Muita, jotka ei nauti äitiydestä?

Synnytyksen jälkeinen masennus on yleinen ilmiö. Masennuksen valtaan joutuu 10 - 15 % synnyttäneistä äideistä. Vuosittain masennus koskettaa Suomessa arviolta 6000 - 10 000 äitiä ja perhettä. Ilmiö on jäänyt piiloon, koska äitien masennusta on ylipäätään vaikea tunnistaa esim. neuvoloissa. Englantilaisten tutkimusten mukaan noin neljännes synnytyksen jälkeisistä masennuksista osataan diagnostisoida oikein. Naisella on 3 kertaa suurempi todennäköisyys masentua lapsen syntymän jälkeen kuin muuna aikana elämässään.

Olet vasta ihan äitiyden alussa. On ihan luonnollista, että käyt läpi erilaisia tunteita ja teet pesäeroa entiseen minääsi. Mulla oli ihan samanlaisia tuntemuksia alussa, mutta ne hälvenivät sitä mukaan, kun vauva kasvoi.

Jos asiat kovasti painavat mieltäsi, juttele neuvolassa asiasta!

Tsemppiä!

Itse olin ihan varma vauvan ollessa n. 7-8 viikkoa vanha, että haluan antaa pois adoptioon. Jotenkin vauva oli niin rumakin mielestäni ja ajattelin, etten sellaista edes halua.



Tuntui tyhmältä puhua vauvalle ja inhosin itkua, syöttöjä, nukuttamisia. Olin itsekin vielä toipumassa vaikeasta synnytyksestä, eikä mulla ollut hermoja laisinkaan. Usein jopa sanoin vauvalle, että jos et ole hiljaa, heitän sinut parvekkeelta alas. No, en heittänyt, koululainen on huoneessaan tuossa seinän takana.



Mutta oikeasti, hae apua. Voi auttaa ihan vaan itse tunnistaa missä mennään ja sitten puhut reilusti miehellesi ja otat sitä aikaa itsellesi. Jos ajatukset synkistyvät, kannattaa käydä ihan lääkärissä.



Onnea vauvasta!

Toiset on äidillisempiä kuin toiset. Niin se vain on. Itselläni on jo 5-vuotias lapsi, enkä vieläkään varsinaisesti nauti äitiydestä kuin satunnaisesti. Silti rakastan lastani yli kaiken. Toiset kaipaa enemmän ns. omaa aikaa kuin toiset. Ihmiset on niin erilaisia. Opettele hyväksymään itsesi sellaisena kuin olet, älä vertaa muihin.

On ihan normaalia kaivata mennyttä " vapautta" ja tuntea väsymystäkin, heräilethän pitkin yötäkin syöttämään vauvaa.



Minusta näistä tuntemuksista pitäisi puhua enemmän jo odotusaikana siellä neuvolassa. Että niitä erilaisia tunteita löytyy ja kuuluu asiaan. Ei aina ole heti masennus kyseessä, jos ei se rakkaus vauvaan syty heti laitoksella ensimmäistä kertaa nähdessä...



t. yksi, jolla meni kuukausia ennen kuin vauva " tuntui hyvältä"

Lähinnä vaan syyllistetään siitä, jos ei vaunutella tarpeeksi tai vaikka siitäkin, että meillä on perhepeti (lapsi oppii kuulema liian hyvälle perhepedissä, eikä opi myöhemmin nukahtamaan omaan sänkyyn). Totta voi olla tuo perhepetijuttu, mutta silti annan vauvan nukkua vieressäni, koska ne jaksa nousta syöttämään vauvaa useita kertoja yössä.



Neuvolassa en todellakaan halua ottaa asiaa puheeksi, sillä pelkään saavani " huonon äidin" leiman.



ap

Onko äitisi ollut sinut roolinsa kanssa? Milloin menit hoitoon, minkäikäisenä, millaiseen?

Neuvolan pitäisi olla tuki, ei syyllistäjä.



Meillä nukutaan perhepedissä. Sehän on nyt sulle ilmeinen tapa hakea omanoloista äitiyttä.

ja edelleen parasta on se aika kun hän nukkuu tai on isällään :D

Rakastan toki lastani mutta äitiys ei vaan ole ollut minulle helppoa, enpä voi sanoa nauttineeni tästä kovin paljoa.

Kroppa on mennyt ja parisuhde samoin, yritän olla katkeroitumatta.

siitä itsekään nauttineeni. Mutta oikeasti se vauva kasvaa ja kehittyy joka päivä huimaa vauhtia ja pian sen kanssa voi tehdä enemmän asioita ja jättää hoitoon, jolloin voitte olla miehen kanssa kaksinkin.



