Mä en käsitä miten te positiivisesti elämään

tulevaisuuteen omassa elämässäni. Osittain uskon, että kyse on kasvatuksesta. Vanhempani ovat olleet erittäin luotettavia, ja rutiineista on pidetty kiinni, samoin lupaukset on pidetty. Niinpä lapsena saatoin aina luottaa siihen, että asiat hoituvat niinkuin pitää.



Ja nytkin. Välillä on rankkaa, nyt meillä on raskas elämäntilanne neljän lapsen vanhempina, ja välillä psyykekin on kovilla. Silloin on kiva ajatella, että muutaman vuoden päästä taas on rennompaa, mielikin voi paremmin, kun pääsee lenkille aina kun haluaa, ja kyllä tämä tästä.

älä tyrkytä kenellekään näkemyksiäsi. Sinä et tiedä ihan kaikkea.

Ja nytkin. Välillä on rankkaa, nyt meillä on raskas elämäntilanne neljän lapsen vanhempina, ja välillä psyykekin on kovilla. Silloin on kiva ajatella, että muutaman vuoden päästä taas on rennompaa, mielikin voi paremmin, kun pääsee lenkille aina kun haluaa, ja kyllä tämä tästä.

[/quote]

Yleensä ihmiset ymmärtävät että kun on monta lasta, tulee myös monenlaisia suruja. Meillä on ollut vammaisuutta, henkeä uhkaavaa sairastelua ja omaa kroonista ahdistusta, esimerkiksi. Mutta silti uskon, että selviämme, ja olemme todella onnekkaita.

Vierailija:

Yleensä ihmiset ymmärtävät että kun on monta lasta, tulee myös monenlaisia suruja. Meillä on ollut vammaisuutta, henkeä uhkaavaa sairastelua ja omaa kroonista ahdistusta, esimerkiksi. Mutta silti uskon, että selviämme, ja olemme todella onnekkaita.

Silloin kun mieheni petti minua (ennenkuin alkaa " no mut sullahan on sentään mies" -jutut, sanon että meidän suhde on mennyt pitkän aikaa sitten. Nykyään nukutaan eri huoneissa, riidellään päivittäin useasti jne.), anoppi totesi että vika on minussa ja haukkui pystyyn. Saako tuosta jotain käsitystä, millaisen ihmisen kanssa olen tekemisissä? Koska minulla ei ole ollut vanhempia elossa vuosiin, hain nuorena tyttönä tukea tältä ihmiseltä koska luulin että hän aikuisena voisi minua jotenkin lohduttaa. Väärässä olin, mutta tuohon asti olin oikeasti uskonut siihen että hänessäkin olisi jotain hyvää. Minä kuulun siis ryhmään b, helvetin sokeat.



Kuten osa tämänkin palstan ihmisistä, voin todeta että elämästä on mennyt maku. Liian paljon on tapahtunut liian pienessä ajassa. Ennen ajattelin kuten ihminen joka sai " sähköiskuja" tuossa aiemmin. Nyt huomaan vaan miettiväni, miksi olen antanut itseni elää tähänkin päivään saakka. Toivon salaa syöpää tms. jotta saisin oikeutuksen kuolla hyvällä syyllä ja marttyyrinkruunun kutreilleni (joita ei muuten ole, koska revin eilen tukkaani kun raivostuin).

Sellaista se on. Alkuun tilanne oli kriisi, mutta kyse on sen verran lievästä asiasta, että apuvälineillä ja kuntoutuksella selvitään, joten olen oppinut hyväksymään asian osana lapsien persoonaa.

Olemalla katkera, pahansuopa ja negatiivinen myrkyttää vain omaa mieltään ja elämäänsä.

Olemalla positiivinen ja kääntämällä elämän vastoinkäymiset (niitä on todella ollut ja on vieläkin) voimavaroiksi pystyy nauttimaan elämästä ja sen pienistä iloista.

elämään vaan lähinnä edellä mainittu neutraali, eli näin kävi, miten tästä eteenpäin asenne.

