Sektion kokeneet

mulla on ollut yksi alatiesynnytys, ja sen jälkeen kaksi sektiota.



ensimmäinen suunniteltu (rv39+3) sektio oli helmikuussa -07, ja poika oli syntyessään 3700g.

olin leikkauksen jälkeen tosi kipeä vielä kotiuduttuani (3. päivänä sektiosta), mutta tasan 2 viikkoa synnytyksen jälkeen lähdimme käymään kotipaikkakunnallani 360km päässä, ja en sen viikon reissun aikana tarvinnut enää yhtään särkylääkkeitä, että ei sitä kipua nyt viikkokaupalla ollut..



tämä toinen sektioni oli elokuussa -08, kaksospojat syntyivät rv32+0.

olin sairaalassa parempivointinen kuin edellisestä sektiosta, vaikkakin ne ekat päivät kyllä oli kipeitä.

mut leikattiin keskiviikkona, ja kotiuduin sunnuntaina.

pojat olivat (ja ovat yhä) vastasyntyneiden osastolla sairaalassa, ja olin aika paljon heti sektiota seuraavana päivänä jo jalkeilla, kun teki kauheasti mieli mennä katsomaan vauvoja..



molemmissa sektioissa yhteistä on ollut se, että ne ovat sujuneet hyvin. puudutuksen laitto on ollut nopeaa ja ammattitaitoista, koko leikkaussalissa aikaa on mennyt reilu puoli tuntia puudutuksineen, syntymiseen, ja kiinni parsimiseen.. että vikkelää touhua =)

sekin on ollut yhteistä, että jalkeilla ja istuen on ollut helpompi ja lähes kivutonta olla heti sektiota seuranneina päivinä, mutta makuullaan on ollut kipeämpää olla. siis, ne varsinaiset hetket joita muistelen että on koskenut sektion jäälkeen, niin ovat olleet kyllä makuuasennossa ja sieltä ylös noustessa..

(valitettavasti ihmiset tapaavat nukkua pitkällään..)



kahden ekan synnytyksen jälkeen on seurannut musertavasti epäonnistuneet imetykset, vauvat olivat silloin täysiaikaisia ja vierihoidossa osastolla, ja kotiuduttiin normaalisti.



nyt tän toisen sektion jälkeen maito on noussut?!?

ja synnytys oli siis rv32+0..

ja imetystä ei ole ollut kuin yhden kerran!

ja pojat ovat edelleen sairaalassa..

olen pumpannut sitkeästi 3-5h välein, ja nyt saalista heruu molemmista rinnoista yhteensä 60-100ml/pumppaus.

ei mitenkään tolkuttomasti, mutta tuleepa kuitenkin.

kiikutan maidot vauvoilleni sairaalaan.. tai pakastan kotiin.



mulla ei ole mitään negatiivista sanottavaa sektiosta synnytystapana, eikä alatiesynnytyksestäkään. (vaikka se alatie ei mulla oikein sujunutkaan..)

ei siis mielipidettä puolesta eikä vastaan kummassakaan tavassa synnyttää.

lääkäri kai yleensä valitsee kullekin synnyttäjälle etukäteen sen riskittömimmän tavan synnyttää sen hetkisten tietojen perusteella..

Heippa. Olisi mielenkiintoista lukea sektiosynntyksistä. Miten sujui ja oliko se suunniteltu vai kiireellinen sektio??

Meidän kaksostytöt syntyivät 6 vuotta sitten sektiolla rv 34+5 pahan raskausmyrkytykseni takia. Leikkauspäätös tehtiin maanantaina iltapäivällä ja tiistaina päivällä leikattiin, sitten kun kiireellisemmät olivat ehtineet alta pois. Sektio siitä olisi tullut todennäköisesti myöhemminkin, koska A-vauva oli tanakasti peppu alaspäin. Minun heikentyvän tilan takia sain ennen operaatiota pari pussia punasoluja (muistaakseni), oli jonkinlainen verenvuodon riski, koska hyytymistekijä oli alkanut laskea. Itse operaatio meni ihan hyvin ja tytöt olivat yllättävän hyväkuntoisia juuri parikiloisina pirpanoina.

