Lue keskustelun säännöt.
Miten voin antaa anteeksi?
13.03.2008 |
Miehelläni oli kiihkeä suhde työkaverinsa kanssa. Se alkoi ensin kaveruutena, mutta nainen uskoutui miehelleni. Hän kertoi elävänsä väkivaltaisessa suhteessa. Mieheni ensin sääli naista, mutta alkoi sitten kai tuntea muutakin, koska he päätyivät työmatkalla sänkyyn. Seksiä he harrastivat mm. työpaikalla, jossa on monta sataa ihmistä. Autossa tien varressa ja naisen kotona. Oksettaa vieläkin, kun ajattelen.
En olisi voinut uskoa, että mieheni pystyy pettämään. Hän on ennen jopa halveksinut niitä, jotka pettävät. Samaan aikaan minä tein liikaa töitä ja hoidin lapsia ja kotia. Mieheni jäi ehkä vähemmälle huomiolle.
Olimme seurustelleet lähes teini-ikäisistä lähtien.
Eräänä iltana epäilin jotakin ja mitä mustasukkainen nainen voi tehdä? Luin mieheni puhelimesta toisen naisen lähettämiä tekstiviestejä ja vastauksia niihin. Olin raivoissani. Olisin voinut heti pakata laukkuni ja lähteä samantien. Ehkä se olisi tehnyt hyvää itsetunnolle.
En voinut kuitenkaan tehdä niin, koska olen äiti. Asumme maalla ja esikoisen koulu on talomme lähellä. Hyvin vaikeaa olisi ollut kaupungista kuljettaa lasta tutussa koulussa. En voi kuvitella myöskään asuvani eri paikassa kuin lapseni. En halunnut myöskään lähettää miestäni pois kotoa toisen naisen syliin.
Herätin mieheni. Huusin ja paukuttelin ovia. Onneksi lapset eivät herää herkästi. Hävettää, sillä yritin jopa lyödä miestäni. Hän piti kiinni käsistäni ja antoi minun raivota. Viimein kun rauhoituin, niin verenpaine oli tosi korkealla, kun korvissa humisi niin pitkään. Yritimme keskustella asiallisesti. Mieheni lupasi lopettaa suhteen ja pyysi anteeksi.
Asioita käytiin läpi kolme viikkoa. Katkerinta on, että myös tuona aikana mieheni kävi tapaamassa toista naista, kun tämä aneli käymään ja miehelläni ei ollut selkärankaa.
Järkyttävintä oli, että mieheni halusi luovuttaa, koska hän ei uskonut, että me voidaan enää koskaan palata normaaliin elämään. Hän ei uskonut, että minä voin antaa anteeksi.
Minä en halunnut luovuttaa miestäni sille toiselle naiselle. Oli nöyryyttävää, mutta en halunnut että perheemme hajoaa. Siksi vakuutin miehelleni, että minä pystyn unohtamaan ja antamaan anteeksi. Muistelin yhteisiä hyviä hetkiä ja muistutin yhteisistä tulevaisuuden haaveistamme. Kerroin, että lapset tarvitsevat omaa isäänsä joka päivä. Mieheni katseli nukkuvia lapsiamme ja itki.
Niin hän päätti, ettei halua menettää minua ja lapsia. Hän todella katkaisi välinsä sen toisen naisen kanssa ja vaihtoi työvuoroaan. He eivät enää tapaa. Mieheni vannoi minulle, ettei hän koskaan tee enää samaa virhettä. Toista kertaa en enää pystyisikään antamaan anteeksi. Miehelläni on paha olla, koska hän tietää miten suurta tuskaa on aiheuttanut. Yritämme elää normaalia elämää ja välillä onkin tosi hyviäkin hetkiä. Meillä menee paremmin nyt. Kävimme jopa kahdestaan lemmenlomalla..
