Kyllä minä olen tyytyväinen, että lapseni ovat mieluummin rohkeita kuin hiljaisia hissukoita

Olen iloinen, että meidän lapset ovat rohkeita, reippaita ja sosiaalisia. Niitä ominaisuuksia tässä maailmassa tarvitaan. Lapset ovat myöskin vilkkaita, ja kasvatuksen kanssa on tosissaan saanut tehdä töitä - mutta nyt ovat tulokset positiivisella tavalla näkyvissä! :)

ja ujo, mutta äärimmäisen lahjakas ja olen hänestä erittäin ylpeä.

Aina kaikki kehuvat ja ihastelevat tätä rohkeampaa ja ääriujo isompana ottaa herneet nenäänsä aina, kun huomaa jo senkin, jos ihmiset eivät todella aidosti ihastele häntä vaan vain sen takia kun pitää huomioida toistakin.

tajua, on se, että ollaan (tai ainakin esitetään että ollaan) iloisia siitä, että lapsella on hankala tempperamentti. Siis sellainen raivostuva ja itsepäinen. Että sellaisella tempperamentilla muka pärjää elämässä... ja hah...



Ensinnäkin suurin osa näistä jästipäistä kyllä karsii pahimmat särmänsä kasvaessaan ihan siitä syystä, että tuollaisella tempperamentilla nimenomaan EI pärjää. Ei kukaan halua leikkiä raivoajan kanssa, ja varsinkin isompana tuollainen räjähtelevä tempperamentti yleensä vaan aiheuttaa kiusaamista, kun on hauska katsoa kun toinen menettää hallitsemattomasti hermonsa.



Lisäksi vielä onneksi kyse on lapsuusiän tempperamentista, ja ainakin tuntemistani tuollaisten lasten vanhemmista on kasvanut varsin leppoisia aikuisia. Asia vaan tulee ilmi heidän omien lastensa kanssa, jotka ovat lapsena samanlaisia tuittupäitä.

Minä olen päällisin puolin kiltti ja hiljainen, mutta se johtuu älykkyydestä. En viitsi meuhkata, koska se on alkukantaista ja estää pahimmillaan tilanteen hallinnan. Isken kyllä visusti takaisin, jos joku käy hyppimään nenille.

ei suoranaisesti ujo ja hänellä on paljon kavereita, mutta varsinkin uusissa tilanteissa harkitsee pitkään ja vetäytyy taakse.



Olen itse tällainen hirveä hölösuu, tosi ulospäinsuuntautunut ja puhelias, ja täytyy ihan oikeasti myöntää, että minulla on ollut kovasti oppimista siinä miten tällaiseen rauhallisempaan lapseen pitää suhtautua.



Kuopus taas on vilkas, puhelias ja hyväntuulinen kuin mikä. Aina ja jokapaikassa saa positiivista huomiota ja ihailua osakseen. Kivaa tietysti sinänsä, mutta tuntuu pahalta esikoisen puolesta, joka on aivan yhtä ihana lapsi, mutta ei vaan tuo itseään samalla tavalla esille.



No molempia tyttöjä rakastan ihan suunnattomasti juuri sellaisina kuin ovat.

ujoja. Antaisitteko adoptioon? Voin kuulkaa kertoa, että sitä lasta rakastaa sittenkin ihan yhtä paljon.



Minä olen aikas rämäpää ja vauhdikas menijä, myös sosiaalisesti. Eka lapseni on tosi varovainen, arka ja rauhallinen - ainoastaan sosiaalisella puolella löytyy rohkeutta vähän enemmän. Ja voin sanoa, että kasvattaa tämä hienosti itseäkin ymmärtämään erilaisia ihmisiä.



Ja tiedän, että tuo lapsi tulee pärjäämään elämässä. Hän paremmin kuin rasavilli ja ajattelematon sisaruksensa

saa olla oma itsensä eikä häntä painosteta, hänelle saatta kehittyä parempi paineensietokyky aikuisena kuin ns. rohkealle lapselle. Koska ujo joutuu harjoittamaan paineensietoa koko ajan.