Lue keskustelun säännöt.
Huoltajuus isälle
12.04.2008 |
Sairastan pahaa persoonallisuushäiriötä, masennusta ja olen todella ilkeä, kyyninen ihminen. Elämäni on ollut yhtä vuoristorataa enkä tiedä miksi olen kaikesta edes selviytynyt. Minulla on yksi lapsi, melko pieni poika ja olen avoliitossa kuudetta vuotta mieheni kanssa.
Sairauteni ovat pahentuneet ajan kanssa eikä esim. persoonallisuushäiriöön (ei skitsofrenia eikä narsismi!) ole lääkettä edes keksitty. Rauhoittavat eivät tehoa edes 4-kertaisella annostuksella ja hermoni menevät jatkuvasti. Äsken lapsi itki huutaen jotain pientä asiaa ja korviini vihloi niin että teki mieli leikata ne irti (ei kirjaimellisesti), huusin lapselle että lopettaisi. Tästä mieheni suuttui, puki lapsen ja lähtivät kauppareissun sijasta päiväksi kaupungille. Minä jäin itkemään.
Tuollaiset tilanteet ovat meillä nykyään ihan arkipäivää, mies " pelastaa" lapsen minulta ja lähtevät muualle. Itse tein samaa lapsena oman isäni kanssa, joka taas pelasti minut äidiltäni. Kierre.
Nyt olenkin kaikessa hiljaisuudessa pohtinut, että pitäisikö luovuttaa kokonaan ja antaa huoltajuus miehelleni. Hän on todella hyvä ja osallistuva isä, moni äitikin kalpenee hänen rinnallaan...minä en ole edes perusisän tasolla, vähän voin leikkiä lapsen kanssa mutta muuta en jaksa. Minulla ei ole mielenkiintoa äitiyteen, elämänhaluni on sammunut jo lähes kokonaan. Mitä luulette, eikö tässä tapauksessa olisi parasta että mieheni muuttaisi lapsen kanssa omilleen ja minä kävelisin vaikka suoraan suljetulle osastolle? Mutta kuinka nämä huoltajuusasiat toimivat, kuinka pitäisi menetellä?
Kiitos vastauksista. Ymmärrän jos joku kokee asiakseen sättiä minua, mutta valitettavasti sillä ei ole enää ajatuksiini vaikutusta. Pidemmällä tähtäimellä lapsen paras on olla sellaisen ihmisen luona, joka ei siirrä pahaa oloaan eteenpäin.
Kommentit (32)
Synkkiä sanoja, tummaa tekstiä, mustaa murhetta.
En ole ehkä paras ihminen sinua neuvomaan, mutta haluan kirjoittaa sinulle muutaman sanan kuitenkin. Selvästi haluat lapsesi parasta ja ymmärrät oman tilanteesi. Pitkällä tähtäimellä on varmasti parempi, että koetat nyt jaksaa vaatia hoitoa itsellesi. Sinulla on sikäli hyvä tilanne, että lapsen isä on innokas ja kykenevä hoitamaan lasta (yksi murhe vähemmän).
Nimim. synkeä sielu minäkin
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On varmasti vaatinut paljon voimia, että pystyy myöntämään itselleen ja muillekin ettei ole hyväksi omalle lapselleen. On todella rohkea teko antaa lapsen elää parempaa elämää isänsä kanssa. Ilman äitiään. Tässä tilanteessa se on varmasti hyväksi lapselle. Vaatii varmasti paljon voimia erota lapsestaan, mutta pidemmän päälle uskon sen olevan parempi vaihtoehto.
Juttele miehesi kanssa. Voisitte sopia, että asutte suht lähekkäin ja sinä tapaat lastasi kun sinulla siihen voimat riittävät. Aluksi vaikka menet kylään miehen ja lapsen luokse, niin ettet jää yksin lapsen kanssa. Jos alkaa hermot kiristyä, voit lähteä kotiisi rauhoittumaan.
En tiedä tilastasi pystyykö sitä mikään terapia ja lääkkeet parantamaan, mutta toivon suuresti että saat apua itsellesi. Ehkäpä vielä joku päivä sinullakin riittää voimia taas olla hyvä äiti lapsellesi.
