Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Olemattoman itsetunnon omaavat ja rumiksi itsensä kokevat
02.12.2008 |
Olen tullut koulussa kiusatuksi, haukutuksi ja minua on luultu lapsena useasti pojaksi pitkistä hiuksistani huolimatta. Vanhempani ostivat vaatteeni kirpputoreilta ja sain käyttää veljeni vanhoja myös. No, kuitenkin näiden vuosien aikana mieleeni iskostui, että olen ruma enkä kelpaa mihinkään. Nykyisin 30-vuotiaana on kausia, jolloin kuljen pää pystyssä a kohtaa ihmisten katseet, välillä taas olan aallonpohjassa ja tuntuu että kaikki vain tuijottavat ja nauravat ja että olen hyvin ruma. Pitdän myös vartaloani hirveänä, häpeän näyttää sitä edes miehelleni (olen 168cm pitkä ja painan 51kg - silti koen itseni liiaan läskiksi ja esim koen reiteni aivan kauheilta, toisaalta taas tissejä ei ole ollenkaan).
Mietin pari päivää sitten omaa äitiäni, joka on minun mielestäni todella kaunis, luonnollinen nainen. Hänellä on hoikka, kaunis vartalo (vaikkei tissejä ole hänelläkään ;)). Mutta äitinikin ajattelee itsestään kuten minä itsestäni; hän pitää itsenään rumana, eikä halua koreilla koska "mihin se rumuus nyt sillä katoaisi". Lisäksi hän pitää vartaloaan kamalana, juuri reisiä ja takapuolta hirveän isoina (äiti on n 165cm pitkä ja painaa n 54kg) vaikkei se pitä paikkaansa. Hänenkin on vaikea sovitella kaupassa vaatteita ja katsoa itseään peilistä. Veikkaan, että yksi syy vanhempieni väliseen kireyteen ja isäni piikittelyyn on myös seksin vähyys, joka saattanee johtua myös äitini kokemasta kehonkuvasta.
No, tämän pitkän jaarituksen jälkeen tahtoisin tietää, miten teidän muiden huonon itsetunnon ja rumien mammojen äidit suhtautuvat itseensä ja omaan kauneuteensa?
Kommentit (7)
mun oma ruumiinkuvani on aika hyvä ja olen perustyytyväinen itseeni. Olen usein ajatellut että tämä on äitini aikaansaannosta: hän ei koskaan kommentoinut ulkonäköön kuulleeni, ei koskaan puhunut laihdutuksesta tai valitellut reisiään tai mitään sellaista. Luulen että tällainen on ensiarvoisen tärkeää varsinkin tyttären omalle minäkuvalle.
Olisin kuitenkin toivonut äidiltäni jonkinlaista myönteistä johdatusta "naiseuteen": äitini ei juuri meikannut , käynyt kampaajalla tai ostellut vaatteita, pukeutui kyllä siististi ja ihan naisellisestikin. Jotenkin tuntuu että mulle olisi tehnyt hyvää sellaiset pienet positiiviset naistenjutut: kampaajalla käynti, meikkauksen harjoittelu, vaatteiden ostelu yhdessä. Mä tunnen olevani jotenkin homssuinen, ja huono itsetunto mulla on sen suhteen, etten mielestäni saa hiuksistani tai vaatteistani ikinä hyvännäköisiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jossain tasolla tiedän olevani "normaalin" näköinen ihminen ja saan usein kuulla kehuja niin miehiltä kuin naisilta nätistä ulkomuodostani. Onkin siis niin kovin parakdoksaalista, että huolimatta näistä kommenteista en voi olla itseeni tyytyväinen. Keksin milloin mitäkin neurooseja ulkonäössäni, joihin ihmiset mukamas kiinnittävät huomionsa. Tämä alemmuuskompleksi ei aina vaivaa minua, se tulee satunnaisina ryöppyinä. Silloin esimerkiksi vaatteiden sovitus ja kaupungilla (mukamas hienojen ihmisten joukossa) kulkeminen on yhtä piinaa. Tunnen olevani ruma kuin viitapiru ja paikkani olisi säkin alla metsässä ;-
mun oma ruumiinkuvani on aika hyvä ja olen perustyytyväinen itseeni.
Olisin kuitenkin toivonut äidiltäni jonkinlaista myönteistä johdatusta "naiseuteen": Mä tunnen olevani jotenkin homssuinen, ja huono itsetunto mulla on sen suhteen, etten mielestäni saa hiuksistani tai vaatteistani ikinä hyvännäköisiä.
Ihan sama juttu. vasta nyt olen alkanut olla sinut ulkonäköni kanssa kunnolla (36 v). Äitini on lihava ja esimerkiksi ei voinut mennä meidän lasten kanssa uimahalliin, kun on niin ruma... Ja aina voihki juhlien alla, että mitä sitä tämän läskin päälle voi laittaa. Lasten ulkonäköä kyllä kehui sopivasti, siitä en sano pahaa sanaa.
Tuollainen itsesääli ja oman huonouden mainostaminen on karmeata ja jonkunlaista nyrjähtänytttä kehumista. Äitini vielä muistaa aina ruokapöydässä sanoa, että "otanpa lisää, vaikka ei tarvitsisi" ja "älä nyt pane sitä leipää pakkaseen, teillä on suursyömäri kylässä" jne. Sama homma vieraammissakin kyläpaikoissa. ÄRsyttävä tapa ja kiusallista muille.