Joo, ja olen menettänyt lähiomaisia, jos se on jokin mitta mitta, jolloin ymmärtää elämästä.

Ap:lle suosittelen, että miettii asioita joita elämältä haluaa esim. uuden ammatin, jättää miehensä - ja pyrkii sinnikkäästi niitä kohti esim. muuttaa uudelle paikkakunnalle tms.

Ei tarvitse väkisin teeskennellä positiivista kun menee päin sitä itseään, mutta ei tarvitse myöskään jäädä itsesääliin piehtaroimaan kun helpottaa. Ja realisti hyväksyy surunkin osaksi elämää, eli voi elää vaikka mukana kulkisikin jokin suuri suru (esim. lapsensa menetyksestä ei toivu ikinä, on parempi hyväksyä se kuin teeskennellä päässeensä siitä yli).

Jouduimme vauvan kanssa yllättäen sairaalaan, ja se tuntui karulta, kunnes huomasin, että vauva selvisi ihan hienosti, ja sain itse viettää vauvan kanssa aikaa aivan kahden ilman kotitöitä ja muita lapsia, ja sain luoda vauvaan sellaista rakkaussuhdetta, mikä arjessa oli vähän tässä hulinassa jäänyt.

Vierailija:

Ap:lle suosittelen, että miettii asioita joita elämältä haluaa esim. uuden ammatin, jättää miehensä - ja pyrkii sinnikkäästi niitä kohti esim. muuttaa uudelle paikkakunnalle tms.

ZAPPPPPPPP!!!!!!!!!!!!!!

Mä olen aina ollut peruspositiivinen luonna. Ja kyllä on ollut välillä rankkaa: läheisiä kuollut, melkein kuollut, mies petti ja jätti, lapsuudessa peloteltu helvetillä ym. Jo nuorena kuitenkin ajattelin, että koska kaikelta kamalalta ei voi elämässä suojautua, niin parempi niistä hyvistä päivistä nauttia täysillä ja tyynesti ottaa vastaan mitä eteen tulee. Mitä sitä tulevaa murehtimaan ja " Luoja auttaa niitä, jotka auttaa itseään" sekä " Jos huomenna tulisi maailmanloppu, istuttaisin tänään puun" ym. kliseitä. En myöskään jaksa surra iänkaiken kaikkea vanhaa, riittää kun sen omassa päässään käsittelee ja sitten siirtää syrjään. Ei koskaan unohda, mutta aktiivisesti ei sitä haavaa tartte koko ajan kaivella.

Olen myös huomannut oman suvun (ja ex-miehen suvun) vanhemmista naisista, miten asioiden kaivelu ja katkeruus myrkyttää ihmisen. Pitää osata päästää irti, uskoa että toisen ihmisen elämään ei voi vaikuttaa ja omaansakin vain rajallisin määrin. En halua kamalan katkeraksi mummoksi, haluan olla kiitollinen ja onnellinen ja koska tätä tunnetta ei voi mulle kukaan muu tuoda, niin itse siihen pitää pyrkiä.

että ulkoiset asiat on niitä kamalimpia, kun itse asiassa puhtaasti pään sisäiset kauhut voi olla ihan yhtä hirveitä tai vielä hirveämpiäkin. Ulkoisia voisivat olla juuri avioerot tai läheisten kuolemat tai sairastumiset jne. Ja kyllähän ne onkin kauheita, totta kai. Mutta esim. ap:llä pahin mahdollinen pelko on sellainen, minkä olen jo monta kertaa joutunut kokemaankin näitten zappp-tilanteiden yhteydessä. Ilman mitään järjellistä selkeää ulkoista syytä sitä ajautuu niin hirveään epätoivoon, että ajelee esim. autolla ja etsii paikkaa missä tappaa itsensä. Se on niin kauhea tunne, että sen rinnalla esim. joku ajatus omasta kuolemasta ei ole yhtään mitään tai jopa helpotus. Kerran luulin että risteyksessä auto ajaa suoraan mun mun päälle kovaa vauhtia ja tunsin pienen hetken riemua ja helpotusta. Ja sitten pettymystä, kun kuski saikin pysäytettyä ajoissa. Samoin olen kokenut esim. avioeron ja se on pieni blip verrattuna zappiin. t. ap