Oikein paljon tsemppiä sinulle. Suurinta rakkautta on tahtoa lapselleen parasta, vaikkei siten enää kuuluisikaan lapsensa joka päiväiseen elämään. :)
Onko eri lääkkeitä koitettu?
Mitä jos ihan ekaksi kääntyisit lääkärin puoleen ja tutkittaisiin paremmin. Menisit vaikka hetkeksi hoitoon.
Ratkaisut tekisitte vasta sen jälkeen.
Mies otti vapaata opiskeluistaan, jotta voisi olla kotona.
Nyt vaan tuntuu siltä että en tiedä onko tuosta harrastelusta tms. enää mitään hyötyä. Eläminen käy raskaammaksi päivä päivältä, poskeni ovat vielä kipeät kun toissapäivänä hakkasin itseni naamaan pelkästä itseinhosta. Mies ei enää koe asiakseen puuttua siihen jos pahoinpitelen itseäni, ei ole myöskään apua hankkinut vaikka mitä tekisin. Ehkä sekin hiertää minua; en osaa elää normaalisti vaan sairauteni määrittelee ihan kaiken, käytöksestä lähtien. Mielialani juoksevat ristiin ja vaihtuvat parin minuutin välein. Loppukiri ennen kuolemaa..?
Lapselle olisi toki parasta, ettei kukaan vähän väliä huutaisi hänelle vihaisena, mutta miten itse selviäisit? Paljon pahempaa lapselle olisi, jos äiti tekisikin itsemurhan. En tiedä kirjoituksen perusteella, kuinka todennäköistä se olisi, mutta yksin et saisi jäädä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vaikka kävisit terapiassa ja söisit lääkitystä, niin sairautesi ei kuitenkaan parane lopullisesti. Saatat alkaa kuvitella, että olet terve, lopetat terapian ja lääkityksen, ja sitten ollaan pulassa...
Kunhan olemme muuttaneet, asuntomme on sen verran tilava että minulla on siellä omaa rauhaa (ihan oma huonekin). Periaatteessa sekin olisi mahdollisuus että menisin osastolle (olen 99% varma että ottavat sisään samantien), näkisin lasta säännöllisesti sen ajan ja tulisin takaisin kotiin kun voin paremmin.
Mieheni ehdoti joskus että muuttaisimme normaalisti ja eläisimme saman katon alla, mutta kuitenkin " erikseen" (eli minä omassa rauhassani ja mies lapsen kanssa). Kuulostaako tuo teistä ihan tyhmältä? Kokonaan en tahdo eroon lapsestani ja mies rakastaa minua vielä...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ainakin itse olen sellainen, että lääkärin pakeilla sitä pinnistelee ja vähättelee oloaan, olipa kyse henkisistä tai fyysisitä vaivoista. Koskaan ei saa sanottua asioita niin kui ne kaikessa komeudessaan ovat. Nämä kirjoittamasi viestit kertovat tilanteesi olevan vakava ja välitöntä hoitoa vaativa.
*synkkähalaus*
6
Mies saisi jatkaa elämäänsä, lapsi unohtaisi minut helposti ikänsä takia.
Minulla on paljon säästöjä, eli he voisivat elää melko mukavaa elämää ainakin joitakin vuosia. Itse en tuolla rahalla mitään tee, se on mennyt päivittäiseen elämiseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuten itsekin sanot, käytöksesi voi johtua siitä, että sinua on kohdeltu lapsena samoin kuin nyt teet itse. Minäkin kamppailen jatkuvasti oman itsetuntoni kanssa, minua on sätitty ja vähätelty aina lapsena ja yritän kovasti olla jatkamatta sitä mallia omien lasteni kanssa. Minulla on itsetunto-ongelmia ja olen käynyt mielenterveystoimistossa kognitiivisessa terapiassa mm. masennuksen takia. Tärkeintä on minun mielestä se, että hoidat itsesi kuntoon, käy kysymässä mielenterveystoimistosta apua. Sieltä voi saada myös kelaa varten lähetteen yksityiseen terapiaan, jolloin kela maksaa terapiasta n. 60%. Ei ihminen voi antaa lapsilleen sitä mitä ei itsellä ole, meidän tapauksessamme tervettä itsetuntoa ja hyväksytyksi tulemisen tunnetta.
