NELIAPILAT vko 8

Tätä jahkailua on jatkunut nyt vuoden verran, viime kesästä lähtien enemmänkin. Miten se on muka niin vaikeata tämän nelosen kohdalla, kolmosta ei tarvinnut edes miettiä?!

Tunnetilat vaihtelee melkeinpä päivittäin, mutta enemmän kuitenkin ollaan nyt sitä mieltä, että se viimeinen pää meidän perheeseen on tervetullut.

Meidän lapset on syntyneet -01, -02 ja -06. Itse olen 30v.



Tällä hetkellä ehkäisynä on kumiukot ja kunhan tuo paketti loppuu, niin uutta ei (kai??) osteta. Sen jälkeen mennään tjot-meiningillä.



kaakaokirahvi & trio

tervetuloa Kaakaokirahvi ja muutkin uudet mukaan! Kuumeilijoita tarvitaan aina lisää jos täältä hyvällä tahilla alkaa rouvia siirtymään ootuspuolelle noitten plussanneitten seuraksi tai niin ainaki toivotaan että vetävät meidät sinne perässään...



Jokin aika sitten kirjoittelin mahdollisesta ovis-tuntemuksesta...pah se mitään ollu..tai ei mulla ainakaan menkkoja oo kuulunu ja enkä usko että raskaanakaan oisin =) tai saahan sitä aina toivoa =) Mutta taitaa ainut toiminnassa oleva munasarjani kokeilla vaan käynnistymistä..



Nyt on tän viikon ollu vauvakuume alilämmöllä ensiksi ku ukkokultani on ollu koko viikon reissussa ja mää yritän pyörittää tätä koulu-harrastus-koti-työ-rumbaa!! =hullumyllyä! huh huh! onneksi tänä iltana vihdoin rakkaani kotiin saapuu (tai tuli se jo eilen illalla mutta kävi vaan yön nukkumassa ja hoitamassa aviollisia velvoitteitaan =) ja aamulla läksi samantien tien päälle) ja aaah hiihtoloma alkaa niin lapsilla ku meilläki, ei niin yhtäkään kouluun viemistä/hakemista taikka harrastuksia! Toivottavasti tuo meidän vauveli älyäis kans loman tarkoituksen ja nukkuis vähän pitempään ku aamuseiskaan...(taitaa olla äitin toiveajattelua)

Toiseksi vaavilla on nyt joku kurja juttu ku kaikki hommat on vaan kitinää...tuo meidän aurinkoinen pikkumies osaa siis muutaki ku hymyillä ja nauraa..en tiedä mikä kitisyttää sekö että isukki on ollu pois (isin poika) vai koskeeko johonki ku noita kiinteitä vedellään nyt enemmänki...tiedä häntä...

Mutta tässäkö nyt " lomaillaan" niin eiköhän sitä olla jo huomenna " kuumeessa" =) On vaan välillä kovilla nää omat jaksamiset mutta eiköhän tää taas tästä..



Nyt lomalle, palaan sitte viikon päästä! Toivottavasti sitä saa taas lukea kivoja uutisia sitten! Plussatuulia myrskyn sekaan puhaltelen!



nani kera ukkoporukan

tuli pieni nettitauko tässä kun ukko oli reissussa.



Teiltä kyselisin neuvoa kun tämä palsta nyt on päällimmäisenä aina mielessä, teissä on sopivasti verrokkiryhmää synnytysten määrässä ja tää on tosi hävettävää, parhailta tutuilta en kehtaa tällästä ees kertoa. Että kiitos te netin puolitutut ja tuntemattomat jos vielä vastailettekin.



Mä olen todella hämmentynyt, totisesti. Olen nimittäin riehunut kuin heikkopäinen täällä nyt viikon, itkenyt jokaiselle vastaatulijalle (sananmukaisesti!), tänään viimeksi jehovan todistajille, miten kurja kotitilanne on.



Olen sanoutunut irti koko vauvanhankinnasta vaikken mitään muuta maailmassa niin paljon tahdo. En halua nähdä tota ukkoa silmissänikään saati että se koskis muhun enää ikinä.



Olen uhannut avioerolla !!! en tee ikinä ikinä ikinä niin koska se on ala-arvoista toimintaa mielestäni jos ei ole valmis toteuttamaan uhkaustaan ja mä olen, aina aamuisin itkettyäni ensin itteni iltaisin uneen.



