Lapsi kutsuu isäpuoltansa isäksi. Kiitos, jos viitsitte lukea ja kommentoida.

ja tarkkaan ottaen se on vain sen biologisen isän ongelma, teidän arkeenhan tuo isäpuolen kutsuminen isäksi sopii ihan hyvin eikä siinä ole mitään pahaa. Lapselle se on varsinkin täysin luonnollinen asia.



Exäsi varmasti ymmärtää asian itsekin kunhan vähän sulatteleee sitä. Missään nimessä ette saa kieltää poikaa puhumasta noin ja kutsumasta isää isäksi, koska isähän tuo nykyinen miehesi hänelle on ollut. Isyys ei ole ensisijaisesti biologiaa vaan se on tekoja ja vastuuta.



Tunnen aikuisia joilla on kaksi isää joita he molempia kutsuvat isäksi: bioisää sekä sitä isäpuolta joka on oikeasti ollut lapsuudesta saakka läsnä ja isänä siinä arjessa.

kaikissa - ja ainoissa loppupeleissä merkitsevissä - puitteissa, niin tottakai hän saa isäpuoltaan isäksi kutsua, etenkin, jos se isäpuolen mielestä on suotavaa!



Minulla pisti silmään tuo, kun ap sanoit bioisän SUUTTUVAN, jos kerrotte hänelle. Onko oikeasti sinun tehtäväsi näissä olosuhteissa varoa bioisän tunteita ja suuttumisia. Käsittääkseni hän on itse jättäytynyt etäiseksi poikansa elämässä, ja jos joku toinen mies valvoo hänen puolestaan pojan sängyn vieressä, pyyhkii perseet ja oksennukset ynnä muuta mainitsemaasi (sitä oikeaa vanhemmuutta arjessa) niin katsokoon bioisä vaan itseensä, kun poika alkaa kutsua tätä miestä isäkseen. Ja jos on suuttunut, niin olkoon itselleen, kun ei ole pojan elämssä tarpeeksi ollut läsnä. Sitäpaitsi mitä pahaa on kahdessa isähahmossa? Sitä enemmänhän poika saa rakkautta ja välitystä.



Minä kertoisin asiasta TIETYSTI bioisälle, ja tekisin selväksi, että kyse on POJAN OMASTA PÄÄTÖKSESTÄ kutsua isäpuoltaan isäksi (siitä bioisä tietty saattaisi olla vihoissaan, jos kuvittelee teidän aikuisten manipuloineen/käskeneen poikaa kutsumaan uutta miestäsi isäkseen). Minä varmaan selittäisin rauhallisesti, mutta napakasti tuon kaiken, mitä selitit aloituksessasikin, sillä etäinen etävanhempi ei tosiaan välttämättä ymmärrä/osaa ajatella, kuinka paljon lapsen kanssa asuvat jatkuvasti tekevät lapsen eteen ja lapsen kanssa, ja kuinka se lapsi siten kasvaa näiden ihmisten vanhemmuuteen. Selität, miten paljon isäpuoli on jatkuvasti läsnä arjen kasvatuksessa ja että ehkäpä juuri siksi lapsi on päättänyt alkaa pitää tätä vanhempanaan. Saapahan bioisäkin jotain ajattelemisen aihetta. Ei lapselle merkitse biologia mitään. (Teini-iässä sillä voi alkaakin olla enemmän merkitystä, kun ihminen etsii juuriaan ja pohtii identiteettiään)



Meillä on vähän vastaava tilanne. En koskaan ollutkaan yhdessä lapsen bioisän kanssa, ja huonosti vauvana alkaneet tapaamiset päättyivät jo ennen lapsen ensimmäistä syntymäpäivää isän mielenkiinnon puutteeseen. Uuden mieheni - juuri omasi kaltaisen osallistuvan ja upean isähahmon - poika sai elämäänsä ollessaan 3,5-vuotias ja nyt ekalla luokalla on täysin leimautunut isäpuoleensa. Bioisän kanssa tapaamiset alkoivat uudelleen kaksi vuotta sitten, ja on varmaan sanomattakin selvää, kumpi on lapselle läheisempi. Bioisää hän näkee kerran muutamassa viikossa, isäpuoltaan joka päivä omassa arjessaan. Meillä lapsi kutsuukin bioisää etunimellä, ei isäksi, ja tämä oli tapaamisten alkaessa hänen oma päätöksensä. Bioisän on vain täytynyt hyväksyä asia, vaikka se välillä koville selvästi ottaakin. Kyse on loppupeleissä kuitenkin bioisän oman toiminnan aiheuttamasta etäisyydestä sekä lapsen oikeudesta tuntea vanhemmakseen se ihminen, joka häntä kasvattaa.