En heitä sitten juuri nähnytkään vuorokauteen, koska minut vietiin heräämöön toipumaan spinaalista ja sen jälkeen mahdollisen hyytymisongelman takia tarkkailuun synnytyssaliin (!) seuraavaksi yöksi. Tytöt jäivät vastasyntyneiden valvontayksikköön hoitoon 10 päiväksi ja minä kotiuduin 6 vrk leikkauksesta, kun tikit oli poistettu. Olin melko kipeä koko sen viikon ja vielä seuraavanakin kävely oli vähän hankalaa.

Ystäväni koki sektion vähän minun jälkeeni eikä hänellä ollut kipuja oikeastaan yhtään parin päivän kuluttua leikkauksesta. Joten sekin taitaa olla todella yksilöllistä miten siitä toipuu.

1v9kk sektion jälkeen sain yhden vauvan normaalilla alatiesynnytyksellä, joten molemmat on koettu.

Eli kyseessä hätäsektio (nukutus). A-lapsi syntyi hyvin alakautta, toinen hätäsektiolla perään. Ikinä en valitsisi sektiota, jos sen voisin välttää. Normaalista alatiesynnytyksestä toipuu hirmu hyvin (minulla siis tämä oli toinen synnytys), mutta sektiohaava on ärsyttävä, kun ei voi nostella esikoista ja muutenkin. Ensimmäisen synnytyksen jälkeen kävelin itse synnytyssalista osastolle =)

Meillä tytöt syntyi kiirellisellä sektiolla rv:lla 38+3. Alateitse oli tarkoitus synnyttää ja käynnisteltiin. Tuli komplikaatioita ja jouduttiin kiirelliseen sektioon. Tytöt syntyi kuitenkin hyvä kuntoisina. Jouduin itse heräämöön 8 tunniksi (synnärillä niin valtava ruuhka tteivät voineet sinne ottaa). Tytöt viettivät ensimmäisen yönsä osaton vauvalassa, näin heidät sitten vasta aamulla.

Mulla tuli sektion seurauksena tosi vaikea suolilama, olin 3 vuorokautta tosi kipeä enkä voinut nukkua. Muutoin toivuin kyllä aika nopsaan ja kotiuduttiinkin jo 5 päivää synnytyksen jälken.

KÄvin tämän kopioimassa, kun kirjoitin tän tuonne synnytyspuolelle joskus silloin kun lapset syntyi. Nyt kohta vuoden ikäiset kaksostytöt ja vuosi on ollut ihana! Jotkut puhuvat, että eka vuosi on rankka etkä muista siitä mitään ja menee sumussa, olen tässä miettinyt että milloinkahan se sumu alkaa. Lapset ovat ihana asia!



Tässä melko ykstiyiskohtainen kertomukseni. Olen laittanut mukaan vähä kaikkea, pikku juttuja ja fiiliksiä, itseäni kiinnosti raskausaikana tarkat kertomukset. NÄin se minulla meni:



envis - 16.03. 12:19 (13/52)

Kaksosten sektiosynnytys

Minun kaksoseni syntyivät suunnitellulla sektiolla, koska A-vauva oli perätilassa jolloin lääkäreiden mukaan alatiesynnytys olisi ollut liian suuri riski kun kaiken lisäksi olin vielä ensisynnyttäjä. Kerron tässä aika perusteellisesti kaiken, jotta ne, joita sektio askarruttaa, saisivat ainakin jotain hajua, mitä oikeen tapahtuu. Näin homma eteni minun kohdallani.



Edellisenä päivänä olimme käyneet synnytysosastolla juttelemassa ja samalla otettiin myös vauvojen sydänäänikäyrä. Lääkäri piirsi myös alavatsaani tussilla viivan, jotta se leikkauskohta tulisi suoraan, sanoi, että leikkaupöydällä tulen olemaan hiukan vinossa, joten viivakin saattaa silloin mennä vinoon. Kävin myös laboratoriossa, jossa otettiin verikokeet leikkausta varten. Olimme myös pakanneet laukut valmiiksi tavaroita, joita ajattelimme tarvitsevamme laitoksella.



