Täydellinen lapsuus.

Se alkaa jo raskausaikana, vältetään huolellisesti kaikkia/kaikkea suositusten vastaista, ruokaaa, juomaa ja toimintaa. Käydään kaikissa ultrissa ja erikoislääkäreillä. hankitaan ajoissa vakuutus.

Vauva syntyy, imetetään vaikka hammasta purren, kiinteitä toki vasta puolen vuoden jälkeen.

Muistetaan antaa D-vitamiinin, vaikka vauva huutaa kivusta. No, kannetaan sitten kantoliinassa päivät ja yöt. Perhepedissä nukutaan vaikka mies liukenee henkisesti aina vain kauemmas. On luomua ja kestovaippaa, siis parasta lapselle.

Vahditaan hysteerisesti ettei mikää vieras olsu lapsen suuhun, saatikka sitten mummon lusikka. Luetaan ja vertaillaan silmät väärällään vaunu- ja turvaistuin tekstejä, ettei se nuppuliini vaan saa sitä mikä olisi huonoin.

Ostetaan ylle Reimatecit ja vastaavat. Kyllähän kosteus tulee muista läpi, Lassieta nyt ei ainakaan osteta, sittenhän ei olis kavereita. Harrastuksiin ilmoittaudutaan jo raskausaikana, on vauvajumppaa, uintia ja muskaria. Eikä se mitään vaikka nuppuliini niissä itkee, onhan se kivaa koko perheen yhteistä aikaa.

Hoitopaikkakin haetaan jossain vaiheessa, yleensä viimeistään 1-vuotiaalle, sillä eihän tämän kaiken jälkeen ole varaa olla kotona. ja mitä ne naapuritkin sanois jos ei tänä vuonna lähdettäiskään niiden kanssa etelään. Ne nuppuliinin soittotunnitkin ovat niin kalliita kun ajoissa pitää aloittaa.



Pointtini tämän kaiken jälkeen. Vaikka tee t kaikkesi tai hiukan vähemmän lapsei eteen, voi lapsesi elämä (sitten kun saa siitä itse päättää) olla sinulle täysi pettymys, ei kannakaan kaikki kantoliinat ja luomuekohörhöilyt hedelmää.



Eletään niiden lasten kanssa onnellisena, rauhallisesti juuri niinkuin itse haluaa, ei niinkuin on trendikästä. Se tuntuu monelta unohtuvan.