Pian myös keksit miten asioita voi tehdä niin, että vauva on mukana, esim. meidän ensimmäinen ulkonasyömiskeikka oli paikallisessa mäkkärissä vauvan nukkuessa mukana. Tuntui ihan juhlalta.

Avun sain neuvolasta ja terveyskeskus psykologilta. Mua ei hävetä yhtään.



Enemmän mua olisi hävettänyt, jos olisin jättänyt masennuksen hoitamatta kuin se, että käyttäydyin vastuullisesti ja hain apua.



Musta lukee varmaan vaikka mitä neuvolan papereissa, mutta jos joka kymmenes masentuu, tuskin olen poikkeus. Neuvolan tehtävä on tukea tilanteessa kuin tilanteessa. Ei voida olettaa, että kun ihmisestä tulee äiti, kaikki sen ongelmat katoaa samalla sekunnilla.

Kokeilepas tällaista: viikon ajan otat asenteen, että kyllä se vauva siinä sivussa kulkee. Annat luvan itsellesi siihen, että vauva nyt ei vaan ihan joka asiassa tule ensimmäisenä vaan kaikilla on parempi olla jos vauva saa tilaisuuden mukautua myös sinun elämääsi. Käyt vauvan kanssa kyläilemässä, kaupoilla, pitkillä lenkeillä... Mitä sitten jos se siellä huutaa, ei siihen maailma kaadu, ei vauvankaan. Mitä sitten jos ruoka tulee oudossa paikassa, kyllä se syö jos nälkä on ja aina se sen yhden viikon kestää mitä vaan. Lapsi ei ole tekosyy jättää mitään tekemättä! :)



Sinulla on ap muutostressi päällä: elämäsi on muuttunut ja on aivan luonnollista surra mennyttä ja kipuilla sopeutuessaan uuteen nykyisyyteen. Tsemppiä vaan!

Ap elää elämänsä tärkeintä aikaa hyvän kiintymyssuhteen kannalta ja on surkeana. Kenenkään mielestä ei kannata hankkia apua, jos se vaikka menis itsestään ohi ja jos ne vaikka neuvolasa huomaa

Täällähän valtaosa on kehottanut hakemaan apua, puhumaan neuvolassa jne.

siihen asti oli tylsää, yhtä imetystä ja pyykin pesua, sitten vasta alkoi toiminta, ja sen jälkeen olen nauttinut, ollaan käyty kaikki mahdolliset tapahtumat, puistot, konsertit, mitä ikinä. Nyt niitä on kolme ja edelleen kivaa.



Mulla kesti siis 8 kk sopeutua siihen, ettei missään tapahtunut mitään, kunnes sitten alkoi tapahtumaan

Väsymys helposti turruttaa tunteet ja koemme tunteet muutekin yksilöllisesti, ketä voimakkaammin ja ketä laimeammin.



Vauva on vasta 2kk. Hän ei vielä vastaa seurusteluusi muutoin kuin katseella ja ehkä hymyllä. Anna hänelle aikaa kasvaa, niin vuorovaikutus tulee palkitsevammaksi.



Itselläni meni parisen kuukautta ennen kuin aloin kokemaan rakkautta esikoistani kohtaan ja äitiyteen tottumiseen. Se aika meni siis tutustumiseen. Vauvoja olin hoitanut paljon jo ennen omien lapsieni syntymää, joten vauvanhoito ei ollut vierasta. Jotkut rakastavat vauvaa jo ennen vauvan syntymää. Älä syyllistä itseäsi, jos äitiys ei vielä maistu.

Kun ottaa rennosti. Ei kiirettä mihinkään, hengailee vauvan kanssa, nukuttelee sitä vaunuissa, kiertelee perhekahviloita. Mä en ole koskaan tykännyt siitä liikkeellelähtö vaiheesta. Aina saa olla seurustelemassa ja valvomassa toista.



Nyt lapset jo 8, 10 ja 12. Vieläkin ikävä vauvoja!

Sullahan on koko äidiksisopeutumisprosessi vasta ihan alussa.



Ja juu, tuttuja tuntemuksia 10 vuoden takaa. Ja olen jo kaaaauan voinut sanoa että kyllä, äitiys on mun juttuni! Mikään ei ole hienompaa!



Kyllä se siitä ap, kaikki muutokset vaativat sopeutumista.

Luepa vaikka se Anna Lenna Härkösen kirja aiheesta ja etsi vähän tietoa netistä. Ei sinua kukaan leimaa huonoksi äidiksi jos paljastat tunteesi ja kerrot huolesi. Parempi apua ajoissa kuin liian myöhään. Tuo kun ei välttämättä mene itsestään ohi...



Jaksamista!

Eihän ton ikäsestä vielä mitään iloa olekaan