Olin nukkunut perjantain ja torstain välisenä yönä vain n. 2,5 tuntia osittain jännityksen, osittain valtavan vatsan aiheuttaman tukalan olon vuoksi. Puolen yön jälkeen ei ollut saanut syödä mitään. Kävin aamulla suihkussa, en meikannut, tein hiuksiini letin, jotta hiukset eivät olisi tiellä. Edellisenä päivänä olin itse ajanut pois häpykarvoituksen, koska se olisi kuitenkin leikkaussalissa raakattu osittain pois. Oli vähän jännä olo kun n. klo 6:20 lähdimme ajelemaan kohti muutaman kilometrin päässä olevaa sairaalaa.



Synnytysosastolle saavuttuamme meidät ohjattiin meille varattuun perhehuoneeseen. Minua kehotettiin pukeutumaan valtaviin ja omituisiin sairaalan alushousuihin ja epämääräiseen ohueen kauhtanaan, joka solmitaan kiinni niskasta ja jossa selkä jää ikään kuin avoimeksi. Olisin halunnut jättää omat rintaliivini alle, sillä rintani vuotivat maitoa ja paita kastui, myöhemmin kätilö kuitenkin kertoi, että leikkauspöydällä olisikin käytännössä alasti, joten rintaliiveistä ei olisi hyötyä. Kummallisia pitkiä sukkia, joiden kärkiosa oli avoin, en osannut pukea, ja jätin ne kätilön huoleksi, hän kun oli luvannut tulla piakkoin asentamaan katetrin.



Tuntui, kuin olisimme odotelleet ikuisuuden siinä huoneessa. Kello lähenteli seitsemää ja meille oli sanottu leikkauksen alkavan n. kello 7:30. Viimein kätilömme saapui ja asensi katetrin minulle. Se tuntui inhottavalta. Ei kuulemma pitänyt sattua, sillä aluksi virtsaputken suulle oli laitettu puuduttavaa geeliä, mutta minusta se sattui, ainakin vähän, ja oli aika epämiellyttävää. Kun katetri viimein oli paikallaan, se ei kuitenkaan sattunut ja tuntui lähinnä siltä, kuin koko ajan olisi ollut pissahätä. Katetrin laittoa varten olin asettunut sängylle ja sillä samalla sängyllä minua alettiin kärrätä kohti leikkaussalia.



Päästyämme käytävään, jonka varrella leikkaussalit ovat, joukko uusia ihmisiä esittäytyi minulle, oli anestesiahoitajaa ja sairaanhoitajaa ja yksi opiskelijakin. Mieheni lähti kätilöiden kanssa vaihtamaan vaatteita ja minut vietiin saliin. Oli tunne, että nyt se on menoa, ei paluuta ja se oli toisaalta aika pelottavaa, toisaalta jännää, olihan sitä odottanut melkein yhdeksän kuukautta. Sain myssyn päähäni ja minua kehotettiin nousemaan kapealle leikkauspöydälle. Punnersin itseni valtavan vatsan kanssa sängystä pöydälle ja jäin makaamaan. Katselin ihmisten hyörinää ympärilläni huoneessa. He juttelivat toisilleen ja järjestelivät tavaroita ja instrumentteja. Tunnelma oli leppoisa, välillä joku keski-ikäinen nainen päivitteli jotain, kiirettä, tilanpuutetta tai jotain muuta hiukan hänen toimintaansa hämmentävää asiaa. Minua kehotettiin kääntymään kyljelleni ja polvieni kohdalta minut sidottiin jollain vyöllä leikkauspöytään kiinni. Ihmetellessäni syytä minulle sanottiin vyön estävän minua liikkumasta tai lähtemästä minnekään. Minnepä minä siinä olisin lähtenyt, katetri haarojen välissä ja valtavan vatsan kanssa! Sitten he totesivat lässyttäen, että vyö on siksi etten putoaisi, että oikeastaan, jonkun pitäisi pitää minua kiinni, mutta kun ei ole väkeä tarpeeksi, niin on käytettävä vyötä. Annoin heidän kuitenkin ymmärtää että en pitänyt ideasta ja he lässyttivät minulle samalla tavalla kuin vanhuksille tai vähä-älyisille hoitohenkilökunta usein lässyttää. Tyydyin kuitenkin vastauksiin, enkä jaksanut pahemmin sitomistani murehtia. Alkoi olla muuta mielessä, sillä minulle laitettiin vasempaan käteen kanyyli ja siihen tippa, ensimmäistä kertaa elämässäni ja sekin vähän jännitti. Vasemman käden keskisormeen laitettiin myös saturaatiomittari, joka mittasi muistaakseni sykettä. Käsivarteen laitettiin verenpainemittari ja rintaan kolme jotain anturia tarrakiinnityksellä. Lisäksi sain vielä happimaskin, joka jossain vaiheessa tuntui kaikkein epämukavimmalta asialta koko touhussa.