Viimein pääsen otsikkoon. Miten voin antaa anteeksi? Miten voin oppia taas luottamaan? Miten voin luottaa mieheen, joka on valehdellut minulle niin paljon kirkkain silmin. Minulla on vielä fyysisesti ja henkisesti niin paha olla, etten voi kunnolla nukkua enkä syödä, vaikka tapahtuneesta on kaksi kuukautta. Se tulee mieleen joka päivä, vaikka en todellakaan haluaisi ajatella sitä enää.
Jos joku osaa neuvoa, niin kertokaa. Älkää kirjoittako mitään ilkeää, sillä olen aika rikki. Haluaisin vielä sanoa, että älkää ikinä pettäkö rakkaitanne!
Kommentit (13)
" Täytyy toivoa ettei enää jouduta niin huonoon tilanteeseen!" JA
" Tuntuu että rakastatte toisianne enempi!" MITÄ???
Niin siis mistä tää viesti sai alkunsa? Siitä että et luota mieheesi? Vaikkakin raksatatte toisianne syvemmin? Ei ymmärrä moista ajatusleikkiä, musta sun kannattaa soittaa neuvolaan ja mennä johki terapiaan.
SINÄ et voi olla varma ettei miehesi koskaan tule enää pettämään sinua! Et ole miehesi. Omasta pettämisestä voi päättää, mutta sekin on kiinni siitä ajasta kun se tapahtuu: onko silloin enää varma. Vaikka olisit ollut lapsesta saakka varma ettei petä, ei se päätös kata koko elämää. Se päätös pitää uusia aina. Eikä toista voi siihen sitoa. Päätös tulee jokaselta itseltään.
Ja mikä sinä olet haukkumaan toisia? Siis sitä toista naista? Joka tapauksessa hän on maannut miehesi kanssa. Ei siihen tarvitse olla seksipommi, riittää että hän on hyvä miehellesi. Kasva nyt ihmisenä, sulla kun on jo lapsia! ÄLÄ huuda keskellä yötä, aikuiset ei niin tee. Ongelmat pitää hoitaa toisin. Jos et pärjää, hae apua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta toinen nainen saa ansionsa mukaan, jos ei lopeta viestittelyä
eikä tällaisia tunteita oikein voi muut käsittää, kuin vastaavassa tilanteessa olleet. Ymmärrän kyllä että vaikutan lapselliselta. Kun on seurustellut 16-vuotiaasta lähtien 13 vuotta, niin tuntuu että tämä on pahaa unta eikä totta. Parisuhteessakaan ei ollut muita kuin normaaleja lapsiperheen tavanomaisia ongelmia.
Niille tiedoksi jotka ei ole tätä kokeneet haluan kertoa että ns. normaali käytös ja tavat unohtuvat kun tällainen pommi lentää keskelle onnelliseksi luulemaasi elämää.
Mies osoitti katumusta ja halusi jatkaa mutta minä päätin että eroamme. Tunnen itseni niin hyvin etten olisi kestänyt sitä epävarmuutta mitä tapahtuisi jatkossa.
Kummallakin oli aiempia kumppaneita.
En todellakaan osaa neuvoa kuinka voi antaa anteeksi, jotenkin tuntuu etten pysty siihen koskaan. Elämämme hajosi lapsemme ovat kasvaneet ilman isää.
Sekään petoksesta alkanut suhde ei kestänyt kahta vuotta pidempään. En kadu eroamme, en lapsiamme. Minua kuitenkin haavoitettiin pysyvästi jollain tasolla. En ole seurustellut tuon eron jälkeen kenenkään kanssa vakavasti, joitakin yhdenillan juttuja on ollut. Minua ei voi enää kumppani pettää.
Uusi suhde olisi mahdoton sillä en halua lapsilleni sitä että jotuvat elämään äidin vaihtuvien miessuhteiden seassa. Haluan että lapsillani on turvallinen ja tasapainoinen lapsuus ja nuoruus.
