G: Uskotko synnytyksenjälkeiseen masennukseen?

Mikä ihmeen kysymys tuo on?

Ihan tieteellinen faktahan tuo on.



T: synnytyksen jälkeisen masennuksen kokenut

Brooke Shieldsin kirja on loistava aiheesta

Ajattelin vain tarkistaa, onko tämä ääliö ainoa lajiaan vai onko heitä useampikin. :)



Minä kyllä tiedän, että synnytyksenjälkeinen masennus voi olla hirveä kokemus. Ap

joilla on heikko tukiverkosto

eli vähän tukea raskauden aikana ja sen jälkeen ( esim. mies ei auta)

Kuten jo toiseen ketjuun kirjoitin, mulle on ihan se ja sama, jos joku siihen uskoo. Minä en usko, joten piste.



On paljon muitakin asioita joihin en usko, vaikka iso osa ihmisiä tuntuu uskovan.

Vierailija:

On paljon muitakin asioita joihin en usko, vaikka iso osa ihmisiä tuntuu uskovan.

mitä lapsen syntymäkin on. Miehen riittämättömäksi koettu tuki lisää riskiä. mutta lähtökohtaisesti syy kait on äidin omassa turvattomassa kiintymyssuhteessa ja sen seurauksissa.

Vierailija:

mitä lapsen syntymäkin on. Miehen riittämättömäksi koettu tuki lisää riskiä. mutta lähtökohtaisesti syy kait on äidin omassa turvattomassa kiintymyssuhteessa ja sen seurauksissa.

poikien äidit sairastuu herkemmin. Mulla kävi juur niin vaikka aina oon toivonut juur poikia.

monilla korrelaatio onkin. Se että on kotihoidettu ei tarkoita että kiintymyssuhde olisi turvallinen. Vaan se, että äiti on pystynyt vastaamaan lapsensa hädän tunteisiin tarkoituksenmukaisesti, kun lapsi on itkenyt äiti on lohduttanut ja ollut muutenkin emotionaalisesti läsnä. Ensimmäinen vuosi on tärkein, kaksi seuraavaa myös merkittävät. Tämän jälkeen turvallisestikin kiinnittynyt voi kokea jonkin menetyksen (avioero, kuolema, sairastuminen, koulukiusaaminen jne) joka aiheuttaa sellaista turvattomuutta, että kiintymyssuhde " heikentyy" turvattomaksi ja se horjuttaa perusluottamusta elämää ja omaa itseä kohtaan niin, että riski masennukseen kasvaa.



Suhde omaan äitiin on yksi riskitekijä - jos se on huono, riski synnytyksen jälkeiseen masennukseeen kasvaa.



Kait niitä syitä voi olla muitakin?

synnytyksen jälkeen ja pikkuvauva-aikana on riski epätasapainoon joutumiselle suuri joillakin ihmisillä. en sinällään usko siihen, että synnytys tai lapsen saanti itsessään johtaa mihinkään masennukseen " sairastumiseen" yksinään. kyllä siellä pitää olla jotain muita syitä taustalla.



itse olin vauvan syntymästä yhden vuoden ikään asti jokseenkin huonossa kunnossa, pahimmillaan siten että en pystynyt nukkumaan, en syömään ja mietin, olisiko ranteiden auki viiltäminen sellainen asia, jonka uskaltaisin tehdä. en pystynyt istumaan paikallani, joskus kiersin vaan ympyrää olohuoneessa kun en ahdistukselta muutakaan voinut. itkin päivittäin, ja akuuteimmassa vaiheessa hakeuduin psykiatrian poliklinikalle juttelemaan, kun ei tuntunut, että itse enää kestäisin olemassaoloa sellaisen mielentilan vallitessa.



en missään vaiheessa ollut sitä mieltä, että olisin jotenkin " sairastunut" johonkin. ne oli ihan tietyt ajatukset, mitkä sieltä ahdistuksen takaa löytyi, kun niitä alkoi etsimään, joita ei kestänyt. omassa kontrollifrikin tapauksessani vauvan jatkuvasti muistuttama elämän kontrolloimattomuus. sitoutumiskammoisena ei osannut käsitellä vauvan mukanaan tuomaa vastuuta ja ratkaisua, jonka oli tehnyt loppuiäkseen synnyttäessään lapsen. itsekkäänä ei sietänyt sitä, että ei yhtäkkiä ensimmäistä kertaa elämässään voinut tyydyttää ensisijaisesti omia tarpeitaan. nämä nyt vain olivat asioita, joita en ollut joutunut hanskaamaan aiemmin, ja vauvan tultua ne lensi naamalle eikä niiltä päässyt karkuun. radikaalin elämänmutoksen aiheuttamaa luonnollista järkytystä ja kasvunpaikkaa ei tietenkään tehneet helpommaksi hormonimyrskyt, jotka siinä tilanteessa vallitsee. lisäksi ihan vauvan mukanaan tuoma työ, valvominen, siis henkinen ja fyysinen rasitus, voi uuvuttaa voimat. huom, vauva oli toivottu, suunniteltu, helppo. rakastava, tukea antava mies ja tukiverkkoja oli niin paljon kuin halusi käyttää.



lääkkeitä en edes harkinnut, päätin tarpoa suossa ja tulla toiselta puolelta ulos voittajana. en olisi halunnut turruttaa ahdistusta, joka pakotti luonnolliseen kasvuun, ja tuntea ehkä oloni tilapäisesti paremmaksi mutta jäädä edelleen ihmiseksi, joka ei ole kohdannut omia kasvunpaikkojaan. jossain vaiheessa elämää ne olisi ollut pakko kohdata kuitenkin. keskusteluterapia sen sijaan auttoi huimasti, ja oli aivan olennaista selviytymisen kannalta.



minun kokemukseni tällainen, muilla varmasti muunlaisia. mutta, summa summarum, mihinkään maagiseen itsestään ilmestyvään " tautiin" jonka aiheuttaja on lapsen saaminen ja joka laitetaan täysin aivokemian piikkiin, en usko. (ja tämä ei sitten tarkoita sitä, ettenkö tietäisi, että aivokemiaa muuttavilla kemikaaleilla olo saadaan paranemaan - tämä ei tarkoita sitä, että masennuksen syy olisi pelkkä aivokemia.)

eli normaalikin synnytyksen jälkeinen " toipumismielentila" (itkuisuus, väsymys, välillä ylipirteys, toivottomuus, huonomuistisuus, ahdistus...) saatetaan sekoittaa masennukseen, joka onkin oikeasti vakava juttu, toisin kuin hormonien aiheuttamat normaalit sekoilut - hassusti sanottu. :)



Siis yritän selittää sitä, että synnytyksen kuuluukin laittaa äiti sekaisin ja se menee normaalisti ohi, eikä ole masennusta, vaikka olo on välillä aivan outo. Masennukseksi tilanne muuttuu jos toivottomuus ym. jatkuu tms. Kaikki uudet äidit ei tätä käsitä.



Ja tarkoitus ei ole loukata tai vähätellä oikean masennuksen kokeneita, kyllä minäkin tiedän, mitä se on.