Rehellinen vastaus, voisitko asua anoppisi kanssa pysyvästi samassa taloudessa?

En uskaltasi jättää kotiani hänen valvontaansa. Hänellä on merkillinen taito saada esim. kodinkoneet toimimattomiksi. Telkkarikin pitää ainakin kaksi kertaa kussa säätää tehdasasetuksista asti, kun anoppi " ei ole tehnyt sille mitään" .

ei ole neuvomassa miten pitäis tehdä tms. Miehelläni kyllä varmaan menis hermo äitinsä kanssa alta aikayksikön.

Kunhan kummallakin olisi " omaa tilaa" . Paremmin voisi olla, että anoppi ei jaksaisi lapsiperheen arkea.

Surullista kyllä, anoppini on erittäin sairas psyykkisesti. Toivoisin joskus, että minulla olisi terve anoppi, joka huomauttaisi kodin siisteydestä ja neuvoisi lastenkasvatuksessa. Itse asiassa pidän anopistani, muistan hänet paremmassa kunnossa ja yritän pitää sitä mielikuvaa yllä. Pahinta on se, että lapsia ole pitkään aikaan voinut viedä mummun luo.

ehkä samassa pihapiirissä / paritalossa tms jos olisi sellainen tilanne mutta samassa taloudessa en. Anoppi on mukava ihminen mutta omassa / yhteisessä taloudessa en jaksaisi sitä hössötystä koko aikaa (ruokaa nyt, kahvia tunnin päästä, sit taas ruokaa ja joka kerta sen seitsemät sortit pöytään ja siivota pitää joka hetki ja ja ja)...



Enpä toisaalta asuisi äitinikään kanssa samassa taloudessa.

Onneksi on vielä appiukko jäljellä. Hän on siinä suhteessa samanlainen kuin anoppikin että on " aina" mun puolella ;)

En edes oman äitini kanssa vaikka ihana onkin ja viihdyn hänen kanssaan jne. mutta asua yhdessä... noup...

Molempien kanssa tulen hyvin toimeen noin muuten, mutta liika läheisyys ei olisi hyväksi. Tuskinpa hekään haluaisivat muuttaa kanssani saman katon alle.

En edes siedä sitä juoppoa 5 minuuttia!

Vaikka tykkäänkin anopistani näin välimatkan takaa :)

Luulin pystyväni ja ostettiin miehen isän kuoltua " anoppila" , ja anoppi sai jäädä tietenkin taloon asumaan.

Ajattelin, ettei ristiriitoja tule, koska anoppi on, ja itsekin olen rauhallinen, " kiltti" ja mukautuva ihminen.



Anopin lievät mielenterveysongelmat kuitenkin paljastuivat skitsofreniaksi ja negatiiviset harhat alkoivat kohdistua yhä useammin minuun. Myös lastenkasvatukseen yms. puututtiin herkästi. Makuuhuoneessamme käytiin yöllä kurkkimassa.

Harhoja kuultiin ja nähtiin usein. Anopin itsesäälissä kieriskely kiristi kaikkien hermoja.

Miehen sisko kyläili usein talossa ilmoittamatta, arvostellen siivoamista yms. , asunnon olisi pitänyt siis aina olla edustuskunnossa. Todella vaikeaa, kun itse lähtee ensimmäisenä töihin ja keittiössä hääräilee ihan muut ihmiset jättäen sotkunsa pöydille, huoh..



Vaikka kauppakirjoja tehdessä oltiin kieltäydytty omaishoidosta ja vastaavasta anopin hoitamisesta, kävi ilmi, ettemme olisi saaneet poistua edes viikonloppureissuille. Samaan aikaan miehen sisko reissasi euroopassa (ilmeisesti rahoilla, jotka meiltä talosta sai)



Tilanne johti valtaisaan riitaan, joka rikkoi kaikkien välit loppuiäksi.

Minä muutin lasten kanssa pois, ja mies seilaa kahden asunnon väliä. Hienoo maksaa ok- talosta velkoja ja kuluja ja lisäksi tätä aso-asuntoa.

Helpotus on silti valtava, kun pääsi pois tuosta helvetistä.



Vieläkin ahdistaa, alle 2 kk kun muutettiin tuolta pois. En suosittele kellekään!

Anopilla on mielenterveysongelmia, ja pelkästään hänen seurassaan oleminen koettelee hermoja ja omaa jaksamista. On pinnisteltävä oman kärsivällisyytensä ja aikuisuutensa rajoilla, kun toisella ei " ole kaikki kotona" . En todellakaan kykenisi asumaan hänen kanssaan. Toisaalta se ei muutenkaan olisi mahdollista, sillä on melko pahasti erakoitunut mielenterveysongelmistaan johtuen - ei siis anna edes meidän auttaa itseään. Hankala asiasta tulee varmasti jossain vaiheessa, kun ei enää kykene itsenäisesti elämään (hädin tuskin pystyy siihen nytkään...). :/

Omia vanhempiani en jaksaisi, hermot menisi varmasti viikossa, mutta anoppi on niin mahtava tyyppi että vain helpottaisi elämääni!