Keskenmenon seurauksena positiivisia ajatuksia?

Onko muilla tunnevyöry aiheuttanut vastaavaa? Sain toissapäivänä keskenmenon, kun viikkoja oli tasan 12, päivää ennen np-ultraa.



Ensimmäinen reaktio oli, että tämä ei tapahdu minulle. Seuraava oli, että en enää ikinä halua olla raskaana ja kärsiä kolmea kuukautta kamalasta huonosta olosta aivan turhaan.



Sain tyhjennyslääkkeet kotiin ja koin koko prosessin kamalan terapeuttisena. Fyysisesti oloni parani samaa vauhtia kun supistelin raskausainesta ulos ja tunsin, miten saan jotenkin oman kehoni takaisin. Olin ollut viikkoja ikään kuin kuplassa, missä en jaksanut tehdä mitään ja energia palautui syöksyen.



Mies ja esikoinen surevat ja ovat ihan maassa siitä, että menetimme vauvan ja minä olen jotenkin täynnä energiaa ja elämänuskoa. En voi hehkuttaa heille, miten hyvä olo minulla on.



Meidän elämä on koko ajan yhtä suoritusta projektista seuraavaan, on työjuttuja, isomman asunnon ostoa, muuttoa, remonttia, jälleen työprojekteja, kunnon kohotusprojekteja, matkaprojektia, vauvanhankinta projekteja.



Nyt olen pysähtynyt ja helpottunut: me kulutamme hyvän avioliittomme loppuun tällä vauhdilla. Koen, että jotenkin on hyvä, että tämä juttu ei nyt mennyt putkeen ja jouduimme kaikki vain istumaan ja itkemään.



Yritin puhua ystävälle ja hän epäili, että huijaan itseäni ja olen niin sokissa, että luulen voivani hyvin olemalla ylipositiivinen. Onko muilla kokemuksia tällaisesta reaktiosta keskenmenoon? Tuliko kulman takaa sitten suru vai voiko ja SAAKO reagoida näin?