Mitä erityistarpeita olisitte/olitte valmiit hyväksymään? Mitä taas ette?

vaan erityistarpeissa pitää miettiä sitä, minkä kanssa oikeasti jaksaa elää. Jos ei jaksa mitään, on paljon fiksumpaa myöntää se heti kärkeen kuin valehdella itselleen ja muille ja saada lapsi, jota ei jaksakaan hoitaa.

Varmaankin luminita on oikeassa siinä, että täytyy yrittää olla rehellinen miettiessään, minkälaisten juttujen kanssa jaksaa elää. Toisaalta ajattelen myös, että moniin vanhemmuuteen liittyviin raskaisiinkin puoliin kasvaa ja tottuu varmaan sitten, kun niihin täytyy kasvaa ja tottua (eli kun lopultakin saa kauan kaivatun lapsen, oli lapsi erityistarpeinen tai ei :)).



Jotenkin ajattelisin, että esikoislapsen ilmaantuminen osaksi perhettä myllistää elämän niin täysin, ettei siihen ehkä voi täysin valmistautua. En tiedä, suhtaudunko liiankin reteästi omaan jaksamiseeni ja vanhemmaksi mukautumiseen kun ajattelen, että mahdolliset erityistarpeet yksinkertaisesti olisivat osa sitä lasta, jonka äidiksi kasvaisin, ja että omat kyvyt ja jaksaminen tulisivat, kun niitä tarvitaan.



Olisin tässä vaiheessa (kun erityistarpeista lopullisesti päättämiseen on vielä aikaa...) ehkä hyvinkin valmis ottamaan vastaan erityisesti fyysisesti erityistarpeisen lapsen. Oma lista niistä fyysisistä erityistarpeista, joiden kanssa ajattelisin pärjäävämme, on aika pitkä. Voi olla, että ajatukset vielä muuttuvat prosessin myötä... mutta tällä hetkellä näin.



Todella hyvä ja tarpeellinen keskustelunavaus!

Olemme juuri listaamassa

erityistarpeita joihin uskomme meidän voimavarat riittävän. Olemme hakeneet netin kautta kaikkea mahdollista tietoa eri sairauksista ja tarpeista.

Meidän esikois lapsi on sydänlapsi ja juuri sydänvika erityistarpeena

tuntuu meidän perheelle sopivalta. Toki meidän listalta löytyy muitakin tarpeita lähinnä fyysisiä ja leikkaushoidolla hoidettavia.

Olemme tiedostaneet voimavaramme niin ettemme pysty kaikkia

erityistarpeita hoitamaan.

Yksi syy on että perheeseemme kuuluu useampi lapsi ja myös asumme kaukana pääkaupunkiseudulta ja lastenklinikalta.

Olemme ajatelleet että useat vierailut tai viikkojen hoidot lasten- klinikalla on meille melko mahdottomia.

Hei!



Otsikko on meillä lapsitoiveessa ja sitä meille suositeltiin Pelan kautta. Meille lapsi tulee Venäjältä ja olemme pois sulkeneet myös Hebatiitin.

Saimme Pelasta lomakkeen, johon piti ruksata mitä sallimme ja mitä emme. Se oli tosi hyvä, se toi niin paljon ajateltavaa ja tosissaan puntaroimme mihin rahkeemme riittävät. Lähisukulaisia on hoitoalalla ja olimme kuuntelemassa lastenlääkäri luentoa, joten tietoa tuli paljon. Lopulta kuitenkin ymmärtää, ettei kaikkeen voi varautua.



Sinut kannattaa olla valintojen kanssa, sillä matkan varrella kerkiää asioita miettiä vielä monta kertaa ja mikäli ei ole asiasta heti varma, niin myöhemmin niiden muuttaminen mutkistaisi entisestään asioita.



Se onko odotusaika puolivuotta tai vuoden pidempi ei lopulta tunnu pitkältä, kun miettii, että loppuelämä on edessä lapsen kanssa, jolle haluaa antaa kaikkensa ja olla rehellinen.



Meille on sanottu, että odotusaika on pitkä ja välillä tuntuu, että liian pitkä. Nyt lapsiesitystä on odotettu vajaa vuosi. Toivekkaana ajattelee, että ehkä vuoden päästä sitä olisi jo perhe!!!



