Olen nyt koko illan itkenyt omaa äitiyttäni. Miten tässä näin pääsi käymään, että mä huudan väsymystäni pienelle lapselleni?

Vierailija:

Täydellisyys on hyvän pahin vihollinen.

Yritä hillitä huutamisen halua. Se kun tuo vain negatiivista voimaa.

Oletko yrittänyt mielialalääkitystä? mulla auttoi.



Koittakaa jaksaa! huomenna on päivä uusi.

Mä olen niin väsynyt ja niin täynnä kaikkia muitakin ongelmia että puran näitä juttuja heti viattomiin lapsiini (mitä sitten vaikka he kiukuttelisivat ja laittaisivat vastaan arjen normi jutuissa, se on lasten tehtävä). Nyt pitäisi oikeasti tulla tilanteeseen muutos. En huuda koko aikaa mutta heti kun joku ei mee oikein tai suju muuten siten miten haluan...niin oikein hävettää myöntää mutta silloin minä joko huudan tai kiroilen päättömästi. Ihan kuin minun ja maailman väliin tulisi jokin käsittämätön verho. Verho joka ahdistaa mut nurkkaan niin että ... käyttäydyin ed. mainitulla tavalla.

Harmittaa, hävettää, syyllisyyden tunto on kova. Kiroilu on jo tarttunut vanhempaan lapseen. En pysty nukkumaan, hädin tuskin syön mitään. Pienempi valvottaa ja herättää öisin. Ulkopuoliset tekijät (niitä tässä sen kummemmin mainitsematta) meinaa viedä järjen. Ongelmallinen lapsuus ja nykyiset välit sukulaisiin ovat huonona...

Kaikki tuntuu kaatuvan päälle. Mietin paljon nykyään omaa äitiyttäni ja lapsuuttani. Itken vieläkin menetetyn lapsuuden perään, itken edelleen sen aikasia tapahtumia, itken kun muistan kuinka pelkäsin. Tajuan että pidemmän päälle tämä ei voi jatkua näin tai noin kahdenkymmenen vuoden päästä itkijät ovatkin omia lapsiani. Minun täytyy muuttua ja hakea apua. Ennen kuin tilanne on niin peruuttamaton että ainoa asia mitä lapseni miettivät on Miksi äiti? ja jos minulla ei ole silloin vastausta tai ratkaisua ongelmaan he tulevat vihaamaan minua koko elämänsä ajan, pitävät huonona äitinä niin kuin minä pidän huonona äitinä omaa äitiäni kun hän ei suojellut minua. Hän antoi minun kärsiä.



Haetaan yhdessä apua ongelmiimme. Ei anneta kaiken vain tapahtua. Meidän pitää suojella lapsiamme joskus jopa meiltä itseltämme.

Kuvittelin hoitavani lapset vähintään 3 vuotiaaksi kotona. Toisin kävi.. Huomasin olevani niin paska äiti, etten jaksanut kotirumbaa yksinäni. Ei ollut ystäviä eikä tuttuja paikkakunnalla. Arki oli yhtä suorittamista. Olin kärttyinen ja kaikkea mahdollista. Lapset menivät hoitoon 1v3kk ikäisinä ja minä menin töihin. Kas vaan kummaa! Muutuin melkein hyväksi äidiksi! Täydellistä ei saa tekemälläkään, mutta jaksan paremmin. Oma syyllisyys painaa joka päivä ja joka asiasta, mutta minkäs teet: takasin en heitä saa palautettua, pois en halua antaa, eivätkä hekään varmasti lastenkotiin halua mieluummin. Näillä eväillä on pärjättävä. Parhaani teen. Joka päivä.

Eipä sellaista mihinkään hoitoon saa, jotta olisi päässyt töihin pakenemaan. Kun oli pakko hoitaa itse, niin oli myös pakko hakea itselle apua. Onneksi sitä sainkin, vaikka se kestikin aikansa.

Nokka pystyyn ja kohti uutta päivää. Ennen vanhaan lapsia vietiin jopa metsään kuolemaan, kun heistä ei pystytty huolehtimaan.



Täydellisyys on hyvän pahin vihollinen.