Ahdistun virheistäni-kohtalotovereita?
Välillä ahdistun kaikista pienistä virheistäni, kuten esim. juoruiluistani ja menneisyyden törttöilyistäni suunnattomasti.
Ahdistus nousee pintaan kun minua niistä muistutetaan tai muuten vain alan ajattelemaan tekosiani.
Ymmärrän, että kyse on kuitenkin pienistä asioista, mutta silti menetän niistä yöuneni. Tapanani on unohtaa kaikki ikävä menneisyys ja katsoa liikaakin tulevaisuuteen, ilmeiseti suojelen itseäni itseltäni.
Minussa on hieman täydellisyyden tavoittelijan vikaa, yritän olla mahdollisimman " hyvä" ihminen, mutta silti sorrun ajattelemattomuuksissani esim. laukomaan jotain mitä myöhemmin kadun.
Miten selviän itseni kanssa, onko elämän ohjeita tai tunnistaako joku itsensä?
Kommentit (9)
En menetä yöuniani näistä menneisyyden toilailuista, mutta välillä vuosikausiakin vanhat jutut saattavat ruveta ahdistamaan ja nolottamaan, vaikka tiedän, että muut osapuolet ovat ne jo varmasti unohtaneet. En oikein osaa sanoa, millä sitten pääsen näistä ajatuksista eteenpäin, mutta päättäväisyyttä se kyllä vaatii ja sen järkiperäisen toteamuksen, että ei näitä enää kannata miettiä. Tunnistan itsessäni myös tuon täydellisyyden tavoittelijan, tosin nyt kun olen 30 v ja äiti, olen oppinut antamaan itselleni myös anteeksi enemmän.
Eli pyrkii siihen, ettei miettisi menneitä. Sitten välillä kuitenkin joku asia puskee sieltä läpi ja ahdistaa suunnattomasti. Tarkoititko tätä, ap?
-3
Minun sanotaan olevan loistava kuuntelija. No pakkohan sitä on olla, kun ei uskalla sanoa mielipidettään.
Minulla olisi paljonkin sanottavaa ja mielipiteitä, mutta annan olla koska pelkään niistä aiheutuvan konflikteja ympäristölle jossa vaikutan.
Kärsin siis konfliktipelosta. Minulla ei siis ole mielipiteitä asioista, vaan myötäilen ja elän mukana. Ja jos uskaltaudun sanomaan jotakin harmittelen pitkään ja toivon, että ihmiset unohtaisivat mitä sanoin.
Kävin psykiatrin luona ja hän totesi minulla olevan pakko-oireinen häiriö.
Kannattaa käydä juttelemassa. Menneisyydestäni löytyi jotain " mörköjä" tietyltä pimeältä ajanjaksolta. Tuolloin tein paljon virheitä ja tapahtui paljon mistä päädyin syyttämään itseäni. Vaikka vika ei edes aina ollut minussa ensinkään. Tietoisesti muistankin ajatelleeni tuolloin että virheistä viis, tulevaisuuteen tuijotetaan vaan. Ja virheet todella painettiin villaisella, unohdettiin tai jopa päädyin hylkäämään kavereita vain sen takia jos näyttäydyin heille epätäydellisessä valossa. Syytin itseäni aivan liikaa kaikesta, ja sitten päätin vaan että tätä ajanjaksoa minulla ei ollut. Ensin se oli yks hetki, sit yksi päivä, sitten kokonaiset 2 vuotta. Se oli koulukiusaamista se.
Nyt olen päässyt yli tästä, ja pystyn myöntämään kenelle tahansa tehdyt virheet ja mitä niistä on opittu. Itse asiassa virheistä mm. oppii paremmin kun siitä että kaikki olis aina täydellisesti.
Erityisesti lievän masennukseni alussa piirre nousi pintaan.
Vierailija:
Kaksi lausetta, ja TÄYSIN päivastainen sisältö...