Aivan varmasti odotusta lyhentää, jos ei sulje pois hebatiitti, vammaisuutta tai jotain pitkäaikaissairautta. Näitä lapsia on paljon ja itse nostan hattua näille perheille ja heidän voimalla!!!!

Ei kannata liikaa miettiä prosessin pituutta, koska se aika mikä lapsen kanssa vietätään on kuitenkin paljon pidempi. Itse ajattelin eka kerralla että voisin hyväksyä vaikka mitä, kun toivoin lasta äkkiä. Mies kuitenkin jarrutteli ja listan täytimme järkeillen parhaamme mukaan sopivan kompromissin. Meidän lapsemme on Filippiineiltä, joten täytimme sn-listan jo ekan lapsenkin kohdalla vuosia sitten. Kun lapsiesitys tuli, saimme puhelimessa hyvin vähän tietoa ja se mitä saimme oli aika pelottavaa. Lapsemme elämän alku oli ollut hyvin vaikeaa. Yllättäen siinä vaiheessa se joka pelkäsi ettemme voisikaan hyväksyä lapsiesitystä olinkin minä ja mies taas oli sitä mieltä että tietenkin tämä lapsi on meille tarkoitettu. Loppujen lopuksi lapsemme osoittautuikin lähes terveeksi ja meillä ei ollut epäilystäkään ettemme hänen kanssaan pärjäisi. Alku voi olla kuitenkin hyvin haastavaa myös lähes terveen lapsen kanssa, joten miettisin kyllä tarkasti miten todella jaksan jos päälle tulee vielä paljon lääkärikäyntejä ym. Meillä on myös työt joista on melko vaikea olla pois paljon, joten tiheät lääkäri/kuntoutuskäynnit olisivat aika haasteellisia toteuttaa. Toisen lapsen kohdalla pidän ehkä siksikin hiukan tiukempaa linjaa kun en ehdoin tahdoin toivo esikoisen joutuvan luopumaan kaikesta vanhempien huomiosta koska uusi sisarus tarvitsee niin paljon. Iso osa erityistarpeista on silti sellaisia (ainakin Filippiinilistalla), jotka ovat hoidettavissa eivätkä paljonkaan vaikuta arkielämään. Eniten jokapäiväistä elämää vaikeuttavat erityistarpeet, kuten vaikeat kiintymyssuhdehäiriöt ym. paljastuvat usein vasta uudessa kodissa. Se kannattaa myös muistaa. Vaikka toivoisi tervettä lasta, niin välttämättä sitä ei saa.



Me olemme hyväksyneet sairauksista ne, joiden kanssa ajattelemme voivamme elää suht tavallista elämää. Ikää olemme myös hyväksyneet lapsille enemmän kuin alle 2v, koska emme koe mitenkään oleelliseksi sitä että lapsi on vauvaikäinen. Itseäni välillä harmittaa adoptioiden " ikärasismi" kun tuntuu että sitä että haluaa vauvan pidetään itsestäänselvyytenä ja onnittelut muotoillaan usein niin että saittepa ihanan pienen lapsen. Mikä siitä vauvasta oikeasti tekee isompaa lasta ihanamman? Ymmärrän sen että adoptiovanhemmatkin haluavat kokea myös vauva-aikaa lapsensa kanssa, mutta se että vauva on itsestäänselvästi aina se paras mahdollinen vaihtoehto, ärsyttää minua toisinaan todella!

Millamarikin kanssa ihan samaa mieltä olen tuosta, että tuntuu monesti, että saada adoptoida no. mahdollisimman pieni vauva olisi itsetarkoitus monille. Minuakin siis häiritsee usein siihen liittyvä kommentointi ja meidänkin kohdalla on useampi ikäänkuin säälitellyt, että kuopuksemme " ei tullutkaan pienenä vauvana" ja kuinka jotkut toiset " ovat onnekkaita kun saivan niin pienen vauvan ja miksiköhän teille tuli isompi" .

Toki olisi ihanaa ollut saada tuntea nämä omat lapsensa synnytyslaitokselta asti, mutta meille tuli meille tarkoitetut lapset ja siihen uskon vakaasti. Ei lapsi ole mitenkään " pilalla" jos on odottanut vanhempiaan pidempään.