Ja kaiken taustalla se maatamullistava ongelma on loppujen lopuksi sellainen, jota olen sietänyt jo vuosikausia. Miksi se nyt muka räjähti käsiin...Mistä pääsenkin otsikon kysymykseen, mitä mieltä olette, voisiko hormonit tehdä tepposia näin rajusti?!?! Mä hakkasin mm hiirtä nyrkillä taannoin kun se ei toiminut...Että pientä ylireagointia.



Tilannehan on nimittäin se, että imettelen vielä vaikka vauva 10 kk eli parin kuukauden aikana vähentelen sitä, muutenkin vähentynyt tässä koko ajan. kuukautiset pyörii nyt jotenkuten ( ovisoireet ja pms:t taas tekevät omia keikauksiaan, en vielä tunnista tällästä kiertoa), mutta muistin hämäristä palasi mieleen että mulla on ollut joskus tosi rajuja mielialan muutoksia kuukautisten alla ja aikana. Siitä vaan on niin pitkään koska olen nyt sittemmin kolmesti ehtinyt olla raskaana tässä välillä ja silloin mä olen aina niiiiiin seesteinen ettei paremmasta väliä.



Pliis sanokaa etten ole tulossa hulluksi vaan hormoneitten vika. Ton temmellykseni takia kiristin miehen varaamaan ajan perheneuvontaan vai minne lie ja se kiltisti sen teki vaikka siitä just sitä syytän ettei ole valmis tekemään avioliiton eteen mitään. Voi helevetti että hävettää jos käykin ilmi että on vain hormoneista kyse, näkeehän sen viikon parin päästä kun nyt kp 6. Äsken löysin netistä tekstiä siitä miten voi syömisillään koittaa ehkäistä tällästä, testaan sit sitäkin. Selityksenä oli että kun verensokeri alhaalla niin estrogeeni saa ylivallan ja sit räjähtelee. Sitä puoltais se että mulla aamulla heti herättyä kyllä on mieliala alimmillaan...



Jos jotain hyvää niin oon sit kanavoinut ton kaiken ***kan miehen niskaan ja en riehu ollenkaan lapsille, kun joskus noille uhmiksille tein sitäkin ja sittemmin koitin parantaa tapani. Näyttää sentään se toimineen jotenkuten.



Ja hormoneista vielä että osaisitteko sanoa että mikä sen tekee että mulla viikko oviksesta (jonka päättelen jälkikäteen lt-noususta ja kuukautisten alkamisesta 14 pvää sen jälkeen) näyttäis tulevan vasta limat ja hirmu näpyt naamaan? Jotain ihmeellistä kyllä hormoneissa nyt oli kun tukka likaantui ihan älyn nopeesti (raskaana ei vielä viikossakaan näkynyt lika, aaah sitä autuutta), näppyjä oli vaikka muille jakaa (ei niitäkään ollut vuosiin) ja nyt tää mieliala-ahdistus.



Picture this: tukka rasvasena silmillä roikkuva ja näpyt näköäkin haittaavana, suu vaahdossa täysillä kirkuva ja hiiriä kohtaan väkivaltainen naisihminen ei muka armasta aviomiestäni sykähdytä seksuaalisesti. Kummallista.



kp 6/29 (viimeisimmän synnytyksen jälkeen)

Tervehdys pitkästä aikaa... Mä vielä virallisesti taustailen. Meillä kun tuota yritystä alkaa aikasintaan kesäkuussa, mieluiten syksyllä. Mulla leikataan viisaudenhammas toukokuun lopussa, ja ennen sitä täytyy lopettaa imetys eikä auta tulla raskaaksikaan ;o) Hirmuisesti tässä pinossa noita plussatuulia, joten tänne kannattaa tulla ihan ehottomasti sitten roikkumaan :o)



Leekolasse: Mene ihmeessä lääkärille, mieluiten ymmärtäväiselle yksityislääkärille. Minusta kuulostaa ihan hormoonien tepposilta...



Viikonloppuja =)

Moi.

Aika hyvä sinänsä, että täällä voi sulle sanoa asioita eikä tarvitse

pelätä,että tulis hiirestä tai muusta niskaan;)



Ei vaan. En tiedä onko kyseessä hormoonihiiret ( saattais hyvin

ollakin) vai muut vitsit, mutta tunnistan toki itsenikin tekstistäsi.



