Oletko kateellinen jos oma lapsesi ei pärjää/ole yhtä lahjakas kuin muiden lapset
esim. koulussa tai urheilun parissa?
Aiemmin en ole pitänyt itseäni kateellisena, mutta nyt olen löytänyt itsestäni sen piirteen..omat lapseni eivät pärjää niin hyvin, kuin muiden lapset.
Rakastan heitä eniten maailmassa, haluaisin joskus heille onnistumisen iloa, tuntuu että onni ja autuus ja menestyminen kasaantuu vain menestyneiden vanhempien lapsille.
Kommentit (18)
Emme vissiin kumpikaan ole tästä erityisen kärsineet, mutta tottakai olisin halunnut, että hän olisi jossain oikein hyvä kuten musikaalisesti tai taiteellisesti taikka matemaattisesti. Tai hänellä olisi kielipäätä tai edes puhe olisi kehittynyt normaaliin tahtiin, mielikuvituksesta ja urheilullisuudesta puhumattakaan. Muistikaan ei ole erityisen hyvä ja järjestyksen pidossa ja tarkkuudessa voisi olla parantamisen varaa. Kaverinakaan ei ole kauhean suosittu kun ei osaa olla mitenkään erityisen kohtelias tai emppaattinen jne.
Mutta siis ihan tavallinen poika tuo muuten on, koulut on laahustettu läpi ja työnsä tekee mitä pitääkin.
Viis siitä, vaikka luokkakaveri vetelisikin pelkkiä kymppejä ilman valmistautumista.
Kyllä täytyy myöntää, että kaipaisin itsellenikin sitä onnistumisen riemua. Eniten tietysti lapselle, mutta olisi nautinto minullekin kerrankin nähdä, että lapsi oppisi jotain helposti, nauttisi tekemästään ja olisi samalla tasolla muiden kanssa. Joskus on vaikeaa salata pettymystään, mutta eihän se lapsen vika ole. Joskus äitikin vaan on väsynyt ja ihan vain ihminen.
kateelliseksi. Itse olin koulussa aina se keskiverto tai luokan hitain. Kärsin siitä ja päätin, että jos joskus saan lapsia ne ei kärsi. eli olen leikkisästi " prepannut" lastani jo pienestä. koulussa näyttää menestyvän hyvin. itse olin ei urheilullinen ja tarkoituksella olen pannut lapseni pienestä pitäen liikuntakerhoihin. siinäkin lapsi on pärjännyt aivan erilailla kuin minä.
haaveilen, että he pääsisivät joukkuelajeissa tärkeiksi pelaajaksi, mutta paikkana on usein se vilttiketju.
Miten voinkin olla näin kateuden kalvama..inhoan itseäni!
ap
En voi olla myöntämättä, että kateellinen olen.
Urheilussa lapseni on ihan hyvä ja pärjää mutta koulussa opiskelu takkuaa ja olen valehtelematta kateellinen kaikille muille kun osaavat paljon paremmin ja pärjäävät koulussa.
Meillä jopa joutuu käymään psykologin testeissä kun koulu ei suju.
Lapsi nyt tokalla.
Mun mielestä omat lapset on aina parhaita ja ihanimpia, vaikka eivät sitä aina muiden mielestä olisikaan.
Meidän lapset on keskenään erilaisia, mutta fiksuja kaikki, jokaisella on joku oma alue, jolla pärjää hyvin, muttei tietenkään kaikessa voi olla paras tai edes hyväkään. Näin mä ajattelen. Etteks te näe niissä omissa lapsissanne niitä hyviä puolia?
helposti hyvä koulussa ja kaikessa muussakin. Minusta sen menestyksen kyttääminen oli tosi ahdistavaa, samaten sisaruksiin vertaaminen...
Yhden tuttavaperheen äiti sanoi hiljan lapsensa kuullen, että tämä on ruma, ei onnistu valokuvissa... En tajua!
etsi ne jutut missä sun lapses on hyviä ja kannusta niissä.
ei se ole välttämättä urheilu tai koenumerot, mut jossain ne sunkin lapses on hyviä.
nii, ja elämä ei ole kilpailua...
Siis miltä minusta tuntuu siinä vaiheessa jos/kun huomaan että muut lapset ovat asiassa jos toisessakin lahjakkaampia kuin omani.
Meille kuitenkin kävi niin että esikoinen syntyi kehitysvammaisena ja alku muutenkin jännittävä, eli sitä saisin olla kiitollinen jo siitä että lapsi oli elossa ja voi lopulta hyvin. Terveiden lasten kanssa ei koskaan päästy kilpailemaan missään asiassa ku kaikki kehitsy tuli omaa, hitaampaa tahtia. Sai jopa huomata lapsen jäävän jälkeen joissain asioissa muiden lajitovereidensa kehityksestä.