Haasteellisuutta laitostausta alkuaikoina kyllä perheeseemme toi, mutta ei pidä ajatella, että vauvana adoptoitukaan olisi lähtötilanteeltaan " nollatasossa" . Meillä toinen on tullut vauvana ja toinen leikki-ikäisenä ja molemmilla on omat " adoptiolapseen sopivat" tunne-elämän haasteensa. Molemmat tuntuivat ihan yhtä omilta kun tieto lapsista tuli ja hoivata ja sylitellä saa mielensä kyllyydestä isompaakin lasta.

Millamarikki ja Myy kirjoittivat hienosti isommista lapsista. Itse varmaan kaipaan prosessin mittaan rohkaisua juuri tuohon suuntaan - kokemuksia adoptiovanhemmilta, joiden lapset ovat tulleet leikki-ikäisinä. Samaten olisi mukavaa kuulla lisää erityistarpeisen lapsen odottavien tai adoptoineiden kokemuksia. Ainakin tällä hetkellä koen, että erityistarpeisen lapsen valintaan rohkaistaan hämmästyttävänkin vähän... vaikka todella kannatan lämpimästi harkitsemaan asiaa tarkkaan omien voimavarojen ja elämäntilanteen mukaan.

Mitä enemmän olen asiaa pohtinut, sitä enemmän erityistarpeita hyväksyn. Haluan lapsen, en vain terveimmän mahdollisen, vaan lapsen. Olen alkanutkin vierastaa sitä kuinka odottavat vanhemmat aina sanovat " ei ole väliä kumpi tulee, kunhan on terve" . No mitä sitten jos ei ole terve? Tietysti kehitysvammat ovat asia erikseen enkä ketään tuomitse asian perusteella, mutta lähtökohtaisesti vain tuossa sanonnassa on jotakin väärin.



Olen ottanut yksi kerrallaan selvää erityistarpeista ja keskustellut niistä lääkärituttavan kanssa. Pelot sairauksia kohtaan kummasti katoavat kun niistä ottaa selvää ja niistä voi keskustella asiasta jotakin tietävän lääkärin kanssa. Hyväksyisimme esimerkiksi B-hepatiitin (ja muutkin hepatiitit tietysti), leikkausta vaativan sydänongelman, kitalakihalkion, (leikkauksella ainakin suurimmaksi osaksi korjaantuvan) näköongelman, raajojen epämuodostumat ja (hoidosta johtuvat) kehitysviiveet. Ja tietysti muita olisi myös.



Diagnosoitu kehitysvamma (tai esim. FAS) on kuitenkin jo haastavampi asia. En tiedä riittäisivätkö rahkeemme siihen. Lisäksi olemme kaksikulttuurinen ja -kielinen perhe ja muutamme varmaankin näiden kahden maan välillä lapsen ollessa perheessämme. Emme voi tarjota parasta mahdollista kotia lapselle, jolle kaksikielisyys olisi jo tiedossa oleva ongelma ja jolle ympäristön vaihdos voisi olla entistä vaikeampi asia. Tietenkin on aina mahdollista että lapsella ilmenisi asian kanssa ongelmia (tai että lapsella myöhemmin diagnosoitaisiin vaikkapa FAS), mutta tämä meidän kuitenkin tulee ottaa toiveissamme huomioon.

Sehän on niinkin, että jos adoptoi ihan vauvan, ei hänestä välttämättä ole vielä nähtävissä kaikkia mahdollisia seikkoja, jotka hänet myöhemmin saattaisivat tehdä erityistarpeiseksi. Me havahduimme tähän, kun olimme ilmoittaneet haluavamme adoptoida sn-lapsen, listanneet erityistarpeet jotka hyväksyimme (lista oli melkoisen pitkä ja painottui tuonne fyysiselle puolelle, henkisen puolen jutut pelottivat) ja sitten saimme lapsiesityksen 6-kuisesta vauvasta, jolla oli jotain viitteitä tiettyyn suuntaan, mutta ei selviä diagnooseja vielä oikein mistään. Sepäs sitten olikin pelottavaa, kun ei tiedetty yhtään, mitä tuleman piti. Jos lapsi olisi ollut isompi, olisi jo tiedetty esim. onko oppinut kävelemään, mutta nyt oltiin arvailujen varassa. Aika äkkiä siinä sitten kyllä tajusi, että eihän kenestäkään lapsesta voi tietää, ei bioistakaan.