Kerrot, että on joku asia, jota olet kestänyt jo vuosia. Saattais

olla sekin. Jos joku asia vaivaa, se saattaa myös tehdä tepposia.

(Ehkä hormoonien avulla, mutta kuitenkin) Tai sitten ihan jotain

muuta!



En sua tunne, saatika miestäsi, mutta omakohtaisia kokemuksia

on värikäs kirjo. Me päädyttiin miehini kanssa (hänen aloitteesta)

vuosia sitten psykologille (näitähän on perheneuvoloissa mm.) eikä

olla täysin luovuttu siitä vieläkään, vaikkei onglemia olekaan.

Tämä on tietysti vaan minun kokemus ja minun mielipide,mutta

ulkopuolisen objektiivinen näkemys asoista voi joskus olla paras apu.

Ainakin avaamaan lukkoja.



Pointtini onkin ehkä lähinnä se, että älkää jättäkö väliin käyntiä

mitä teille on tarjottu. Et ainakaan häviä mitään! Oli kyse siteen

typeristä hormooneista tai ei.



Halein,

Pearl

Menkat on lopuillaan (toinen yrityskerta) ja uusi satsi ovistikkuja tilattuna. Jospa tällä kierrolla sitten...

taitaa todellakin sinulla nuo hormoonit tehdä kiusaa. En muista, että olisit koskaan Kotiloissa kirjoitellessasi kertonut tuollaisista purkauksista raskausaikana (olen ent. rouvar). Eihän sinua vaivaa masennus? Toivon, että sinulle/teille löytyy joku apukeino. Lämmin halaus sinne!

Leekolasse: kuulostaa ihan hormoonihöyrähyksiltä, itse sain samanlaisia kun yritin syödä e-pillereitä. ennen kuin älysin lopettaa niiden syömisen oltiin jo siinä pisteessä etten kestänyt katsoa miestäni ollenkaan, kun heti iski päälle hirvittävät itku ja raivokohtaukset (ja hölmöintä oli että itsekkin tajusin ettei mieheni tehnyt mitään pahaa, erehtyi vain tulemaan näkökenttääni) se oli kamalaa itselle ja miehelle.



mites onko muut kokeilleet mitään kotikonsteja koskaan raskautuakseen? olen nyt syönyt muutaman päivän helokki-öljyä, kun se kuulemma paksuntaa kohdun limakalvoja, ja ajattelin vielä varmuudeksi ostaa omenaviinietikkaakin kun sekin pitäis auttaa... kertokaas kaikki hyväksi koetut keinot epätoivoiselle muorille.

Mulla alkoi tänään sitten vihdoin menkat synnytyksen jälkeen! Eli nyt alkaa taas olemaan toiveita raskautumisenkin suhteen.. Tosin ei vielä mitenkään aktiivisesti yritetä, mutta saa tulla jos on tullakseen..



Leekolasselle kovasti jaksuja tunnemyllerryksen keskellä! Hae ihmeessä apua, jos tuntuu, että pitkittyy ja haittaa elämää oli sitten kyse hormooneista tai jostain muusta. *Haleja*



Pukin-muori: mä kyllä koitin kaikennäköistä, kun ei tuo kuopus meinannut saada millään alkua. Helokkiöljyä välillä muistaakseni ja sit kylmäpuristettu rypsiöljy, vitamiinitabuja otin, välillä join alkukierron greippimehua ja loppukierron punaviiniä ja sitten jotain naisille tarkoitettuja mehiläisen siitepölykapseleita (tai jotain vastaavia; en nyt millään saa nimeä mieleen), kalaöljykapseleita ja sinkkiä. Niin ja aloin tikuttamaan myös ovista.. En tiedä oliko noista apua vai ei, mutta reilun vuoden yrittämisen jälkeen kuopuksemme sai alkunsa. :)



Mukavaa helmikuun viimeistä viikkoa kaikille!

-sani

Taisivat olla tosiaan hormonit, voi itku. Tai siis ei mikään itku kun kerran elämä hymyilee taas. Näpyt häipyi ja tukkakin kukoistaa taas puhtoisena. Ihan taisin olla arkielämä Jekyll ja Hyde. Buahhahhhaaa....!



