Voih! Ma katsoin hetki sitten ikkunasta, kun ekaluokkalaiseni raahusti bussipysakille lumituiskussa. Tuuli riepotteli hatun korvalappia ja reppu peitti puolet selasta.

Ihan samanlaisia asioita olen ajatellut, kun valmistan itseäni esikoisen kouluunmenoon. *niisk*

Meidänkin äiti säästi joitain ajatuksiaan tms. esim. valokuvien yhteyteen, ja ne ovat nyt, kun itse olen aikuinen, aivan kullanarvoisia! :) Ihanaa kun äitimme jaksoi sen verran nähdä vaivaa, niitä ajatuksia on ihana aikuisena lueskella.

tunnu niin mullistavalta asialta ensi syksynä mutta kyl se vaan on ihan eri maailma kuin tarhan eskari.. :(



Mutta itku pääsi silloin kun vein lapsen eka kerran tarhaan.. Musta tuntui etten kestä!!



Mutta kaikki nuokin asiat lapsi taitaa käsitellä paremmin kuin me äidit :)

minulle, paatuneelle rontille, tuli kyyneleet silmiin ja niiskuttelen minäkin tässä kahvikuppiini...

Oma esikoiseni on myös ekalla ja välillä tuntuu aivan uskomattomalta että siellä se nyt on, maailmassa mihin minulla ei ole mitään asiaa!



Voi kun muistaisi ja osaisi sanoa nämä tunteet sille esikoisellekin



Ihanaa aamua teille, äidit, ja iloa ja valoa lapsosillenekin!

Niitä on aivan ihana itsekin lukea jälkikäteen...Ja ne kirjat päätyvät lapselle, kun hän on iso. Ehkä rippi- tai ylioppilaslahjaksi.



Saattaahan tuo teininä vähän naureskella äitinsä tunteellisuudelle, mutta eiköhän hän jossain vaiheessa osaa niitä arvostaa. Isoäitini piti muuten isästäni kanssa tällaista kirjaa, ja on ollut aivan fantastista näin kolmannessakin polvessa lukea, millainen isä on ollut pienenä ja teininä!



Tietenkään näihin kirjoihin ei ole aikaa ja viitsimistä mitään päivittäistä raporttia laittaa, mutta aina toisinaan, kun lapsi tekee jotain mojovaa, tai kun omassa mielessä liikahtaa jotain...Saatanpa tulostaakin tämän tekstin sinne kirjaan.



ap

että miten jaksat sen kantaa. Vastas vaan että ihan hyvin.

Oli useampi kirja repussa.

sinne se lähti aamulla lumituiskuun kävelemään koulukaverin kanssa.

Jotenkin lohdullista on juuri se lapsen oma usko itseensä: " Ihan hyvin mä jaksan kantaa" . Ei se lapsi pidä itseään pienenä ja haavoittuvaisena, vaan isona ja kyvykkäänä. Elämä on ihan auki edessä, eikä lapsi epäröi tarttua siihen kiinni.



Sitten ulkopuolelta vaan näkee, juuri tämän tapaisissa tilanteissa kun pieni ihminen tallustaa yksin isossa tuiskussa, miten pieni se lapsi on ison maailman edessä ja miten monta kuoppaa siinä matkassa tulee vielä olemaan edessä.

Ja varmaan onkin tärkeää äitinä muistaa, miten paljon se " isokin" lapsi tarvitsee vielä sitä tukea ja vanhemman turvaa. Koululaisella ja teinilläkin pitää olla koti se paikka, johon voi (ja pitääkin!) päivän päätteeksi tulla turvaan ja rauhoittumaan. Ja äidin pitää olla edelleen se ihminen, joka auttaa kun apua tarvitaan, ja johon voi luottaa kuin kallioon.



ap *pohdiskelee äitiyden muuttuvaa kuvaa*

Vierailija:

että miten jaksat sen kantaa. Vastas vaan että ihan hyvin.

Oli useampi kirja repussa.

sinne se lähti aamulla lumituiskuun kävelemään koulukaverin kanssa.

LOhduttelin että huomenna ei ainakaan. Sit vilkuttelin ikkunan takana, onneksi matkaa oli vain postilaatikoille. Itse jäin " sairaan" *huoh* lapsen kanssa kotiin, aloittaa eskarin syksyllä.

Sairaaksi lapsi merkattiin eilen päiväkodissa, kun lämpöä oli 37,3. Joopa joo!

...se ajoi auton bussipysäkille ja parkui siellä tunnin... Musta se oli teininä tosi urpoa, mutta nyt mä tajuan sen aivan sataprosenttisesti.

Mä muistan ton tunteen. Mä myös katselin usein ikkunasta kun lapseni lähti kouluun. Kerran oli justiinsa kuvailemasi ilma ja siellä se mun pikku pipopääni tarpoi. Mun olis tehnyt mieli juosta perään ja kulkea lapsen kanssa tai tuoda se pieni kotiin lämpimään. Koulu oli muuten tien toisella puolella :)



Mutta se tunne vaan oli niin voimakas että muistan sen vieläkin. Tulee ihan kyynel silmään, kun tässä tätä naputtelen.

Oma lapseni menee myös ensi syksynä kouluun (olen nyt hoitovapaalla).



Joka kerta kun huutelen elokuussa ekana kouluaamuna uusien eppujen nimiä koulun ovella, vedet tulvivat silmiini. Vanhemmat lähettävät kalleimmat aarteensa isoine reppuineen siihen jonoon ja koettavat luottaa siihen, että nuo pienet siiven alut kantavat. Omien lasten saamisen myötä olen tullut enstistä herkemmäksi tälle asialle ja toivottavasti myös ihan oikeasti ymmärtäväisemmäksi opettajaksi.



Ihanaa kun olette ajatuksissanne läsnä lastenne koulupäivässä. Katseenne, ajatuksenne ja myötäelämisenne vahvistavat niitä hentoja siipiä - pian, voi niin pian, on kuitenkin se aika, kun täytyy raaskia päästää koko perhonen irti, omaan elämään. Sniif...



Niitäkin vanhempia on, joille lasten kouluun meno on vaín suuri helpotus ja ilmainen päivähoitopaikka... - viis siitä miten se oma ipana siellä pärjää ja jakselee. :(



terv. Alkuopettaja

Minäkin täällä itku silmässä.

Juuri noin sitä aamuisin ikkunasta katsoessaan ajattelee, kun se oma pieni eppuliini lähtee tarpomaan koulutietään.



Voi kun tuon päivä jo päättyisi ja saisi antaa ison halin pienelle, joka urheana ja iloisena marssii koulusta kotiin.