Psykiatri paikalla, vastaan muutamaan kysymykseen.

Taustalla todella rankat asiat lapsuudessa ja masennu/ahdistus/paniikkikohtaukset.

Useita kk mieliala ollut hyvä. Nykyään todella harvoin ahdistusta. Paniikkikohtaukset tunnen jollain lailla selättäneeni.

Toiveissa olisi vielä yksi raskaus. Miten kannattaisi menetellä? Lopettaa tämä lääkitys? Joku lääkitys raskauden ajaksi? Muita neuvoja?

Keskustelukontaktista on joillekin hyötyä.

halua. Usein näin on.

5 kk sisään: työuupumus, mies jätti minut ja lapset aivan puun takaa -->avioero, koti meni alta, yrittäjyys loppui, taloudelliset vaikeudet, muutto eri paikkakunnalle, uusi ihastus...



Pitäiskö lähteä puhumaan jollekin ulkopuoliselle asioista? Ihmettelen, kun kaikki sairastuu ympäriltä, mutta minä vaan toimin kuin joku kone eikä edes nuhaa ole ollut. Pelottaa, että joskus tässä vielä käy huonosti mulle.

jonkinasteisesta pakkoneuroosista. Haittaavatko liikkeet elämääsi? Onko liikkeistä tullut tapa? Pystytkö tahdolla hillitsemään niitä? Mikäli elämänlaatusi lärsii, suosittelen lääkärin puheille menoa.

on pohtinut eri vaihtoehtoja "lähtemiselle" jos ei enää mikään riitä.

Itse olen monestikin pohtinut, että mitä tekisin, jos enä mikään ei riitä.

Taloudellisissa vaikeuksiaa painitaan ja ihan yksin olemme. Apua emme saa mistään.

Ainoa asia, joka minut saa luopumaan suunnitelusta on se, että muistan 3 lastani ja sen, ettei kukaan heistä enää sitten pitäisi huolta. Tai no kyllä valtio, mutta miten voin valtion huolenpitoon sitten luotta, kun nytkään ei ole mitään saatu mistään.

Onneksi minulla on henkivakuttus, josta jäisi jotain jos minulle jotain kävisi.



MOnesti ajattelen näitä "järjestelyjä", mutta silti koen olevani ihan "normaali" työssäkäyvä ihminen, joka yrittää pärjätä ja hoitaa asiansa kuntoon.

lääkärisi kanssa. Mikäli pärjäät raskausajan ilman lääkitystä esim. pelkän keskustelukontaktin avulla, on se vauvan kannalta paras vaihtoehto.

Mikäli koet tarvetta käsitellä asioita, kannattaa hakea apua.

Itse olen huomannut, että monet psykiatrit katsovat psykologeja enemmän tai vähemmän alaspäin. Ajattelevat sen olevan suunnilleen vain jotain ihmissuhdehöpinää.

Tässä kaupungissa on vaan monen kk jono kunnalliselle puolelle. Voisko auttaa jos esim. diakoniatyöntekijän kanssa kävis asioita läpi vai luuletko, että ihan psykiatrilla/mielarilla käynti olisi tarpeen? Oireena on ollut ilottomuus, apatia, heräily yöllä, ärtyisyys, puristava tunne rinnassa ja vatsassa.

Mikäli koet tarvetta käsitellä asioita, kannattaa hakea apua.

työ on tärkeää, usein osa psykiatrista tutkimusta.

Olin tässä yksi yö töissä ja selailin siinä puhelinta ja kun seuraavan kerran nostiin päätäni, nin meni jonkun aikaa ennenkuin tajusin missä olen. Oli aivan outo kokemus ja kokoajan pelkäsin et rupean puhumaan työkavereille sekoja. Aivan ällistyttävä.

Olen raskaan ja viikkoja n 18. Voisiko aialla olla vaikutusta vai olenko oikeasti sekoamassa???