Jossain vaiheessa en ollut enää sidottuna pöytään ja anestesialääkäri saapui antamaan puudutuksen. Hän esitteli itsensä, niin kuin kaikki muutkin, ja ihmettelin ettei hän ollutkaan sama lääkäri, jonka kanssa olimme edellispäivänä keskustelleet leikkauksesta. Joku henkilökunnan jäsen kehotti minua pyöristämään selkäni ja samalla hän painoi polviani koukkuun vatsaani vasten. Minua pyydettiin olemaan liikkumatta, selkääni pestiin desinfioivalla aineella ja sitten laitettiin ihon pintapuudutus siihen kohtaan, mistä vietäisiin neula selkäydintilaan. Ensin tuntui tavallinen neulan pistos, iho oli puudutettu. Sitten kehotettiin toistamiseen olemaan liikkumatta, sillä nyt se oikea puudute laitettaisiin sinne jonnekin nikamien väliin. Aluksi tuntui hiukan kylmältä, mutta sitten yllättäen vihlaisi, ilmeisesti neulan työntyessä selkäydintilaan. Säpsähdin refleksinomaisesti, en voinut sille mitään, enkä ollut osannut odottaa niin huisia tunnetta, tavallaan kipua. Hoitohenkilökunta komensi olemaan liikkumatta ja yritin selittää, etten voinut sille mitään, kun se tunne oli niin vihlaiseva.



Itse puudutteen laitto oli piakkoin ohi, ja minut käännettiin selälleen, lievästi kallelleen vasemmalle. Jalkoja alkoi hiukan nipistellä, ja kohta en enää kyennyt liikuttamaan niitä. Koetin kädelläni vatsan seutua ja haparoin jonnekin jalkoväliä kohti saadakseni selville, olinko pöydällä ihan alasti. Kosketin omaa reittäni, mutten tajunnut sen olevan osa itseäni vaan kysyin henkilökunnalta, että onko kyseessä jokin ¿pussukka¿ tökkiessäni sormellani reittä, kun en enää tuntenut jalassa mitään kosketusta. Lääkäri kokeili jollain kylmällä, kuinka korkealle puudute oli noussut. Tajusin että hän, mieslääkäri, kohotti paitaani paljaiden rintojeni yli ja kokeili oliko puudute jopa siellä asti, ja hiukan hämmennyin tilanteesta, mutta en välittänyt siitä sitten sen kummemmin.



Sitten olikin jo leikkaava lääkäri saapunut leikkaussaliin ja myös mieheni ja kätilöt saapuivat. Mieheni näytti hiukan hassulta valkoisissa sairaalavaatteissa ja hiusmyssyssä. Hän tuli istumaan siihen viereeni, pääni lähelle. Olin sanonut hänelle, että voisi seistä, jotta näkisi leikkauksen, mutta hän halusi kuitenkin istua. Rintani kohdalle vedettiin näkösuoja ja kohta lääkäri kysyi, tunsinko hänen nipistystään, ja vastasin tuntevani ehkä jotain. Hän sanoi että leikkaus tuntuu samalta kuin se nipistys. Anestesiahoitaja kurkkasi näkösuojan yli ja totesi että leikkaus on alkanut. Olin kai tuntevinani jotain epämääräistä, mutten ainakaan kipua. Kohta kuitenkin tunsin selvästi jotain ¿tonkimista¿ oikealla ylhäällä kohdussani. Sanoin miehelleni että: " Nyt tuntuu, kun ottaisi jotain pois." Tunne oli vähän samanlainen kuin jos irrotetaan hammasta, sen tuntee, että jotain kiskotaan ja irrotetaan, muttei se satu, terävä kipu on poissa. Samassa kuuluikin näkösuojan takaa parkaisu ja henkilökunnan ¿No niin¿ ¿ kommentteja. Purskahdin heti itkuun ja mieheni kyseli koko ajan minulta onko kaikki ok. Kyyneleet valuivat vaan entistä enemmän kun näin vauvan kun se vietiin läheiselle pöydälle kuivattavaksi. Haukoin henkeäni ja sain soperrettua: ¿Noin pieni, ihan kuin nukke!¿ Sitten muistan vain tunteneeni epämääräistä heilumista, kun vatsaani tongittiin ja toinenkin vauva autettiin ulos. Muistan myös elävästi lääkärin kommentit, jotka kuulin näkösuojan takaa: ¿Kauniita tyttöjä¿ ¿Onpa hyvin paljon lapsivettä¿ ¿ Kymmenen pisteen tytöt¿ ¿Ovatpa hyvännäköisiä¿. Myös toinen vauva parkui ja minä itkin liikutuksesta. Ensimmäinen vauva tuotiin hetkeksi rinnalleni kapaloituna, ihan kasvojeni viereen, suukottelin sitä ja silitin hiukan kädelläni ja höpötin jotain: ¿Äidin pikku kulta, oma rakas jne.¿ Näin vilaukselta myös toisen vauvan ja sitten mieheni lähtikin jo kätilöiden kanssa pesemään vauvoja. Vauvojen mitat: A: 2600g/49,5cm ja B:2800g/49,5cm.



