Toinen lapseni on minulle toista rakkaampi.
Toisen kanssa viihdyn paremmin, kestän häneltä enemmän, nautin hänen seurastaan enemmän, tunnen helliä tunteita häntä kohtaan enemmän, koen olevani hänen kanssaan paremmin samalla aaltopituudella ja osaavani käsitellä häntä paremmin.
Ei se aina ole ollut näin, mutta nyt on. Piakkoin syntyy kolmas lapsi, mitähän sitten tapahtuu?
Kommentit (32)
Itse huomaan rakastavani lapsiani eri tavalla. Tietenkin, koska he ovat aivan erilaiset ihmiset. Mistä toinen tykkää, toinen ei ja toinen toimii niin ja toinen näin. Yhtä paljon heitä rakastan kaikkia, mutta todellakin he ovat erilaisia ja rakkauskin on erilaista.
kyllä se rakkaus siellä jossain on, ajatuksesi taitavat olla vain myllerryksessä kun uusi vauva tulossa
Mun lapset on erilaisia keskenään. Omia persooniaan. Toinen muistuttaa enemmän isäänsä ja toisessa huomaan paljon itseäni. Luonteissa on myös paljon minua. Kummassakin lapsessa. Jos jomman kumman menettäisin niin ikinä en siitä selviäisi. Tasan tarkkaan yhtä tärkeitä ja rakkaita. Eihän omista lapsista voi mitenkään valita, kumpi on rakkaampi.
se on vaan tunne. älä ryve siinä tunteessa. Osoita toiselle lapselle myös huomiota ja hellyyttä ja anna aikaasi.
Asia ei ole mitenkään oma valintani. En toistakaan lasta mitenkään hyljeksi tai vihaa, en vain rakasta yhtä lempeästi.
Kohtelen kyllä lapsia tasapuolisesti, välillä tuntuu, että huonon omatuntoni saattelemana huomion tätä isompaa (joka siis tuntuu etäisemmältä) vielä jonkin verran enemmän kuin pienempää, aina on pidetty huolta ettei tarvitse olla mustasukkainen jne.
En minäkään mitään Sofien valintaa pystyisi tekemään lasteni suhteen, ja rakastan toki kumpaakin enemmän kuin mitään muuta, mutta tunteeni ja reaktioni yleisellä tasolla näitä lapsia kohtaan on niin kovin erilaiset.
Vierailija:
Asia ei ole mitenkään oma valintani. En toistakaan lasta mitenkään hyljeksi tai vihaa, en vain rakasta yhtä lempeästi.
Juuri tuolta minustakin tuntuu! Että tätä pienempää rakastan lempeämmin kuin isompaa.
Kipuilin asiasta aiemmin ja kävin perheneuvolan säälikerhoissakin istumassa mutta mitään apua en löytänyt. Toinen lapsistani vain herättää hellyyttä ihan eri tavalla kuin toinen.
Kolmas syntyy toukokuussa. Meillä myös pienempi tuntuu läheisemmältä.
Sitten, kun saatte sen kolmannen lapsen..on hän rakkaampi. Kun vauva on isompi....teette uuden vauvan. Vauvat on niin ihania ja rakkaita..lapset uhmaavat ja heillä on oma tahto. Vähän tuolta se vaikuttaa..kun lukee noita juttuja.
Meillä esikoinen on kiltti ja rauhallinen 6-vuotias ja kuopus on 3-vuotias kauhukakara kaikkine jääräpäisyyksineen ja silti rakastan juuri kuopusta enemmän. 3-vuotias ei ole enää vauva, eikä lisää lapsia tule.