Olenkin sanonut, että syö tai älä, mutta älä tee siitä tuollaista numeroa, ei meitä kiinnosta mitä sinä syöt ja miten paljon!
Äitini oli nuoruudessani lihava, mutta laihdutti lähes 30 kiloa ja on nyt normaalipainoinen. Lihavuus ei juurikaan estänyt häntä touhuamasta kaikkea kanssamme.
Viitisen vuotta sitten olin tyytyväinen itseeni ja vartalooni, mutta raskaudet muuttivat suhtautumistani. Painan aivan liikaa ja luulen, etten ikinä saa laihdutettua enkä näin ollen tule koskaan olemaan tyytyväinen vartalooni. Pukeudun säkkeihin vaikka haluaisin pitää samanlaisia vaatteita kuin ennen lapsia. En sillonkaan pitänyt itseäni kauniina, mutta en myöskään rumana, vaan tavallisena. Häpeän vartaloani enkä suostu menemään uimahalleihin enkä ystävien kanssa saunailtoihin.
Äiti ei ole koskaan sanonut painostani mitään. Hän ei myöskään mitenkään korostanut omaa lihavuuttaan. Aina on ollut positiivinen ja iloinen. En koskaan kuullut hänen valittavan omaa painoaan. Äitini vika ei siis millään tavoin ole se että vihaan vartaloani, sillä äiti on aina antanut vain positiivisia kommentteja.
äidilläni on ollut syömishäiriö ja aina hyvin negatiivinen minäkuva. Paljon muitakin ongelmia itsensä kanssa. Tämän on siirtänyt myös tyttäriinsä, syömishäiriötä, heikkoa itsetuntoa ja negatiivista minäkuvaa. Minua arvosteltiin teini-ikäisenä rumaksi ja arvottomaksi. Minua verrattiin veljeni kauniiseen tyttöystävään ja todettiin että olen kateellinen kun olen itse niin mitätön.
Näin kolmekymppisenä (ja jo paljon nuorempana) olen tajunnut, että olen ihan nätti, en ole koskaan ollut lihava vaikka minua on sellaiseksi arvosteltu (painaessani alle 50 kiloa....). Nytkin olen normaalipainoinen, muodokas tosin. Asiassa on auttanut myös ulkopuolisten kehut: esimerkiksi mieheni kehuu minua paljon, sanoo nätiksi, sieväksi, kauniiksi, seksikkääksi, kehuu vartaloani jne. Haluan ja tarvitsen näitä kehuja häneltä. En todellakaan halua siirtää tätä painolastia omille lapsille.
Edelleen koen vahvoja negatiivisiakin tuntemuksia ulkonäöstäni, joskus sorrun heikolla hetkellä mollaamaan itseäni. En kuitenkaan haluaisi tehdä sitä. Olen arvokas tällaisena, vaikka omat vanhempani eivät minua pitäneetkään minään. Ainakaan eivät halunneet kehua etten ylpistyisi (mikä naurettava ajatus!). Olen huomannut, että sellaisilla ihmisillä joiden vanhemmat ovat kannustaneet ja antaneet positiivista huomiota lasten ulkonäöstä on todella paljon terveempi minäkuva kuin minulla.
Naisen itsekunnioitus määräytyy todella paljon myös ulkoisen olemuksen kautta. Terve itsensäarvostus ei ole mitenkään negatiivista, tuntuu vaan että se sellaisena valitettavan usein meillä Suomessa nähdään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
vielä keski-ikää lähestyvänä saan kuulla rumuudestani kanssaihmisiltä päivittäin.
Alue: Aihe vapaa
olen mielestäni ruma etenkin vartaloltani, naama nyt menettelee ihan hyvin. Olen samanpituinen, mutta pyöreämpi, painan nyt n. 70 kg. Laihdutus on ikuinen ystäväni!
Mielestäni oma huono itsetuntoni tulee siitä, että olen ollut lapsena lihava ja sen vuoksi jonkin verran kiusattu. Olen laihduttanut nuorena aikuisena ja ollut kaksikymppisenä oikeinkin hyvässä kunnossa n. 60-kiloisena. Sittemmin paino on lisääntynyt, kaksi lastakin on tullut tehtyä. Mutta olen sitten ollut lihava tai laihempi, aina yhtä kamala omasta mielestäni.
Äitini on ylipainoinen, nuorena ollut kyllä hyvinkin hoikka ja kaunis. Hän ei juurikaan puhu ulkonäöstään, ei hyvää eikä pahaa. Tietää toki että on pullea, mutta ei hän siitä valita. Hän on kyllä eläkeläinen, joten ehkä ei painolla ole enää siinä iässä suurta merkitystä koska muitakin vakavampia vaivoja on.
Meillä on aina paheksuttu sitä, jos on laittautunut tai jos vaikka sattuu olemaan tyytyväinen ulkonäköönsä ja pitää itseään kauniina. Se on ylpeyttä. Luulen että tässä on yksi syy traumoihini. Kerroin taannoin, kun tyttäreni (3-v) ihasteli itseään peilistä ja sanoi että "olenpa kaunis ja ihanan näköinen", niin äitini älähti heti, että "ei niin saa sanoa". Sanoin kyllä hänelle vastaan, että oikein kannustin tytärtäni ja kehuin estoitta lisää. Kyllä hän ehtii vielä ulkonäköään surra seuraavat 50 vuotta ja pitempääkin - nauttikoon nyt kun ei ole mitään esteitä!