Ihmiset jättää jäljen minuun ja pala rakkautta on jossain jäljellä kaikkiin miehiin joihin on ollut vakava suhde.
tiedän 60-v., joille kävi noin. Ei sitä voi koskaan anteeksi antaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
olen nainen joka petti omaa miestään (kylläkin en salaillut asiaa pitkään vaan kerroin erheestäni heti). Mies antoi anteeksi ja tässä sitä elellään vielä yhdessä. Kolme vuotta tapahtuneesta mutta minä en osaa antaa itselleni anteeksi. Mies on jo täysin unohtanut koko asian, käsitellyt ja kuopannut jutun mutta minä itse...syön sisuskaluni rikki.
Ansaitsen toisaalta tämän tuskan ja koska ansaitsen sen en koe tarpeelliseksi antaa itselleni anteeksikaan. Jos en unohda, en tule toistamaan asiaa.
Mieheni itki ja häipyi yöelämään. Meinasi heittää sormuksensa kaivoon mutta palasi takaisin luoksemme, alkuun poikansa myöhemmin myös minun takiani.
Puolustus (vaikkakin heikko) teolleni oli henkinen väkivalta ja ajanpuute liitossamme. Olin yksin, unohdettu...pelkkä äiti. Kai halusin olla jotain muutakin ja sitten kun sain huomiota osakseni niin ... no, lopun tiedämme.
tässä taannoin eräässä lehdessä oli hyvä juttu siitä, että miksi pettämistä pidetään jotenkin pahempana kuin muuta vilpillisyyttä? Että miksi suhde loppuisi pettämiseen, jos valehtelun ja muun petoksen voi antaa anteeksi?
Ei tarkoita sitä, että pettäminen ois hyväksyttävä juttu tms. Mutta siis, periaatteessahan luottamus kärsii siksi, että on tehty jotain toisen selän takana ja valehdeltu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta olisi pikemminkin epänormaalia, jos olisit jo kahden kuukauden kuluttua tapahtuneesta antanut anteeksi. Menee varmasti kauan, ennenkuin pystyt luottamaan mieheesi, ja se on täysin normaalia. Kuka sitä voisikaan tuollaisen koettuaan?
Anna itsellesi aikaa, ole armollinen, anna tilaa kaikille tunteillesi, sillä vain tuntemalla ne voivat haalistua ja pikku hiljaa menettää merkityksensä. Jos vielä kahden vuoden kuluttua olet yhtä katkera ja anteeksiantamaton, kannattaa huolestua. Anna aikaa.
Miksikö pettäminen on pahempaa kuin muu huijaus? No siksi että se TUNTUU pahalta. Siinä mennään toisen yksityisyyteen niin syvälle, että haavat eivät niin vain parane. Pettävä kumppani ei petä ainoastaan puolisoaan, vaan tekee vääryyttä myös lapsiaan kohtaan. Mielestäni kuitenkin fyysistä pettämistä pahempi asia olisi se, jos mieheni rakastuisi toiseen naiseen. Ehkä se on näin, tai ajattelutapani johtuu siitä, että en usko mieheni kykenevän pettämään. Saatan olla naiivi, mutta toivotaan, että olen oikeassa.
