Minäpä keksin jo kauan sitten miksi kotiäidit hyökkäävät työäitejä vastaan!
Noin yleensäkin hyökkäys on monasti paras puolustus itseään, haavoittuvia alueitaan, kohtaan.
Aikoinaan kun kukin kotiäiti päätöksen kotiinjäämisestä teki, niin piti vakuuttaa itselleen että päätös on oikea. Tähän vakuutteluun käytettiin mm. näitä keinoja " oma äiti on lapselle paras" " se rumba olisi pahasta meille kaikille" " äiti pistää lapset aina etusijalle ja kotona omien lasten hoitaminen on uhrautumista ja omistautumista" .
Sitten kun näkee iloisen työäidin ja tämän ILOISEN, erittäin hyvinvoivan näköisen, onnellisen lapsen joka käy päivähoidossa niin suuri epävarmuus kasvaa kotiäidin sisällä. Kaikki ne uhraukset, se että mies elättää yksin perheen, se ettei lapsi mene kotihoitoon... ei ei ei *kotiäidin sisäinen puolutustus sanoo* sen on oltava väärin! Lapsen vieminen hoitoon on väärin! Sitä vakuutellaan työäideille, sitä vakuutellaan täällä, vaikka oikeasti sitä koko ajan vakuutellaan itselle, heijastaen muihin...
Tämä aihe on minulle kovin tuttu. Yleensä tasapainoiset äitini ja siskoni menivät täysin pois tolaltaan kun lähdin töihin kuopukseni ollessa 2-vuotias. Se on oli heidän mielestään katastrofaalista! Sen verran iso kriisi syntyi (meinasi sukulaissuhteet pahasti kärsiä) että asiaa tuli paljon mietittyä ja minulle varmistui että juuri näin asia on. Ei äiti jaksaisi toisen äidin töihin menosta niin kiivastua ellei kyseessä olisi omat sisäiset arvot jotka horjahtavat moisesta!
*olkaa hyvät*
Eiköhän aika monesta " kotiäidistä" tule ennen pitkää myös " työäiti" , että en kyllä ymmärrä kuinka tämä aihe jaksaa niin montaa mammaa kaivella ja syvältä...