Ole armollinen itsellesi, vaikka se onkin usein hyvin hyvin vaikeaa.
Vierailija:
Mies saisi jatkaa elämäänsä, lapsi unohtaisi minut helposti ikänsä takia.
Minulla on paljon säästöjä, eli he voisivat elää melko mukavaa elämää ainakin joitakin vuosia. Itse en tuolla rahalla mitään tee, se on mennyt päivittäiseen elämiseen.
Mmmm....kaksi puolta. Itsemurhaa olen miettinyt minäkin joskus. Viikottain tulee autolla ajellessa ajatuksia..." jos tuohon rekan eteen kääntäisin NYT..." " Kuolisinkohan vai jäisinkö kitumaan jos tuohon toiseksi seuraavaan lyhtypylvääseen kiihdyttäisin minkä ehtisin?"
Varmasti ajan myötä mies ja lapsi toipuisivat kuolemastasi, oppisivat elämään ilman sinua. Mutta sinä olisit kipeä piikki lihassa aina ja ikuisesti. Itsemurhan tehneistä ei hirveästi puhuta. Syyllisyys ja suru kalvaa omaisia vuosien, vuosien päästäkin ja siksi näistä ei puhuta. Jokainen läheisesi miettisi, " mitä olisin voinut tehdä toisin?" " Miksi hän ei halunnut elää?" Miehesi miettisi: " Miksi rakkauteni ei riittänyt? Miksi enää rakastaisin ketään, jos rakkauteni ei ole minkään arvoista?" Lapsesi miettisi: " Miksi äiti ei halunnut nähdä minun kasvavan? Miksi äiti jätti minut? Eikö hän rakastanutkaan minua?" Äiditön lapsi on rikkinäinen. Varsinkin jos äiti on poistunut oman käden kautta. Lapsesi murrosikä tulisi olemaan vaika, mahdollisesti lapsesi haluaisi seurata sinun jälkiäsi.
Onko sinulla persoonallisuushäiriön lisäksi joitakin asioita/kokemuksia, jotka saavat ajatuksesi noin synkiksi?
6
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei se kuule noin mene.
Mun tuttuni vaimo kuoli 7 vuotta sitten. Niiden reilu 1 vuotias itki kauan äitiä. Nykyään ei muista äitiä, muuta kuin kuvasta, mutta kyselee usein millainen äiti oli ja mitä teki. Mies käy edelleen joka päivä vaimonsa haudalla, vaikka hänellä onkin nyt uusi naisystävä.
Suurta, suurta surua aiheuttaisit teollasi, joka ei todellakaan ole järkevä ratkaisu kenenkään kannalta, ei edes sinun.
Ihan suoraan sanoen, olet pohjalla. Mitä sinulla on enää menetettävää, jos yrität tervehtyä? Tiedän että itsetuhoiselle tuo kuulostaa naurettavalta. (Itsekin olen hoidon tarpeessa, mutta en mene terapiaan, koska en usko sen auttavan, enkä halua puhua asioistani kenellekään) Mutta ihan tosissaan, jos aiot tehdä itsemurhan, voit aivan hyvin lykätä sitä pidemmälle ja katsoa tällä välin, muuttuuko ajatukset hoidon seurauksena.
Haluaisitko kirjoitella sanan tai pari sähköpostilla kanssani? Onko sinulla anonyymiä sähköpostiosoitetta?
6
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minua hävettää olla tälläinen äiti. Kävin jo vähän aikaa " juttelemassa" mielenterveystoimistossa, mutta siitä ei ollut mitään apua. Kelloon tuijottamista, puhumisen keskeyttämistä, henkilö jonka kanssa puhuin oli koulutukseltaan sairaanhoitaja. Väsyin enkä jaksanut enää varata aikoja.
