmät päästäni, välillä luin sanomalehteä muka rauhallisena.. Meni lähes koko päivä ennenkuin tiedettiin tilanne, että oliko edes hengissä enää jne..Samoin hapenpuutetta oli paljon, oli tehty hätätrakeostomia, vauva hengityskoneessa jne jne.

Kyllä sen tapainen kokemus jättää jälkensä..



Tämän takia pulssini nousee esim. kun puhutaan kotisynnytyksistä, tai kovin "luomupainoitteisesti", ikään kuin sitä mahdollisuutta ei omalle kohdalle edes voisi sattua että jokin menisi pahasti pieleen.. Liikaa on omakohtaista kokemusta ja pelkoa takana, jotta pystyisin neutraalisti suhtautumaan.



Samaten kun tuttava suri vauvansa joutuneen uudelleen sinivalohoitoon keltaisuuden takia (ja jokaisen äidin tottakai kuuluukin omasta lapsestaan huolehtia, tämä on ihan luonnollista, tiedän sen!), tuntui pahalta kun oma lapsi samaan aikaan taisteli elämästään miljoonaan piuhaan kytkettynä. En vain osannut oikein tuntea toisen puolesta hätää siinä tilanteessa..



Meniköhän jo ohi aiheen ;) Tsemppiä teille jatkoon. meilläkin kuopus selvisi hengissä kuin ihmeen kaupalla ja voi melko hyvin :)

Hei! Tsemppiä teillekin. Hyvin samanlaisia kokemuksia ja tuntemuksia meillä on=)



Tosiaan, itse en pysty ymmärtämään kuinka joku haluaa rikeerata lapsensa hengen kotisynnytyksessä omien kokemusten perusteella - koskaan ei voi tietää mitä tulee tapahtumaan! Poikamme olisi kuollut jos teho-osasto ja erikoislääkäri olisi ollut ambulanssikyydin takana. Itse menin esikoisen synnytykseen asenteella "kyllä siellä osataan - parhaat asiantuntijat ja kaikki menee tietenkin hyvin niinkuin koko raskauskin oli mennyt," niin niin..) Sitten lopputulemana vauva teholla hengityskoneessa, itse jouduin nukutettavaksi istukan irtoamattomuuden takia ja koko homma tuntui painajaiselta..



Toisella kerralla kaikki toitottivat ettei samalle ihmiselle voi tapahtua toisella kertaa mitään..sitten istuimme miehen kanssa lastenosaston käytävällä yöllä synnytyksen jälkeen päästä pyörällämme.(tokalla pieni epämuodostuma joka havaittiin synnytyksen jälkeen kun hoitaja mittaili ja tarkasteli vauvaa - ja tosiaan hänet leikattiin muutaman päivän kuluttua. Tähän ei voinut millään varautua - tämä ei näkynyt missään ultrassa jne.)