Muita peruserakkoluonteisia: en ymmärrä, mitä ihanaa on siinä, että mies asuu saman katon alla?

ideaalitapauksessa ostamme vierekkäiset asunnot Halonen-Arajärvi -tyyliin kun lapset ovat pois pesästä. Sitten voi kumpikin pitää oman taloutensa, ja tapaamme kuitenkin usein. Yhdessäolokin olisi juhlavaa, eikä kotitöistä nahistelua. Muutenkin haluaisin oman kodin, jossa voi viettää aikaa myös yksin.



Mies ei kylläkään ole ajatukselle kovin avoin...

Esim. yksi päivä viikossa/viikonloppu kuukaudessa/viikko vuodessa, jolloin saisitte olla ihan yksin?



Tai sitten ihan oma huone kotona, mihin ei kellään muulla olisi asiaa?

Viimeksi olin vähällä rykäistä kahvit pöydälle, kun anoppi äityi kertomaan jostain sukulaispariskunnasta ja näiden yhteenmuutosta ilmaisuin " hyvä että muuttivat yhteen, mitä järkeä on asua eri asunnoissa jos kerran ollaan yhdessä" . Siis anteeksi..? Luulin, että ihmiset tekevät kuten haluavat ja ajattelin, että onko yhteisasuminen ainoa normaali ja hyväksytty elämisen muoto parisuhteessa.



ap

Meillä ei riidellä kotitöistä varsinkaan. Mies muuten viikkasi tänään ne pyykit ja laittoi lapset nukkumaan ja antoi iltapalan jne. Itse olin jumpassa ja ostoksilla.

Mutta minä ainakin haluaisin oman parvekkeen, oman keittiön, oman sängyn, oman kylppärin, oman ulko-oven :)



Ja omaa aikaa joka päivä ja monena yönäkin. Tuntuu, että toisen vieressäkin nukkumista arvostaisi enemmän, jos se ei olisi niin rutiinia.



Ja miksi, oi MIKSI, asiat pitäisi aina järjestää saman mallin mukaan kuin kaikki muutkin?



t. 2

En halua siivota toisen jälkiä, tai pestä kaksinkertaisesti pyykkiä... Tuota minäkin olen ajatellut, kuinka kiva olisi vain asua naapurissa, mutta kuitenkin eri taloissa.

Surisin myös kovasti, jos lapseni joutuisivat myöhemmin asumaan aivan yksin.



Rakastan mieheni läheisyyttä! Jos mies ei ole paikalla, niin kotieläimet pörräävät jatkuvasti sylissäni, aivan kuin ymmärtäisivät, että kaipaan seuraa.

ollaanko me erakkoluonteet ainoita lapsia?



Minä nimittäin olen tavallaan, sillä sisarukseni ovat 15 vuotta nuorempia.



Entä ovatko muut avioeroperheistä tai muuten eläneet vain yhden vanhemman kanssa lapsena?

11 vuotta nuorempi sisarus. Olin pitkään se yksi lapsi, ja leikin mielelläni yksin.



Olen introvertti ja tykkään lukea, ja vain mietiskellä. Voi kun olisi ihana saunoa yksin, ja olla vaikka viikko ihan yksinään. Mutta kun on lapsia niin ei voi.



Minua ahdistaa olla jonkun seurassa KOKO AJAN. Kaipaan ja tarvitsen seuraa jonkin verran, mutta en 24/7. Illalla kun lapset ovat menossa nukkumaan, saan edes vähän tilaa hengittää, ainakin niinä iltoina kun mies harrastaa. Muuten en jaksa, olen hirveän kärttyinen jos en saa itse puuhastella omiani ilman jonkun läsnäoloa.

Mutta jos heitä ei olisi, niin varmaan muuttaisinkin omaan asuntoon. Tosin arvelen, että mies ei sitä ymmärtäisi/hyväksyisi vaan suhde loppuisi siihen.

Oisitte pysyneet sinkkuina. Itse olen ainut lapsi. Ammattiin valmistumisen jälkeen asuin yksin, rahaa oli, matkustelin, nautin elämästä. Sitten se vaan alkoi maistumaan niin tylsälle, liian helpole ja paikallaan polkevalle. Kun oikea kumppani löytyi en muuta halunnutkaan kuin muuttaa yhteen elämään arkea hänen kanssaan. Ja sitä on nyt eletty 18 vuotta.

Ja voi olla, että mies ei asiaa koskaan sulata, joten oma asunto jää haaveeksi myöhemminkin. No, meneehän tämä näinkin ja aina voi haaveilla :)

Lapsetkin alkaa tietyssä vaiheessa iltaa ahdistaa ja sitten odotan enää, että menisivät nukkumaan, että saisin vihdoin oman rauhan.



Miehen kanssa ollaan asumuserossa, molemmat erakkoluonteita. Ei meidän olisi kai ikinä kannattanut lyöttäytyä yhteen :/

En ole ainoa lapsi, mulla on kolme nuorempaa sisarusta. Kaikki ollaan ihan peräkkäin synnytty, n. 1,5 vuoden ikäeroilla.



Enkä mä sinkku haluaisi olla.



Meillä erilleenmuutto ei tule koskaan toteutumaan, mies ei ymmärtäisi ollenkaan, ja sitäpaitsi kärsisi tilanteesta. Tuntisi itsensä hylätyksi.

Tapaisitteko miestä sitten aina jossain kaupungilla, ettei tarvitse hänen jälkiään siivota? Sillä jos olette sinun luonasi, joudut yhtä lailla siivoamaan hänen jälkiään, astiat jos syötte yhdessä, imurointi, yms.

Ja tuskinpa se mies näissä auttaa kun omassakin kodissa on siivottavaa.



Jos taas asutte yhdessä, nämä kaikki sotkut ovat molempien ainoita sotkuja, joilloin ne voidaan siivota yhdessä. :)

Vierailija:

Lapsetkin alkaa tietyssä vaiheessa iltaa ahdistaa ja sitten odotan enää, että menisivät nukkumaan, että saisin vihdoin oman rauhan.

Miehen kanssa ollaan asumuserossa, molemmat erakkoluonteita. Ei meidän olisi kai ikinä kannattanut lyöttäytyä yhteen :/

Mulla ihan sama tilanne ja ajatukset! ja oon muuten isosta perheestä keskimmäinen.

Lasten kasvaessa alkoi ahdistaa ja erosin. Enpä ole miehen kanssa sen koommin asunut. Oma rauha, oma tahto.

Itsellä iso ikäero sisaruksiin vaikka keskimmäinen olen.

Vierailija:

Tapaisitteko miestä sitten aina jossain kaupungilla, ettei tarvitse hänen jälkiään siivota? Sillä jos olette sinun luonasi, joudut yhtä lailla siivoamaan hänen jälkiään, astiat jos syötte yhdessä, imurointi, yms.

Ja tuskinpa se mies näissä auttaa kun omassakin kodissa on siivottavaa.

Jos taas asutte yhdessä, nämä kaikki sotkut ovat molempien ainoita sotkuja, joilloin ne voidaan siivota yhdessä. :)

pointti ei yleensä olekkaan se sotkujen siivoaminen vaan se oman rauhan kaipuu. kun ei tunne kotiaan kodiksi kun siellä asuu joku muukin aikuinen, silloin alkaa myös ahdistaa ne pyykit sun muut, vaikkeivät olekaan syy omanelämän kaipuuseen.

Homma olisi selkeä: minä siivoaisin omassa kodissani, hän omassaan. Harvoin niistä vieraista hirveästi sotkua tulee :)