Netin syväkurkkujen mukaan tollasiin hormonijuttuihin ei lääkärit usko ja itse asiassa hormonilääkitys ois vaan öljyn valamista tulelle. No, onpa tässä aikaa katella loppuelämä johtuiko tosiaan noista hormoneista ja nyt kun taas muistui se mieleen niin osaan varoa. Ja rouvarin muistan kyllä ja noteerasin nimimerkin vaihdon. Rakastankin raskaana oloa kun päällä on seesteinen mielentila, siksi voisin olla raskaana aina.



Masennusta olen tässä pitänyt silmällä koko vauva-ajan (kolme peräkkäin), koska tajuttuani joskus että kieriskelen tosi synkässä kaamosmasennuksessa, pelkäsin että saisin tietenkin myös synnytyksenjälkeisen masennuksen. Mutta ei ole näkynyt ei kuulunut.



Käytetään kyllä se perheneuvonta-aika, on meillä toi pohjalla oleva ongelma kuitenkin olemassa ja pitäis vähän hioskella sitä jos vaikka sais ulkopuoliselta uusia näkemyksiä.



Mä vietin tovin tuon temmellyksen tiimoilta mietiskellen (=makasin yhen päivän sänkyssä peiton alla tekemättä mitään paitsi murjottaen) sit totesin että simpura että pitikin mieleen pälkähtää yks kiva juttu joka mulla on aina toiminut henkireikänä ja sit oli taas kivaa. Meni ihan pilalle hyvin alkanut murjotus.



Ei vaan ole kiva ajatella mitä tekee noille lapsille tällänen hormonihirvitys-mum, koitan kyllä aina selittää mitä teen ja miksi ja anteeksi pyydellä. Mieheltäkin, vaikka tässä nyt on menossa vähän " minähän en tässä ekana periksi anna" -touhu menossa taas kerran.



Mutta kaiken kaikkiaan jos jotain hyvää: tulipa päivitettyä omat mietteet, tiedän taas heikkouteni, osaan niihin varautua, tiedän mikä minut nostaa alhosta ylös ja kliseet jyllää: vahvuutta hyväksyä se mitä ei voi muuttaa ja muuttaa sitä mitä ei voi hyväksyä. Vai miten se meni. Pidän mielessäni millaiseksi en halua muuttua (erinomaisia esimerkkejä suvussa " mallivaimoista" ) ja teen päinvastoin niin pidän pääni pinnalla ja lähenpä vielä lentoon.



kp jotain , hmm lasketaanpa 9/29 ei jaksa pitää lukua kun ei sitä babyä tässä oo lähiaikoina tiedossa (ja krrrrrak, sydän murtui. Ois ympyrä sulkeutunut jos ois saanut LA:n lähelle samaa kuin esikoisella.)

Koetteko että 4-lapsinen perhe on suurperhe?



Ajattelin tota suurperhepinoa, jotenkaan en mitenkään taivu kirjottelemaan sinne. Muutenkin hämmennyn jos joku meiän viiden porukkaa sanoo suurperheeksi (on oikein joku suurperheen virallinen määritelmä, luin jostain.)

Anteeksi kaikille kun olen ollut pimennossa niin kauan. Selityksiähän löytyy mutta en jaksa niitä nyt tähän raapustella *seli seli* ;)



Onnittelut kaikille plussanneille tasapuolisesti !



Kaakaokirahvi - tervetuloa joukkoomme ! Suurperhekuumeilijoissa sinut olen bongannutkin, eikö ?



leekolasse - Voin lohduttaa sinua, ihan kun omaa tekstiä olisin lukenut :)

Minulla otti tosi koville syksyllä kun kiertoni luultavimmin käynnistyi. Mulla on hormonikierukka joten vuotoja on satunnaisesti ja nekin tosi omituisia mutta uskoisin että kyse oli siitä. Olin myös todella sekaisin ja yksi ystäväni minua lohdutti että hänellä oli ollut sama juttu neljännen synnytyksen jälkeen kun maknkat palautuivat. Mieheni muutenkin kyllä muistuttaa että minusta huomaa kyllä nuo hormonivaihtelut ( väitin pitkään vastaan ). Ja tunnetusti pms-oireet ovat pahimillaan 30-40-vuotiaana, itse olen nyt 35.

Kateellinen olen kyllä sinulle koska minulla ne mielialan vaihtelut raskaudenkin aikana ovat kuulemma aikamoisia ja luulen että se on yksi syy miksi mieheni ei halua että enää raskaudun :(

Se raivo on välillä jotain niin älytöntä ettei siinä ole mitään järkeä ja tulee kyllä lapsillekin välillä käyttäydyttyä niin ääliömäisesti että kyllä hävettää. Ja sitten taas pyydellään kaikilta anteeksi.