Yhden yön valvominen aiheuttaa promillen humalan kaltaisen tilan. Raskaudella voi olla osuutta asiaan.

yleensä jokin tärkeä tarkoitus elää, sinulla ne lapset(toivottavasti kuitenkin muutakin). Ajatus itsetuhosta ei kuitenkaan tarkoita sitä, että oikeasti jotain tekisi itselleen. Mikäli olet huolestunut itsestäsi ja elämänhalusi on vähentynyt niin hakeudu ajoissa hoitoon. Voimia!

Liikkeet häiritsivät joskus elämääni, mutta eivät enää. Olen oppinut elämään niiden kanssa. Tosin kurkku on monesti kipeä "lunksuttelusta", samoin silmät joskus verestävät. Olen pärjännyt elämässäni hyvin, joten menestystä ja ystävyyssuhteita tämä ei ole estänyt.

En pysty hillitsemään näitä pakkotekoja tahdon avulla. Voin päättää, että lopetan, mutta pian houmaan tekeväni niitä taas. Ruumiini ikään kuin vaatii tätä. Nenä ei tunnu, jos en liikuta sitä, eivätkä silmät, jos en muljauttele niitä. Tässä ei ole järkeä, tiedän sen itsekin. Tunne on vähän kuin kutina, jota on pakko rapsuttaa. Jos yritän olla tekemättä, ruumiinosat alkavat kutiamaan ja minulle tulee todella huono olo. Malttamattomuus taitaa olla se sana, jolla kuvata sitä tunnetta. Ja ahdistus.

Sama tunne valtaa minut nähdessäni vähääkään esim muruja lattialla. En voi vain pyyhkiä niitä pois, vaan minun on imuroitava koko alakerta.

Lähinnä mietin sitä, että voiko näistä päästä eroon? Näitä juttuja on ollut minulla jo lapsesta saakka, myös pakkoajatuksia (jotain pahaa tapahtuu, jollen ehdi puun luokse ennen autoa jne.). Lääkkeitä en halua syödä, koska ne tekevät olon todella pumpuliseksi. Tarvitsen työssäni luovuutta ja lääkkeet tappavat sen. Lisäksi lääkkeet veivät joskus kykyni orgasmiin, vaiva onneksi palautui lääkkeiden lopettamisen myötä.

Olen syönyt mielialalääkkeitä nuorempana masennukseen. Lääkityksen aikana myös pakko-oireet hävisivät. Valitsen kuitenkin mielummin pakko-oireet kaikessa ärsyttävyydessään mielummin, kuin lääkkeiden aiheuttaman tokkuran kaikkeen luovaan toimintaan.

jonkinasteisesta pakkoneuroosista. Haittaavatko liikkeet elämääsi? Onko liikkeistä tullut tapa? Pystytkö tahdolla hillitsemään niitä? Mikäli elämänlaatusi lärsii, suosittelen lääkärin puheille menoa.

Tai päinvastoin, tilittävätkö kaikki tutut ja tuntemattomat oireitaan sinulle, jos tietävät sinun olevan psykiatri? Vai muuttuvatko vaivautuneeksi?

Onko mielenterveyden ongelmat yhtä yleisiä kuin muussa väestössä vai jopa suurempia, koska työ on niin kuormittavaa? Mitkä psyykkiset häiriöt vaivaavat yleisimmin ammattikuntaasi? Kuinka yleistä on kyynistyminen ja potilaista vitsailu on tuntemissasi hoitoyhteisöissä?

kuka tahansa voisi "vastailla" vastaavia oivalluksia. Mielenkiintoista huomata kuinka monta psykoottista ihmistä av:lla tosiasiassa surffailee!

suomea olet töissä? minkälaisten potilaiden parissa pääsääntöisesti työskentelet? päivystätkö?

Miksi ajatellaan aina muista negatiivisesti? toiset taas ovat hyvin avaria asiassa kuin asiassa.