Onneksi lapsellasi on noin hieno isähahmo elämässään!

si ollut se, joka pyyhkii pepun, käy vanhempainilloissa, kuskaa harrastuksiin, ostaa reimatecit, kokkaa ruuat, iloitsee virstanpylväistä ja peittelee nukkumaan, niin kyllä silloin asia olisi ihan yhtä ok ÄITIpuolen kohdalla. Älkää nyt pliis tehkö tästäkin jotain tasa-arvokysymystä.



Se, miksi eroperheiden lapset harvemmin leimautuvat äitipuoliinsa niin voimakkaasti, että kutsuisivat näitä suoraan äidikseen, johtuu ehkä siitä, että USEIMMISSA tapauksissa lasten lähivanhemmiksi jää erossa äiti, ei isä. Ja isät ne useimmin tuppaavat etääntymään lapsistaan eron jälkeen kuin äidit. Tietysti lapsi kokee sen isän, joka hänen kotinsa jakaa ja häntä arjessa kasvattaa isäkseen, etenkin jos se bioisä ei ole paljoa läsnä. Sama olisi tietysti äitipuolen kohdalla, jos tämä olisi se arjessa ensisijainen äiti. Näin vaan harvemmin on. Varmasti tällaisiakin tapauksia läytyy.

Olen käynyt läpi päinvastaisen kokemuksen - minua on vaadittu kutsumaan isäpuolta isäksi vastoin tahtoa ja parempaa tietoa.

Olin 2v kun isäpuoli ja äiti menivät naimisiin. Asianlaita on sittemmin paljastettu ja tunnen itseni kaikin puolin petetyksi, etenkin kun tuo mies on riistänyt minulta aikanaan likipitäen koko ihmisarvon. Edelleen äitini itsepintaisesti nimittää jopa kahdenkeskisissä keskusteluissamme tätä nilkkiä sellaisilla nimillä kuin isi, iskä ym., vaikka olen 33-vuotias ja olen tiennyt asioiden todellisen laidan jo 20 vuotta. Kuvottavaa. Olen maininnut monta kertaa, että tällaisen on loputtava. Ei voisi aikuista ihmistä paljon pahemmin pilkkanaan pitää.

Toivon hartaasti että nuo kaksi viimein kasvaisivat itse aikuisiksi.

Eikö voi kumpaakin kutsua isäksi? Sinänsä en vähättelisi tuota biologista sidettä. Usko pois, tulee päivä, kun poika alkaa hakea sitä isäkontaktiaan (siis bioisään) tiukemmin. Jostain syystä lapsilla on aina vinku biologisten vanhempiensa perään, oli huonoja tai ei.

Sitten se erikoisin kysymys: Jos eroasitte nykyisen kanssa, uskotko, että tämä nykyinen oikeasti ottaisi tätä sinun lastasi yhtä paljon luokseen pitkällä aikavälillä? Oma kokemukseni elämästä on, että ei ne ota. Joo, erossa voidaan luvata, mutta pikkuhiljaa se ero biologiseen ja toisen lapseen alkaa näkyä. Ylipäätään uusperheiden hajoamisessa näkee usein sitä, että se hyvä ja lämmin isä-/äitipuoli unohtaa helposti puolison lapset. Ei kaivata niitä, ei kysellä perään. Tässä on juuri se syy, että pidän aina tärkeänä myös biologisiin vanhempiin suhteen vahvistamista. Ne pysyy, muut menee ja tulee.