Kun otin tuon hormonikierukan ja kysyin gynekologiltani että miten sen kanssa on nuo mielialavaihtelut niin hän totesi että se enemminkin vähentää niitä ja että jotkut sanovat että siitä voi tulla liiankin tasainen olo.Siihen minä totesin että tuo tieto otetaan ilolla kotona vastaan ;D



Ja minulle on myös tuttua tuo kaamosmasennus, joka onneksi nyt parina vuonna on jäänyt aika vähille. Yhtenä vuonna otti tosi koville ja aina syksyn tullen sitä hieman jännitän.



Minä en myös vielä koe olevani suurperheellinen ja siksi halusinkin meille tämän oman pinon. Ymmärrän asian järjellä mutta en koe sitä niin.



Meillä oli tuolla keskimmäisellä, eskarilla muutama viikko sitten napatyrä-leikkaus, joka olisi voinut mennä paremminkin. Eli pojalle jäi aikamoinen kammo leikkauksia kohtaan. Sitten anoppi vielä ohimennen huomautti että hän laittaa lähetteen ( on korvalääkäri) korvapolille nielurisojen poistoon kun ovat niin isot. Tämän jälkeen vielä pojalta jouduttiin puhkaisemaan reilu viikko sitten toisesta korvasta tärykalvo ja sekin meni hieman pieleen eli heilautti päätään sillä seurauksella että korvakäytävään tuli kunnon vertavuotava haava ja pojalle kammo lääkärissäkäyntiin. Ja nyt tämä lapsi oireilee iltaisin niin että itkee kun ei saa haukotusta tulemaan ja pelkkää kaikkea mahdollista. Lisäksi esikoinenkin voi välillä pahoin ja välillä on käyty perheneuvolassakin keskustelemassa näistä pahoista oloista. Ja nuorimmainen on keksinyt ihanan tavan vaatia jotain - kirkuminen.

Summa summarum, yritän valmistaa itseäni siihen pettymykseen että mieheni ei kaiken tämän keskellä suostu siihen neloseen ollenkaan.

Mutta kun ei se vauvakuume mihinkään ole kadonnut, päinvastoin :(



makkonen

Annetaan me sit täällä toisillemme virtuaalihaleja. Jotenkin tuli hyvä mieli sun tekstistä, siis siinä mielessä että tajuaa ettei ole ihan yksin tässä universumissa näine ongelmineen.



Meillä myös lasta leikeltiin (synn. harmaakaihi toisessa silmässä, käynnit pääkapungissa asti ja aukileet kiinni 2 kk:n iässä jolloin kontrolloitu pään kasvua maakunnan pääkaupungissa asti), nuorimmaista, joten on pakosta ottanut itseensä erikoishuomiota. Pelkäsin että vanhemmat lapset siitä reagoisivat kielteisesti mutten ole huomannut, kun tietoisesti olen huomioinut kutakin aina tilaisuuden tullen. Ja ovat kai vielä niin pieniäkin. Toisaalta, pelkään että esikoinen tekee samaa kuin minä pienenä, koittaa olla mahdollisimman helppo ja auttavainen, kielteistä sekin väärällä tavalla toteutuessaan. Tiedä sit mitä kaikkineen on, se kun on muutenkin nyt siinä vaiheessa että tahtoo äitin kanssa naimisiin ja äiti on niiiin ihana.



Negatiivisesti sitten reagoinkin minä. Että osaksi tämä mun meuhkaaminen on kaiken viime vuonna kertyneen stressin purkaantumista, kun tässä viimeisimmin viimein sain spesialistilta vakuuttelun omaan vakaumukseeni ettei vauvan päässä ole mitään ongelmaa aivojen kasvun suhteen.



Miehet voi miehet. Ne kun sais ymmärtämään että tämä kaikki tällänen kuuluu elämään, eikä tulevaisuuteen vaikuttavia asioita voi jättää tekemättä nyt siksi että on vähän rankkaa. Meillä ainakin on niin selvästi osoittautunut, että mitä rankempaa on, niin vastapainoksi löytyy tasan jotain yhtä positiivista mm. kun viimeisimmästä muksusta sain ukaasin käynnistykseen, olin juuri edellisenä päivänä kuullut (taas kerran) että nyt se anoppi kuolee pois. (Ei sitten kuollutkaan siihen eikä vieläkään, oli vain syöpäleikkauksesta toipuminen hällä hidas prosessi.)