Leikkaussali hiukan rauhoittui, kuuntelin koneiden ääniä ja makasin vaan ja tunsin kuinka kehoani vellottiin, kun minua kursittiin kasaan. Alkoi tulla hiukan paha ja etova olo, myös oikealla ylävatsassa tuntui outoa kipua, hengittäminen tuntui hankalalta. Mainitessani asiasta, minulle oltiin heti laittamassa rauhoittavaa lääkettä suoraan suoneen, jotta voisin ottaa vielä nokoset. En kuitenkaan halunnut rauhoittavaa. Sitten anestesiahoitaja sanoi minulle, että saisin lääkettä milloin vain halutessani. Hän kertoi myös että kohtu oli jotenkin ¿ulkona¿ parsimisen ajan ja että pian saattaisi tuntua epämukavalta, kun kohtu painettaisiin paikoilleen vatsanpeitteiden alle. Se tuntuikin aika inhottavalta, tavallaan sattui, kipu oli tylppää ja kokonaisvaltaista. Pikkuhiljaa alkoi tuntua yhä kummallisemmalta, ehkä kivun vuoksi, hengitys oli tukalaa ja aloin täristä. Lääkäri totesi jollekulle, että oli aika nappiajoitus puudutteella. Lienee tarkoittanut juuri sitä että puudute riitti juuri ja juuri, sillä aloin jo hiukan tuntea. Kysyin lääkäriltä, montako tikkiä hän laittaa ja hän kertoi tikkejä tulevan seitsemän. Sitten homma olikin jo saatu päätökseen, minut nostettiin sängylleni ja minut kärrättiin leikkaussalista heräämöön.



Heräämössä minulle laitettiin lämpöpeitto, jonka sisälle puhallettiin lämmintä ilmaa, jotta tärinä lakkaisi. Sain myös jotain lääkettä tipan kautta, muistaakseni jotain kohtua supistavaa ja kipulääkettä. Tunsin edelleen outoa kipua, välillä erotin kipuhuippuja, jotka olivat supistuksia. Olin väsynyt ja torkahtelin lämpimän peiton alla ja olin ehkä hiukan sekava. Toistin mielessäni lausetta: ¿Kipu häipyy, kipu häipyy, rentoudu, rentoudu, kipu häipyy¿¿ :) Kävin kai unessa. Välillä juttelin heräämössä työskentelevän anestesiahoitajan kanssa. Hän kyseli välillä minkä arvosanan antaisin kivulle asteikolla nollasta kymppiin ja hänen kolmesti kysyessään, annoin arvosanoja 2-4.