Vierailija:

että ulkoiset asiat on niitä kamalimpia, kun itse asiassa puhtaasti pään sisäiset kauhut voi olla ihan yhtä hirveitä tai vielä hirveämpiäkin. Ulkoisia voisivat olla juuri avioerot tai läheisten kuolemat tai sairastumiset jne. Ja kyllähän ne onkin kauheita, totta kai. Mutta esim. ap:llä pahin mahdollinen pelko on sellainen, minkä olen jo monta kertaa joutunut kokemaankin näitten zappp-tilanteiden yhteydessä. Ilman mitään järjellistä selkeää ulkoista syytä sitä ajautuu niin hirveään epätoivoon, että ajelee esim. autolla ja etsii paikkaa missä tappaa itsensä. Se on niin kauhea tunne, että sen rinnalla esim. joku ajatus omasta kuolemasta ei ole yhtään mitään tai jopa helpotus. Kerran luulin että risteyksessä auto ajaa suoraan mun mun päälle kovaa vauhtia ja tunsin pienen hetken riemua ja helpotusta. Ja sitten pettymystä, kun kuski saikin pysäytettyä ajoissa. Samoin olen kokenut esim. avioeron ja se on pieni blip verrattuna zappiin. t. ap

Heräsitkö aamulla?

Onneksi olkoon, olet hengissä ja sait uuden mahdollisuuden!



Ihan oikeasti me kaikki tallaamme loassa, mutta jotkut meistä tuijottavat tähtiin. Ja kun kuljet tähtitaivaan alla, älä silloin väitä ettei elämässäsi ole valopilkkuja.



Mieti tilanteessa jossa koet olosi epämukavaksi/turvattomaksi tms. että mitä voit tehdä jotta olosi helpottuisi tai pääsisit kokonaan eroon tunteesta. Jos pään sisällä on ongelmia, niin on oma valintasi kärsitkö niistä loppuikäsi, kärsitkö niistä muutaman vuoden ja menet sitten hakemaan apua, vai lievennätkö kärsimystä nyt ja varaat heti maanantaiaamuna ajan lääkärille ja pyydät lähetteen psykiatriselle sairaanhoitajalle.



Jos anopin seurassa olosta aiheutuu sinulle paha olo, niin joko lähetät anopin ulos kodistasi, poistut hänen kotoaan tai hänen seurastaan, tai haet lähestymiskieltoa jos tilanne on sen tasoinen.



Nyt kirjoitustesi perusteella sanoisin että piut paut miehelle ja etenkin anopille, ja keskityt siihen että saat itsesi kuntoon ensin ja edes jotenkin hyvän olon.

Ihan sama kuin aamu- ja iltavirkuilla.

Ja mitä sinä tiedät minun menetyksistäni?

Omasta kokemuksestani voin sanoa, että vaikka elämä onkin kolhinut mm. oman lapseni kuoleman muodossa, niin se peruspositiivisuus ei silti katoa minnekään. Optimistia se ei minusta tee, olen aika lailla jalat maassa kulkeva realisti. Olen muuten ateisti, ettei se ole mitään uskon antamaa sisäistä iloisuuttakaan. Se vaan on niin, että toiset voivat kääntää hirveimmätkin asiat hiukan toiseen vinkkeliin, jotta niistä pääsisi yli.



Se ei tee meistä parempia, vain erilaisia. On erilaisia tapoja selviytyä vaikeuksista, on erilaisia tapoja tuntea.