Että terkkuja vaan ketä mut livenä tästä tunnistaa, aika spesifistä tietoa meiän historiasta tossa paljastin. Eipä uskois minkä vaikutuksen tekee kun sanoo kelle tahansa että vauvalle on tehty kaihileikkaus, tähän mennessä ei ole kukaan koskaan aiemmin kuullutkaan.

Tässä multa viimeinen terrorisointi tähän pinoon.



Ei tarvii tähän väliin haaveilla neljännestä lapsesta. Nuo mun meuhaamisen taannoin siksi että mies kohtelee kuin ilmaa saivat tänään selityksen. Kun ei rakasta niin ei rakasta. Ei edes tahdo rakastaa. Tahtoo eron. Näin kertoi. Ja mä hölömö kun luulin että tämä on mun tekojeni ja päätösteni asiat kun tuo ei reagoinut mihinkään. En ollut tajunnut että päätös oli jo tehty, sitä vaan ei oltu kerrottu mulle.



Että mitäpä minä tänne enää kirjottelemaan. Lisää lapsia tahdon, ei siinä mitään mutta nyt näyttää siltä että ei tässä elämässä. Tänne olen kirjotellut aina kun on näyttänyt siltä että ihan kohta vois olla mahis aloittaa, niitä mahiksia ei enää ole.



En siis ole itsarin partaalla kuitenkaan :-) luin uudelleen tota tekstiäni ja se näytti ihan siltä..



En taida osata kuitenkaan luopua ajattelemasta sitä, että eilissäpäivänä (ovis) meni marraskuun lapsimahdollisuudet haaskuun. Kaipa nuo lapset mut niin kiireisenä tulevat pitämään etten toivottavasti enää myöhemmin joudu ajattelemaan joka kuu tollasia.

Kovasti jaksamista ja voimia!! Sanoja ei löydy lohduttamaan. Jos ero on tosiaan väistämätön, niin raskaat ajat on teillä edessä (itse en ole eronnut, mutta vierestä olen sitä prosessia seurannut), johon ei taida auttaa kuin aika. Mutta onneksi aika kuitenkin helpottaa eli päivä kerrallaan. Toivottavasti sinulla on myös ystäviä tukena, ainakin onneksi lapset. *lohtuhaleja*

-sani

Ihan järkytyin kun luin sinun tekstisi :(

Ei tosiaan sanat riitä tässä tilanteessa ollenkaan. Olen tosi pahoillani puolestasi ja toivon kaiken järjestyvän mitä ikinä nyt elämässäsi tapahtuukin, tavalla tai toisella. Tuliko tuo miehesi ilmoitus ihan puun takaa ?

Jos jaksat tulla vielä kertomaan kuulumisiasi niin olisi kiva kuulla. Ymmärrän toki täysin jos et jaksa.



-makkonen

mun purkatumistapani on kirjottelu ja täällä netissä sit vuodattelen. Siksi palasin tännekin kurkkimaan, vaikka lupasin olla pois ;-)



Pohjalla miehen väinpitämättömyys pitkään pitkään tais olla vuosia mutta ei tuossa viime vuonna ehtinyt noteeraamaan tollasta.Kaikkiaan lähenteli henkistä kiusaamista. Mistä suivaantuneena olen kuukausia vaatinut että osallistuu parisuhteen hoitoon ja nekin tuo vaikeni kuoliaaksi. Viimein päädyin itse tykönäni siihen, etten enää jaksa yksin yrittää. Nyt olisi miehen vuoro. Mieleenikään ei tullut etteikö tahdo, siksi tuli yllätyksenä.



Tavallaan tuo on pettänyt mun luottamusta kerta toisensa jälkeen, siksi ei pitäisi olla yllätys sekään että seuraavana päivänä kertoi että on rakastunut toiseen. Minäkin tahdon nyt eron. Mietin juuri, että kuuluuko avioliiton tosiaan olla näin uuvuttavaa, tuntuu että olisin vuosia mennyt tunteissani vuoristorataa kun mies mut jostain onneni kukkuloilta romahduttaa.



Muutamia valikoituja kuvailusanoja on käynyt mielessä, mutten vaivaudu niitä kirjottelemaan.



