Olen pettynyt itseeni äitinä.

Oma 5,5-vuotiaani hyppisi seinille ilman 4 tunnin päivittäistä eskaria.

Hän höpöttää myös kuin urheiluselostaja KOKO ajan. On tosin vasta 4v.

Ei ole ikinä viihtynyt sekuntiakaan itsekseen, vaan koko ajan pitäisi olla hänen kanssaan tekemässä jotain. Kun oli pienempi, niin ruuan laitto oli täysi mahdottomuus, kun edes sitä hetkeä ei antanut millään olla, vaan syliin piti päästä silloinkin. Eikä suostunut seisomaan tuolilla vieressä jai istumaan pöydällä hellan vieressä.



Hyvä havaita, että se ei välttämättä itsestään muutu tulevaisuudessakaan. Ääni vain kovenee.



Siitä on tosiaan hassua, kun toinen poika on aivan toista maata. Vauvasta asti on loikoillut viltillä lattialla. Sitten kun oppi liikkumaan, niin viihtyi itsekseen pitkät ajat. Ja nyt kaksivuotiaana elää täällä meillä aivan kuin kotonaan. Toisin kuin isompi, joka kävelee koko ajan perässäni huoneesta toiseen, kun ei vaan osaa jäädä mihinkään itsekseen.



Joo ei mikään vastaus ollu tää. Tuli vain mieleen tuosta viestistäsi, että tuo saattaisi hyvin olla minun tulevaisuuttani.

ja se yhteys meidän perheeseen oli tuo, että minäkin ärsyynnyn lapseen helposti juuri sen vuoksi, kun siltä ei saa sekunnin rauhaa ikinä. Minun vessaan menoakaan ei hyväksynyt elämänsä ensimmäiseen kahteen vuoteen, vaan parkui oven takana aivan tosissaan täristen koko ukko. Eli käytännössä otin sen yleensä vessaan mukaan, ja usein pidin sylissä kun olin itse pöntöllä. Tuo kuulostaa nyt aivan älyttömältä, kun ajattelee tätä toista lasta, joka ei oo moksiskaan, vaikka äiti katoaa hetkeksi näkyvistä.



Ja meillä tuon vaativan kanssa on myös tuota, että vaikka sen kanssa olis kuinka koko päivän, tai järjestäisi ohjelmaa, niin tuntuu, että sille ei mikään riitä. Mitä enemmän huomiota se saa, sitä enemmän se myös sitä vaatii.



Todella rasittava lapsi. Mutta minä ajattelen joka päivä, että varmasti tämä vaivalloisuus joskus vielä palkitaan. Ehkä lapsesta tulee koulumenestyjä, ehkä hänellä on jokin hieno lahjakkuus tai hän tulee olemaan elämässään hyvin onnellinen. Toivon vain tulevaisuudelta parasta ja nyt yritän vain kestää.

jo tuntitolkulla, jos lapsi on eskarissa!

Pelkään olevani osa sukupolvien ketjua tässäkin asiassa. Lapsena nimittäin koin ärsyttäväni äitiäni; muistan vieläkin hänen huokailunsa ja " no mitä?!" -kivahduksensa. En ollut kovin puhelias, jotenkin oma olemiseni vain sai äitini kuohahtamaan. Liekkö tässä kyse jo unohtuneiksi luulemieni muistojen aktivoitumisesta.. Aikuisena minulla on erittäin etäiset välit äitiini ja huomaan hänen myös ärsyyntytvän helposti lapsenlapsensa puhetulvasta, vaikkakin kestää sitä yllättvän hyvin.

Luin jostakin, että nykyvanhemmat kuluttavat itsensä loppuun kuuntelemalla aina vaan lastensa juttuja ja lapset eivät siten opi tarvittavia vuorokeskustelutaitoja. Lapsen tarpeet menevät aina vanhempien ja toisten ihmisten, toisten lastenkin tarpeiden edelle näin!



Lapset tulisi opettaa odottamaan vuoroaan. Voit esim sanoa, että " minulla on nyt juttu kesken isäsi kanssa, joten odota vuoroasi!" Ja sitten " ai mitä halusitkaan sanoa...?"



Minä olen alkanut käyttämään tätä tapaa oman lapseni kanssa. Jos lapsi ei usko vaan hakee lisää kierroksia alkamalla häiriköinnin tekemällä esim jotain kiellettyä, niin siitä seuraa selvitys " sinun täytyy odottaa vuoroasi ja jos tahallasi alat tekemään silloin jotain kiellettyä saadaksesi huomiota, niin istut sitten arestissa" . Lapsi ei ole maailmani napa, vaikka alussa taisin siihen virheellisesti häntä opettaa! Rakastettu hän on silti.



Aresteja on istuttu. Mielestäni tyttö on kehittynyt hieman. Olen myös kertonut aivan suoraan, että miten se kuluttaa minua loppuun, kun hän yrittää etuilla omilla asioillaan, vaikka minulla on jotain muuta meneillään.

On olut ihan vauvasta saakka johdonmukaisesti samanlainen. Vaatii koko ajan huomiota, aina on joku juttu menossa, aina tyytymätön ja vaativa ja ikävystynyt. Nuorempi taas on kuin päivänpaistetta koko ajan, leikkii tuntikausia itsekseen, on rauhallinen ja tyytyväinen lapsi. Välillä huolestuttaa, että vaikka kovasti rakastankin esikoistamme, en aina vain PIDÄ hänen persoonastaan. Hän olettaa olevansa maailman napa, kavereitaankin vain komentelee ja uhkailee, jos eivät tottele.



Välillä tekisi mieli huutaa " ole hiljaa" tms. kun ollaan kolmisin täällä kotona ja yksi vain selittää ja selittää, vaatii tekemään jotain, marisee. Ja olen huomannut, että samoin kuin jollain muullakin täällä, mitä enemmän yritän poikaa huomioida, sitä vaativampi hänestä tulee. Kun mumminsa on ollut meillä ja viihdyttänyt poikaa oikein urakalla, pari päivää hän on mummin lähdönkin jälkeen ihan mahdoton.



Olenkin huomannut, että poikaa kannattaa olla huomioimatta ison osan aikaa (kuulostaa kamalalta, tiedän), mutta sitten kun on pojan kanssa, on sitä täysillä ja tosissaan. Näin hän oppii erottamaan milloin minulla on meneillään jotain muuta ja milloin olen käytettävissä. Jos koko ajan puolinaisesti vastailen jotain ja yritän poissaolevana olla mieliksi, poika jatkaa ja jatkaa vain, kun ei saa selvää signaalia, että äiti haluaa nyt olla rauhassa. Näin molemmilla pinna kiristyy.