Minulle oli sanottu, että vauvat tuotaisiin luokseni heräämöön, mutta yllätyksekseni myös mieheni sai tulla sinne, sillä juuri sillä hetkellä siellä ei ollut muita leikkauspotilaita. Vauvat tuotiin rinnalleni ja kätilöopiskelija auttoi ihanasti molemmat kääröt niin, että ne saivat rinnan suuhunsa. Olin ajatellut hoitaa ensi-imetyksen ihan itse ilman apua ja yleisöä, mutta sillä hetkellä olin iloinen saamastani avusta, sillä olin itse vielä kaiken maailman piuhoissa kiinni ja melko avuton. Kätilöt olivat hienotunteisia eivätkä tunkeutuneet liian lähelle. Imu tuntui yllättävän kovaa. Taas liikutuin, oli vaan niin ihmeellistä, että vauvat oli otettu vaan ulos kohdusta ja heti ne tiesivät, mitä nännille pitää tehdä. Kun heräämöön alettiin tuoda muita leikkauspotilaita, mieheni, vauvat ja kätilöt lähtivät. Mieheni oli kylvettänyt ensimmäisenä molemmat vauvat heti leikkauksen jälkeen ja pukenut heidät.



Olin noin pari tuntia heräämössä, kunnes pystyin liikuttamaan jalkojani. Itselläni ei oikein ollut ajantajua, makasin vain, yritin rentoutua ja miettiä jotain muuta kuin hiukan jomottavaa kipua. Välillä hoitaja paineli kohtuani auttaakseen sen tyhjenemisessä ja tarkkaili samalla kuinka se oli supistunut. Kerran hän pyysi jotain mieshoitajaa avuksi vaihtaessaan minulle kuivan vaipantapaisen alusen. Minusta se tuntui aluksi oudolta, olisin halunnut jousta pois, mutta he vain painelivat vatsaani ja katsoivat kuinka verta valui jalkojen välistä. Mies nappasi vaipan tottuneesti ja vaihtoi sen puhtaaseen enkä jaksanut enää nolostua tilanteesta. Hehän vain auttoivat minua, kun olin avuton. Kohdun paineleminen tuntui kyllä erittäin inhottavalta ja sattui. Kun sinä päivänä kukaan enää tuli painelemaan kohtuani, pelkäsin sitä jo etukäteen, niin se sattui, sekä kohtuun että leikkaushaavan tietämille.



Päästyäni heräämöstä huoneeseemme, muistan torkkuneeni ja saaneeni vahvaa kipulääkettä pistoksena reiteen, vaikken kovin tuntenut sitä tarvitsevani. Minulle kuitenkin sanottiin, ettei kannata kitua tuskissaan, vaan ennemmin ottaa reilusti lääkettä. Lääkepiikki sai minut kuitenkin voimaan aika-ajoin pahoin päivän aikana ja se ilmeisesti aiheutti myös sekavan olon ja nykimistä oikeassa silmässä. Soittelimme ja tekstailimme tutuille ja ilmoittelimme ilouutisen. Koko päivän makasin sängyssäni, mieheni vaihtoi vauvojen vaipat ja minä imetin. Leikkauspäivän iltana minut autettiin vessaan, minulta poistettiin katetri ja tippaletku. Sain vähän pestä itseäni ja syödä. Minulle tarjottiin paljon kipulääkettä, sain Buranaa ja Panadolia, mutten kokenut tarvitsevani niitä kovinkaan paljoa.



Parin päivän päästä selvisin jo ilman kipulääkkeitä ja pystyin kävelemään hyvin ja onnistuin jopa omin avuin hoitamaan vauvojen imetyksen yhtä aikaa. Olimme sairaalassa viisi leikkauksen jälkeistä päivää. Hoidimme vauvojamme perhehuoneessa, eikä heille tarvinnut antaa lainkaan lisäruokaa. Imettäminen kyllä sattui, ja vasemmasta rinnasta meni rinnanpää rikki, mutta selvisimme kuitenkin hyvin. Kotiinlähtöpäivänä olivat rinnat erittäin pinkeät maidosta ja kotona imetinkin rintakumin avulla, jolloin se ei sattunut niin. Samana päivänä leikkaushaavasta poistettiin tikit.

