Lue keskustelun säännöt.
Onkohan ajatukseni nyt ihan normaaleja :(
28.01.2008 |
Olen kokenut useita keskenmenoja, yksi lapsi meillä on ennestään ja nyt odotan toista joka syntyy ihan lähipäivinä. Jostain kumman syystä pelkään tulevaa, että en rakastakkaan tätä uutta ihmistä että en osaa nauttia hänestä millään tavalla. Joskus tulee mieleen että haluanko edes vauva-arkea takaisin vaikka niin monta vuotta on tullut petyttyä ja yritettyä. Luulisi että olisin aivan onneni kukkuloilla mutta ei. Toki hyviäkin hetkiä on enkä jatkuvasti näin ajattele mutta oikein kauhistuttaa nuo ajatukset joita päässäni on pyörinyt. Johtuuko sitten vaikeasta raskaudesta ja jatkuvasta stressistä, keskenmemoista vai mistä, en tiedä?!
Olen miettinyt jo tulevaa että kuinka aloittaisin mahdollisimman nopeasti työnteon. Mies saisi jäädä kotiin taikka sitten lapsi vietäisiin hoitoon!!! Aivan outoja ajatuksia minulta joka olen ollut kotona jo pidempään ja kannatan kotihoitoa aika voimakkaasti? Olenko tulossa ihan hulluksi vai kuuluuko kaikenlaiset ajatukset raskauteen ja muuttuuko käsitykseni kun saan vihdoinkin sen niin kauan odotetun lapsen syliini? Jostain kumman syystä en vieläkään osaa luottaa siihen että meille tosiaan syntyy lapsi, pelkään että jotain menee kuitenkin pieleen :(
Kommentit (6)
toivottavasti aika asian korjaa ja ainahan voit puhua lääkäreille
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sulla on ollut liikaa pettymyksiä ja nyt on henkiset puolustautumissysteemit käynnissä ...että jos taas tapahtuu jotain kamalaa niin et sitte muka pety. Varmaankin olet ihan normaali, ja rakastat vauvaasi kamalasti kunhan saat hänet syliisi.
Onnea!
varmaan ajatuksesi johtuvat juuri noista keskenmenoista, ja pelostasi, että menetät tämänkin vauvan. et uskalla etukäteen ajatella mitään positiivisia ajatuksia tulevasta lapsesta ja tämän vauva-ajasta, jotta pettymys ei olisi sitten niin suuri, jos jotain tapahtuu... näin luulisin.
mutta eiköhän kaikki vielä iloksi muutu, kun vauva syntyy! : )
kaikkea hyvää teille!
Itse ajattelin, että toisella kerralla jo tietää, ettei lapsen syntymä ja vauva-aika ole pelkkää onnea ja autuutta vaan että paljon voimia vaaditaan eivätkä ne aina riitäkään.
Minulla oli se onni, että rakastin toista lastani heti ensi näkemältä niin syvästi kuin äiti voi lastaan rakastaa.
Tuli heti huojentunut olo niitä lukiessa! Niin, se tosiaan taitaa olla että kuvittelen päässäni että en muka pettyisi ja surisi niin kamalasti jos en tuleva vauvaa kamalasti mieti. Keskenmenoja en tainnut käsitellä riittävän hyvin. Olisi pitänyt puhua enemmän ja ehkä ihan ammattilaisellekkin. Olen vain aina ollut sellainen että itse pitää muka kaikesta selviytyä ja kun valmiiksi ajattelee pahinta vaihtoehtoa niin sitten ei niin pahalta tunnu... muka...
ap
ihan normaalilta tuo kuulostaa!
varmasti rakastat lastasi valtavasti, kunhan se syntyy.
onnea teille koko perheelle!