mutta enään ei satu. Pari vuotta meni enemmän ja vähemmän ahdistuksen kanssa. Asumusero ja selvittely ammattiauttajan kanssa tarvittiin ennen kuin luotin miehen sanaan että olen hänelle rakas. Tietysti myös miehen täydellinen avoimuus. Edelleenkin jos olen väsynyt, tulossa kipeäksi, migreeni iskee tai menkat alkaa, tiedän sen siitä kun vanhat asiat ahdistavat, miehenikin tietää :)
Toisaalta yhdessä selviäminen moisesta asiasta on tehnyt liitostamme myös vahvan. Vaikkakin täytyy myöntää että olen itsekin muuttanut ajatustani avioliitosta ja sen pysyvyydestä. Miehen pettämisen seurauksena olen joutunut tekemään kaksin verroin töitä että en itse hairahda.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Anteeksianto ei minun luonteellani ollut millään mahdollista. Lapsia meillä ei onneksi vielä ollut että siinä mielessä eropäätös oli helppo tehdä. sai ajatella vain itseään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nykyään ihmiset eroavat niin herkästi, vaikka olisi lapsia. Jos perheessä ei ole väkivaltaa tai alkoholin ym. väärinkäyttöä, niin ei kannata luovuttaa helposti. Lasten takia jaksaa, vaikka oma sydän olisi rikki. Olen samaa mieltä kuin edellä oli joku kirjoittanut, että anna ajan kulua. Miehesi varmasti toivoo, ettei olisi pettänyt ja katuu tekojaan. Kerroit, että olette alkaneet seurustelemaan todella nuorina, eikä teillä ole kokemusta muista suhteista. Ehkä se oli miehesi osalta kokeilemisenhalua? Vaikka se on typerää. Kertokaapa onko tänä päivänä moni ihminen sellaisessa suhteessa, että ei ole ollut muita seksikumppaneita kuin oma puoliso? Lapsesi on jo koulussa, joten oletan, että miehelläsi voi olla ollut myös jonkinlainen kolmenkympin kriisi.
Jaksamista Sinulle!
Päivät kuluvat hitaasti. Mies kohtelee minua kuin särkyvää lasia. Hän on erittäin huomaavainen ja hellä. Hän ei ole yhtään kertaa suuttunut minulle mistään, ja se tuntuu kummalliselta. Haluan, että olemme tasavertaisia ja elämä on normaalia.
Myös nainen minussa kärsii vielä alemmuudentunnosta. Kävin surutta kampaajalla ja vaateostoksilla. Tuntuu hyvältä, kun ystävät ja työkaverit sanovat minua kauniiksi. Mieheni sanoja en vielä aina usko..
Halusin nähdä sen toisen naisen. Eikä se mikään seksipommi todellakaan ollut. Vaaleat pitkät hiukset oli, mutta ilman niitä nainen ei olisi edes nätti. Silmät olivat kummallisen pullottavat ja kasvot hyvin tavalliset, värittömät.
Joskus hätkähdän, kun miehelleni tulee tekstiviesti. Hieman tyhmää... Mutta yhtenä iltana tuli viesti siltä naiselta.
Menin ulos ja soitin sille naiselle. Olin raivoissani ja kerroin sen sille! Sanoin, että yhtäkään viestiä sillä ei ole oikeutta enää laittaa eikä jutella missään mieheni kanssa. Kerroin, etten vastaa teoistani, jos kuulen heidän edes jutelleen. Sanoin, että voin vaikka kertoa naisen isälle(tiedän hänet) millainen tyttö hänellä onkaan. Pystyin hetken aikaa juttelemaan rauhallisestikin. Nainen jopa pyysi anteeksi minulta. Ei kuulema ikinä enää aio olla " toinen nainen" . Hän lupasi ettei hänestä enää kuulu mitään. Toivon todella. Kaikkein inhottavinta minusta oli, että se nainen oli ennen pyytänyt miestäni tapaamaan häntä siten, että hän oli sanonut pelkäävänsä, että auttaisi jos mieheni vain tulisi paikalle. Kerroin naiselle, että hänen täytyy alkaa laittaa elämänsä järjestykseen ja hakea apua esimerkiksi mielenterveystoimistosta.
Aiemmin oli keskustelua siitä voiko pettää vaikka rakastaa. Mieheni pystyi siihen, mutta uskon ettei tee niin enää. Itse en voisi kuvitella olevani jonkun muun miehen kanssa. On hullua, mutta minusta tuntuu, että tämän kriisin jälkeen rakastamme toisiamme vielä enemmän. Nyt täytyy tehdä töitä sen eteen, että emme koskaan enää joudu niin huonoon tilanteeseen.