Kuinka sitten kävi? Hyväksyimme lapsiesityksen ja tänä päivänä meillä on kotona ihan terve lapsi. Ainakin nyt. Tulevaisuudestahan ei kukaan voi tietää.

Se, että moni haluaa vauvan, on tietysti inhimillistä. Vauvan kanssa saa antaa läheisyyttä enemmän, saa tuntea lapsen kauemmin, saa ostella vauvanvaatteita. Vauvalle ei ole kasaantunut EHKÄ niin paljon ja niin vaikeita kokemuksia, mitä isommalla lapsella saattaa jo olla. Pienen vauvan on turvauduttava uusiin vanhempiinsa, isompi voi jo protestoida kovemmin ja näyttää tuskaansa vaikka millä keinoilla.



Itsekin kuitenkin koen, että vauvan adoptoiminen/ biologisen lapsen saaminen on " riskialttiimpaa" (siinä mielessä jos toivoo tervettä lasta) kuin adoptoidun kävelevän lapsen adoptoiminen. Tosin en tiedä ollenkaan kuinka paljon esim. kehitysvammaisia adoptiolapsia on ollut ns. terveenä adoptoitujen vauvojen joukossa. Yli 1-vuotiaan kehitystä, terveyttä ja luonnetta on kuitenkin helpompi arvioida kuin vauvan ja lapsesta on usein kertynyt enemmän tietoakin. Mutta elämää ei voi laskea varman päälle. Moni vakavakin sairaushan paljastuu vasta kun lapsi on vaikkapa koulussa (epilepsia, diabetes).



Mietin myös, onkohan SN-lapsista usein enemmän tietoa. Heitä on tutkittu enemmän ja heistä on tehty tarkat terveysselvitykset.



Lapsen sairaus koskettaa ja se vie voimia, mutta lopulta on tärkeää vain itse lapsi. Hänen oma persoonansa. Meidän perheessä on terve, luonteeltaan vaativampi esikoinen, ja pitkäaikais diagnoosin saanut toinen lapsi, joka on usein arjessa tyytyväisempi ja helpompi lapsi kuin esikoinen. Sairaalajaksot olivat aina raskaita, mutta koin myös, että pystyin siellä antamaan lapselle jatkuvaa huomiota ja läheisyyttä. Joka hetki elin siellä vain lapselleni. Sieltäkin on siis monta tärkeää hetkeä jäänyt muistoihin. Meidän lapsen sairaus osoittautui lopulta sellaiseksi, joka on nyt leikkauksella hoidettu eikä sairaus juurikaan rajoita elämäämme jatkossa. Tutustuin lapseni sairauden myötä monenlaisiin sairaisiin lapsiin ja heidän perheisiinsä ja pahimmillaan erityislapsen kanssa elämä voi olla todella raskasta ja loputonta taistelua lapsen elämän puolesta.



Mutta meillä siis harkitaan myös SN-adoptiota. Harkintaa täytyy tehdä neuvonnan aikana, koska meillähän on jo kaksi lasta, joista toinen erityinen (eli molemmat erityisen ihania :)).



Erityistarpeiden rajaaminen tuntuu kyllä hirmuisen vaikealta.

Monia tuntuu pelottavan enemmän nämä neurologiset ongelmat yms. kuin fyysiset vammat. Itselläni ei adoptiolapsista vielä ole kokemusta, erityislapsista kylläkin, ja suurin osa neurologisista diagnooseista tulee aikaisintaan kolmevuotiaana, usein myöhemmin. Eli näiltä jos haluaa välttyä, suosittelisin toivomaan neljävuotiasta tai vanhempaa lasta. Mutta näittenkin kanssa voi elää hyvää elämää, ehkä kuitenkin on hyvä tiedostaa, että aikaa menee erilaisiin terapioihin eli erityislapsi tarvitsee konkreettisestikin paljon aikaa. Itse ottaisin mielelläni lapsen, jolla on jotain neurologista ongelmaa, kun sellaisesta on jo kokemusta, mutta kun olemme vain köyhä monilapsinen perhe, niin huonolta näyttävät meidän adoptiomahdollisuudet.