Apua! Lapseni ei tahdo ottaa minua todesta!

Sinä nyt jollainlailla saatat viestiä lapsillesi, että äiti tässä on vähän epävarma, jos vielä kiljutte, ehkä repeän lopullisesti. Ehdottaisin tällaista tyyliä

- - - vauva heräsi - - -

Niin, aloittaisin siitä että älä provosoidu. Pysy rauhallisena vaikka mikä olisi. Näin aluksi. Toki äidilläkin voi joskus mennä hermo - mutta opettele se tyyli aluksi. Anna lasten kiljua yms mitä hyvänsä. Jatka sinä omaa rataasi hyräillen ja pitämällä itsesi hyväntuulisena. Voit sanoa lapselle, ai et todellakaan halua lähteä pihalta kotiin. Harmittaa jättää kiva leikki kesken. No, nyt meillä on kuitenkin ruoka-aika.

Toinen asia, jos lapsi ei ekasta pyynnöstä tottele, tokalla katso vieressä tai mene ottamaan lapsen kädestä ja tehkää asia yhdessä. Älä anna sellaista mahdollisuutta kuin ettei tottele.

Kolmanneksi, jos et syystä tai toisesta saa lasta tottelemaan siitä on seurattava heti joku luonnollinen asia. Ei mikään no sitten viikonpäästä et pääsekään mukaan jhjhj-paikkaan. Vaan, sinulla ei taida olla nälkä, koska et syö enää vaan leikit iltapallalla. Äiti laittaa tämän jugurtin ja leivä jääkaappiin saat ne aamulla. (Ei mitään yöpalaa tai muuta, seuraava ateria on sitten kun se oikeastikin on).

Meillä tosiaan on 5-vuotias, jota 3-vuotias pikkuveli apinoi ihan kuus/nolla. Ehkäpä vain turhaan olen odottanut heidän olevan hajuttomia ja äänettömiä. Annanpa heidän olla lapsia ja koitan löysätä pipoani. Pitääpä kokeilla tuota äänen madaltamista.



Joskus kun olen ollut pieni ja olen kiukutellut äidilleni, hän sanoi minulle: " Kyllä sä sitten ymmärrät, kun sulla on omia lapsia." Tähän totesin itse: " No, mäpä kasvatankin ne sitten paremmin." :D



Miten tämä äitinä olo ei ole niin ruusunpunaista, kuin mitä se aina satukirjoissa kuvaillaan!?



ap

kun opettelin itse ennakoimaan milloin pinna on katkeamassa. Se ensinnäkin auttoi käyttäytymään vähän rauhallisemmin vaikka sisällä kiehui, mutta ennen kaikkea opin antamaan lapsille varoituksen. Nykyään, kun olen käskenyt sen viisi kertaa kerta kerralta hiukan ankarammin, sanon: " Nyt jos ette ala totella, minä hermostun ja huudan kohta." Ilmeisesti olen aika paha huutaessani, koska jopa se uhmakas 6v. yleensä tokenee jo tästä :-)



Olen myös selittänyt tilanteen jälkeen, että mun hermo menee juuri siitä, kun tavallista puhetta ei uskota ja kehottanut lapsia ymmärtämään että olen ihan yhtä tosissani myös sillä ekalla käskyllä. Tähänkin vetoa joskus sanomalla, että nyt mä puhun vielä näin nätisti, kannattaisi uskoa jo nyt.



Tietysti myös ihan sellainen perusasia pitää olla kunnossa, että ne lapset varmasti kuulee ne rauhalliset käskyt. Meillä pojat voi olla ihan aidosti kuulematta puhetta vaikka seison niiden vieressä, jos niillä on jotain muuta mielessä. Eli kannattaa ottaa tavaksi vaatia lapselta vastaus käskyyn ja mennä vaikka sanomaan se asia lapsen naaman eteen, jos ei muuten ole varma, meneekö se perille.

kuulostaa niin tutulta : )

he ovat jo aika järkyttyneitä. Vanhemman silmiinhän he näyttävät vain uhmaavilta ja pilkkaavilta, mutta tosiasia on kummiskin, että eivät he vain tajua ennen kuin on myöhäistä.



Mut on kasvatettu tajuamaan nopeasti ja ottamaan asiat vakavasti, mutta olenkin ollut sellainen huomattavan pelokas ja itkenyt yksin iltaisin sitä, että olen paha, koska olen liian huolimaton vanhempieni mielestä....

Ja auktoriteettia löytyy kyllä, sen voin kertoa. Tuon ikäisillä on vaan joku uusi itsenäistymiskausi menossa. Niitä tulee ja menee. Välillä seesteisempää, välillä kovaa karjuntaa kaiket päivät.

Kun ei yhdestä eikä kahdesta kerrasta totella, mennään jäähypenkille tai jäähyhuoneeseen miettimään, joko pian toteltaisiin.

Koko juttu sai alkunsa pojan uhmakaudesta. Kun lapsi uhmasi, en jaksanut ihan aina valvoa, että käskyjäni/kieltojani todella totellaan - lapsihan oppi nopeasti, ettei äitiä tarvitse totella ennen kuin hän suuttuu tosissaan. Asia lähti ratkeamaan kun päätin, etten kiellä kuin niissä tilanteissa, jossa todella jaksan viedä asian loppuun asti. Samalla huomasin, että huutamista paremmin tehoaa äänen madaltaminen ja tarkka artikulointi. Muutamassa viikossa poika oppi, että äitiä todellakin pitää totella jo ensimmäisestä käskystä. Kyllähän hän edelleen toisinaan kokeilee, mutta äkkiä kokeilu menee ohi kun näkee, että olen jämäkkä.



Kakkosen kanssa tätä ongelmaa ei olekaan ollut, näköjään sitä sitten todella oppii joissain asioissa ainakin omista virheistään, ettei niitä samoja tarvitse toistaa joka lapsen kohdalla :o).