Muistetaanko olla kiitollisia läheisistä ja osoittaa tämä myös heille?
Mies oli tässä tänä iltana työmatkalla ja soitti sitten paniikissa mulle että on ollut kolarissa. ei oikein osannut puhua selkeästi mutta oli kumminkin itse fyysisesti kunnossa. Tässä illan mittaan on selvinnyt että toinen osapuoli selvisi vähemmän onnekkaasti onnettomuudesta.
Jotenkin olen tapahtumasta järkyttynyt ja hyvin pahoillani, vaikken koko toista osapuolta edes tunne tai ole nähnytkään. Toisaalta olen kumminkin kiitollinen ettei minun rakkaalleni tapahtunut mitään ja odotan että saa halata häntä ja sanoa rakastavani. Tällaisessa tilanteessa muistaa kuinka nopeasti kaikki voi kääntyä. Muistaako tätä kuitenkaan arjessa, kun toisen sukat lojuu lattialla tai hermo on muuten kireällä?
Kyllähän sitä pitää lähimmäisiään ihan liian itsestäänselvyyksinä :(
Mulla kyllä sellainenkin vika että toisaalta koen aika-ajoin kauheaa menettämisenpelkoa enkä nauti elämästä ollenkaan kun jatkuvasti "elän kuin viimeistä päivää" ja rakastan "liikaa". Onneksi se on ohimenevää ja yleensä olen ihan "järkevä".
Mutta , usein riidan päätteeksi katson peiliin ja ajattelen että turhasta sanoin... olen siunattu kun minulla on rakkaita ihmisiä ympärilläni.
Toivon sulle ja miehellesi lohtua, mutta myös toisen uhrin omaisille!