Kiva lukea noita sektiokokemuksia. Mukavaa kun moni on jaksanut vastata.

ja hyvin toivuin, mutta turha leikkaus on turha leikkaus eli sitä en valitsisi jos voisin välttää. Mulla nuo alatiesynnytykset ovat olleet helppoja (=tavallisia), joten niistä toipuu pikapikaa =) Ja riskit ovat pienemmät. Koska olen alalla töissä, en myöskään saa mitään kiksejä noita toimenpiteistä =)

Itse jouduin jo Tayssiin 3.6 lapsiveden menon ja verenvuodon takia, RV 26+2. Ambulanssilla sinne menin. A-vauvalta meni lapsivesi. Osastolle jouduin heti jäämään ja vuodelepoon. WC:ssa ja suihkussa sain käydä, mut suihkussa käyntiäkin piti sitten rajoittaa, koska aina kun nousin vähänkin sängystä, niin lapsivettä lorahteli. Ja välillä tuli oikein kunnolla, lätäkkö lattialle asti.

Lääkäri sanoi, että päivän tai kuukauden päästä alkavat tulehdusarvot nousemaan ja niin kävikin. Tasan kuukausi meni ja arvot nousivat (4.7), jolloin alettiin miettimään synnytystä. Päädyttiin suunniteltuun sectioon. Synnytys meinasi käynnistyä itsestään parikin kertaa muutamaa päivää ennen sectioaikaa., mutta sain sitten supistuksia estäviä piikkejä, joilla supistukset loppuivat.



Pienet kaksospojat syntyivät 10.7.06 sectiolla RV 31+4. A-poika klo: 9.43. 1600g ja B-poika klo: 9.44. 1370g. Molempien pituus 39,5cm. Pojat vietiin suoraan teholle, jossa viettivät 5 päivää ja sitten pääsivät siirtymään lastenosastolle. Toinen vietti sairaalassa aikaa 6vk ja toinen yht. 8vk.



Suunnitellulla sectiolla pojat syntyivät. Spinaalipuudutus onnistui toisella kertaa tällä kertaa. (Esikoisesta epäonnistui 5 kertaa aikoinaan, ja jouduttiin mut sit nukuttamaan). Poikien sectiossa menetin verta 1000ml. Hemoglobiini laski 77. Sain seuraavana päivänä 2 pussia verta. Itse pääsin kotiin kuudentena päivänä sectiosta.



Päivää ennen sairaalaan joutumista ehdimme meneen miehen kanssa naimisiin maistraatissa 2.6 ja samana päivänä, kun jouduin sairaalaan, valmistuin lähihoitajaksi. Ajoin vielä valmistujaisjuhlista koulusta kotiin, kun parkkipaikalla tunsin, että jotain lämmintä valuu ja sanoin miehellekin. No, vertahan se oli, jossa oli sitten joukossa lapsivettä. Puolituntia valmistumisesta olin siis jo ambulanssissa menossa kohti sairaalaa.

Äidilleni soitin sairaalasta, että mentiin muuten naimisiinkin. Piti olla yllätys kaikille. Kun sunnuntaina 4.6 oli tarkoitus pitää valmistujaisjuhlani, jossa piti naimisiin menosta kertoa. Juhlittiin sitten vasta elokuun 6.päivä kaikkia kerralla.



T: Santsuma & tyttö 10/04 ja Kaksospojat 7/2006

Section jälkeen olin 3vrk antibioottitipassa kohonneen tulehdusarvon takia (crp 150).

Eli A-vauva oli ollut jo viikkoja perätilassa ja oli aikalailla varmaa, että synnytys tulisi tapahtumaan sektiolla.

Viikoilla 33+ todettiin vaikea raskausmyrkytys ja kerkesin olemaan sairaalassa 7 päivää tarkkailussa, kunnes A-vauvan sydänäänet laskivat rajusti. Päädyttiin siltä seisomalta kiireelliseen sektioon ja tytöt syntyivät viikkoihin nähden pienikokoisina mutta hyväkuntoisina viikoilla 34+2.

Sektio meni hyvin, lukuunottamatta sitä, että haava repesi kokonaan auki (sisimipiä ompeleita myöten..) viikko sektion jälkeen ja jouduin takaisin sairaalaan korjausleikkaukseen. Sairaalassa vierähti 3 päivää lisää.



Vauvat olivat keskolassa yhteensä kuukauden kasvamassa ja syömistä opettelemassa. Nyt tytöt ovat täyttäneet jo vuoden ja kaikki on nyt olosuhteisiin nähden hyvin.