Yli puolet ajasta veivaan hyvillä mielin, loput itkeä tihrustan. Tää on ainakin nyt selkeä merkki että minäkin voin pestä käteni tästä liitosta, ei tarvitse yrittää enää, kaikkeni tehneenä. Miehen tekemisistä minä en ole vastuussa. Hänen häpeänsä. Kyllä tässä hyviäkin puolia on käynyt mielessä, taidan olla ikuinen optimisti kun näinkin kauan jaksoin tuohon mieheen luottaa vaikka pikku merkkejä on ollut muilla saroilla ettei paljon kannattaisi.



Minua ei tämä lannista enkä tästä miinukselle jää.

Olen käynyt kurkkimassa neliapia-pinoa, mutta en ole virallisesti porukkaan tupannut kun meillä muut projektit siirtävät nelosen kuumeilua. Tuli vaan niin kurja olo viimeisistä kuulumisistasi, että oli ihan pakko vanhana kotilo-kamuna tulla välittämään virtuaalihali.



adalat + tyttötrio

Heipä hei kaikki neliapilat!

Täällä huhuilee 37v kolmen lapsen äiti suunnilleen samassa elämäntilanteessa olevia äityleitä.



Eli olen kesällä 38v täyttävä äippä ja lapset 6,9 ja 11 v. Kaksi synnytyksenjälk.masennusta läpikäyneenä äitinä toivon vielä neljättä lapsukaista. Mies ei kovin innokas ole ollut koskaan tähän toiveeseeni, joten tod.näk. tämä jää vain haaveeksi. Olen aina aika ajoin jämähtänyt tähän vauvakuumeeseen, yleensä keväisin;)

Hulluhan sitä ihminen on kun vielä uutta pienokaista toivoo, vaikka oma terveys on ollut koetuksella. Käytän edelleen mielialalääkettä pienenä annoksena. Mies tekee matkatöitä, ja olen paljon lasten kanssa keskenään. Tukiverkostoa toki on, ja onhan tässä tottunutkin jo vuosien saatossa yksin hommat hoitamaan.

...ja voi ku surullisia uutisia täältä lukea sai, ihan itku mulle tuli...olen niin pahoillani leekolasse puolestasi, kaikkea mahdollista hyvää sulle ja lapsillesi toivotan ja hurjasti jaksuja!! Ja tule vaan tuntoja tänne purkamaan jos se vaan auttaa!



Kikko: tervetuloa mukaan (niin ja muutkin uudet joita en ole muistanu tervetulleeksi toivottaa)...Mulla mies on kans paljon poissa kotoa, on tehny tuota työtä jo 11v. Ja todellakin sitä on oppinut aika paljon yksin asioita hoitamaan ja toista kaipaamaan (olen todella kova aina ikävöimään...varmaan sen vuoksi kiloistani kärsin ku olen melkoinen surusyöjä)...mulla vaan tukiverkkoa ei ole lainkaan...suku asuu yli 400km päässä ja ystäviä ei kauheesti ole.. :( joten todellakin yksin olen tottunut olemaan ja toimimaan...tietty miehestä on suuri apu aina ku kotona on!!



Meillä vauva kärsii jostain, huomenna mennään lääkäriin ku en osaa häntä enää auttaa...yöt syödään läpeensä, viime yönä kuus kertaa ja jo seiskalta ylös. Päikkäreiltä herätään itkien vartin välein, vaunua hytkyttäen saan hänet taas vartin unille...tätä jatketaan parisen tuntia..ja sitte ei enää nukahda..tosin tunnin päästä on taas valmis unille...kiinteitä ei syödä juuri lainkaa, vettä vaan jois ja tissiä...itkee ja kitisee, sylissäkään ei koko aikaa ole hyvä olla :( Tätä nyt on jatkunu jo kohta kolme viikkoa...maanantaina kävin terkan ohjeesta lekurilla näyttämässä korvia jos vaikka olisivat tulehtuneet mutta olivat puhtaat...tuumas lääkäri (mies) että taitaa äiti olla vaan niin väsyny että ei huomaa että poika on ihan hyvinvoiva...tämä tosiaan on hetkittäin vielä se oma ittensä eli hymyilee ja nauraa (yleensä heti tissin jälkeen)...mutta huomenna olemme viisaampia...



Kauniita unia ja plussatuulia!



nani ja Jooel kohta jo 7kk!! Isommat pojat vielä mäessä isukin kans!