Kateutta en muista koskaan tunteneeni, mutta tietynlaista haikeutta kun sai huomata muiden vauvojen aina vaan menevän kehityksestä ohi samalla kun omani jäi vielä paljon vanhemapa junnaamaan paikalleen. Kuitenkin päälimmäisenä tunteena oli tietty helpotus. pääsin pois tuosta terveiden lasten vertailunkierteestä, minun lapseni sa luvan kehittyä omassa rauhassa ja osasinpa jopa iloita kaikista pienistä edistysaskeleista kun nekään eivät oole itsestäänselvyyksiä.
Nyt on sitten se tervekin lapsi olemassa ja toivon että hänen kanssaan osaan olla jo järkevämpi. Ainakin nyt tuntuu helpottavalta huomata että lapsi oppii asioita ilman treenausta ja kieltämättä tuntuisi vieraalta tämän jälkeen olla pettynyt jos ei kokeita tai urheilusuorituksista tule yhtä hyviä tuloksia kuin naapurin lapsilla. Mutta tiedä sitten miltä tuntuu kun asia on ajankohtainen.
Meidän koululainen on keskitasoa, riittää mulle ihan hyvin. Kannustetaan ja kehutaan, ja tiedän että ei ole mitään häpeämistä.
Mutta hyvän ystäväni samanikäinen lapsi on todella hyvä ja lahjakas melkein joka alueella. Kokeista tulee alvariinsa kymppejä ja lapsi itsekin on todella pettynyt jos saa " huonon" numeron kokeesta.
Kun ystäväni taas kertoo että, hänen lapsensa sai taas kympin, vaikka matikankokeesta, niin silloin mä ajattelen että, " voi kun on fiksu lapsi, ja on varmaan ihanaa kun lapsi tuo aina kymppejä kotiin, ja on varmaan ihanaa kun saa kehuskella sitä kun lapsi on niin lahjakas aina"
Se on sellainen ohimenevä ajatus vaan. Mä oikeesti olen ihan tyytyväinen lapseni koulumenestykseen. Kyllä mä häntä ihan fiksuna pidän, vaikka ei niitä kymppejä kotiin kanna alvariinsa, ja on yksi heikko ainekin hänellä, jossa joutuu pinnistelemään todella jotta oppisi (matematiikka).
itsekään en pärjännyt ihan samalla lailla mutta nykymaailmassa ei ole enää sijaa sellaiselle pärjäämättömyydelle
Kaikilla meillä on omat heikkoutemme ja vahvuutemme. Itse olen sellainen keskiverto tyyppi monessa asiassa, en huippu missään, mutta en ihan huonokaan. Sillä pärjää. Toki olen iloinen, kun lapseni onnistuvat. Mutta riittää, kun toimii kykyjensä mukaan.
Itse olen keskiverto kaikessa ja olisi mukavaa jos lapsilla olisi edes yksi asia, jossa olisivat lahjakkaat. Sitä vain toivoisi lapsilla asioiden olevan paremmin kuin itsellään.
Olen todella onnellinen että ovat terveitä noin ylipäätänsä.
Arvostan motorista taitavuutta yli kaiken ja molemmat lapseni ovatkin erittäin liikunnallisia. Saan asiasta niin suurta tyydytystä, ettei minua hetkauta se mitä numeroita koulusta kotiin kantavat. Toki kannustan kouluttautumaan hyvin, mutta numeroilla ei varsinaisesti alakoulussa vielä ole niin suurta merkitystä.
paras kaverini oli luokan hitaimpia oppimisessa, mutta se ei merkinnyt mitään kaveruudessamme. En edes tajunnut olla kiitollinen siitä miten luontaista kaikki oli minulle. Esikoisemme ei ole vielä koulussa, mutta luulen että hän on hiukan verkkainen oppimaan....
En voisi sanoa että kateutta, ehkä pientä turhautumista ja harmia lapsen puolesta. Ja ihmetystä miten kaikki on sattumasta kiinni perimän suhteen ;)
Vaikka tuossa myönsin ja kerroin olevani kateellinen, niin en missään nimessä näytä sitä lapsilleni ja olen heistä ylpeä. Kannustan ja lohdutan sekä tuen jos menestyminen on huonoa. Kehun lapsiani varmasti ihan pienistäkin onnistumisista. Ja kuten mainitsin aloituksessa, tämä ominaisuus/piirre näiden asioiden suhteen on vasta nyt ilmaantunut ja nostanut päätään, en kestä että tunnen näin..
ap