Itkettää että elämäni on ollut tälläistä. Molemmat vanhempani ovat kuolleet, äitini käytti huumeita ja isäni kuoli yhtäkkiä piilevään sairauteen.
Täytän tässä kuussa 22 eikä minulla ole mitään halua nähdä josko elämä olisi parempaa 10 vuoden kuluttua.
Kaksikymppisenä elämä on hirveää, varsinkin silloin, jos ei ole saanut elämälle hyviä eväitä. Ajan kanssa helpottaa, jos on motivoitunut tekemään töitä. Kirjoituksesi perusteella kuulostat älykkäältä ihmiseltä, joka varsin hyvin tiedostaa tilanteesta, siitä lähtökohdasta on hyvä lähteä hakemaan apua.
Tarvitset terapiaa (alan koulutuksen saaneen (psyko)terapeutin antamaa), uskon, että sinulla on täydet edellytykset hyötyä hoidosta.
Voimia!
Miten sairautesi vaikuttaa lapsesi hoitoon muuten kuin sillä että hermosi menetät nopeasti? Mitä teet kun menetät hermosi, huudat, mutta käytkö kiinni? Miten lapsesi reagoi huutoon? Oletko lapsellesi läsnä ja saatko tehtyä arkiasiat?
Itselläni samantapainen tilanne, mutta koen olevani todella hyvä äiti lapsilleni ongelmistani huolimatta. Koskaan en heistä luopuisi eikä syytä olisikaan. Murehdin vaivani ja asiani hiljaisuudessa. Toisinaan ongelmat näkyvät päällepäin, lähinnä sillä etten itse ulkoile, en hoida itseäni ja olen poissaoleva. Mutta tälläisiä kausia on todella harvoin. Lapset ja kodin hoidan silti aina. Menetän hermoni nopeasti ja huudan päivittäin lapsilleni. Esim. lapsi satuttaa toista--hermostun--huudan että: nyt loppui todella kovaan ääneen.
Minulle on huudettu lapsena paljon ja koen ettei se ole syynä minun ongelmiini vain muut elämän ylä ja alamäet nuoruudesta asti. Huuto ei voi satuttaa ja voikun tietäisit miten moni äiti/isä huutaa lapsilleen. Jos tämä olisi syy luopua lapsista niin jokatoinen lapsi olisi varmasti äiditön/isätön! :(
Lapsesi tarvitsee sinua ja isää yhtälailla, koeta se ymmärtää..
Itsemurha ei todellakaan ole ratkaisu, siirrät siitä vaan tuskan mieheesi ja lapseesi jotka sitten myöhemmin miettivät miksi teit niin kuin teit.
On hyvä että sinulla on lämmin ja ymmärtäväinen mies joka tukee.
Sinulla on paljon siis!!
Tiedän että mitkään sanat eivät oikein auta sinua mutta koeta elää päivä kerralla, älä mieti eilistä tai huomista, elä tätä minuuttia!
Lämmin halaus
voisit hakeutua itse yksityiselle terapiaan? Ja muistakaa, että myös miehesi tarvitsee apua. Mielenterveysongelmaisten läheisille on tukiryhmiä, olisiko miehesi kiinnostunut sellaisesta avusta? Lapsen takia on tärkeää ettei miehesikin uuvu ja sairastu.
sujuu kumminkin.
Ydin kysymys ap:n kohdalla onkin se että hoitaako hän kumminkin lapsensa. Jos väkivaltaa ei ole eikä ongelmia lääkkeitten/alkoholin/huumeiden kanssa niin ei ole syytä luopua lapsesta. Terapia ei auta kaikille. Se on sellaista yksinäistä sotaa päivästä toiseen ja sen jaksaa jos on rakkautta ympärillä niinkuin ap:lla on.
Mutta jos ap vahvasti kokee että meinaa seota ja tarvitsee sairaalahoitoa niin voihan sitä kokeilla. Veikkaan vaan että siellä sairaalassa olo helposti vaan pahenee. Ei siellä ole helppoa olla. (kokemusta on).
Miesparka jumaloi minua vaikka käyttäytyisin kuinka tyhmästi :(. Nytkin puhui kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan...huoh.