Mä en siis todellakaan ole vauvahullu ihminen. Kuten alussa kirjoitin, aina tilanne ei ole ollut tämä, vaan kuopuksen synnyttyä mulla heitti hormoonit tosi pahasti pää sekaisin, kärsin pakkoajatuksista vauvan vahingoittamisen suhteen, olin varma että se on vaikeasti vammainen, enkä osannut ollenkaan suhtautua siihen, vaan olisin vain halunnut päästä siitä eroon. Hoidin vauvan hyvin kuitenkin, enkä sille mitään pahaa tehnyt. En vain siinä tilassa tajunnut ollenkaan miten sekaisin olin. Nyt olenkin sanonut miehelleni, että kysyy minulta vauvan syntymän jälkeen aika ajoin mitä päässäni liikkuu, jotten ihan samaan jamaan ajautuisi.
Mutta tämä tilanne mikä nyt on, on pikkuhiljaa kehittynyt kuopuksen kasvaessa. Hän on nyt 3-vuotias. Ja kuten joku sanoi, hän vain herättää hellyyden tunteita niin paljon helpommin ja enemmän kuin isompi lapsi. JA toden totta mietin mitä tapahtuu kun tämä kolmas syntyy. Tämä kun ollut vielä erityisen vaikea raskaus.
Meillä lapsilla ei ole mitään suuria tempperamenttierojakaan, molemmat ovat varsin mukavia ja rauhallisia lapsia.
T: Ap.
Vierailija:
Sitten, kun saatte sen kolmannen lapsen..on hän rakkaampi. Kun vauva on isompi....teette uuden vauvan. Vauvat on niin ihania ja rakkaita..lapset uhmaavat ja heillä on oma tahto. Vähän tuolta se vaikuttaa..kun lukee noita juttuja.
Minulla on sekä tyttö että poika. Rakastan molempia määrällisesti ihan suunnattomasti, mutta eri tavalla. Toinen on poika, toinen tyttö, toinen ensimmäinen lapseni, toinen nuorin.
meillä on kaksi poikaa 4 v. ja 2 v. 4 v on aina ollut toooosi vilkas ja omatahtoinen, haluaa olla paljon itsekseen ja ei viihdy juurikaan sylissä, laiha kuin mikä, mutta muuten minun näköiseni. Kuopus on lempeä, pyöreä, sosiaalinen, katsoo silmiin tosi tarkkaan, kun taas esikoinen koskaan ole liiemmin pitänyt katsekontaktista ellei sitä itse halua.
Vaikka tässä ehkä kuulostaa siltä, että rakastan enemmän kuopusta, sanat häntä kohtaan ovat ns. hyväksyttävämpiä, positiivisia niin näin ei kuitenkaan ole. Tunnen vahvaa yhteenkuuluvuutta esikoiseen, koska vaikka hän on " haastavampi" lapsistamme, hän on kuin minä, ymmärrän häntä ja hänen järjenjuoksuaan. Lapsiaan voi siis mielestäni rakastaa eri lailla, he ovat persoonia, ja luonteidensa takia heitä tulee kohdeltua eri lailla. Esikoinen tulee aina olemaan minun Ensimmäinen lapseni, kuopus on minun Vauvani.
onko usein juuri niin, että esikoista rakastaa " vähemmän" tai eri tavalla kuin kuopusta? Ainakin näissä kuvailemissanne tapauksissa oli niin. Ja ap ja muutkin, voitteko pohtia, mistä se kenties johtuu? oliko teillä esikoisen vauva-aikana vaikeuksia sopeutua äitiyteen, siihen että lapsi vaatii ja vie kaiken ajan, oliko kenties masennusta tms.? Ihan mielenkiinnosta siis vain kyselen, koska monesti törmää ajatukseen, että vasta toiselle lapselle " osaa" olla kunnolla äiti tai siis että se suhteen luominen lapseen on helpompaa...
Itse pohdin asiaa hieman toisesta näkökulmasta, mulle esikoinen on kaikki kaikessa, oikea maailman napa, vaikka välillä onkin tosi hankala tapaus (temperamenttinen ja vilkas), itseni täysi vastakohta. Nyt kun odotan toista, huomaan usein ajattelevani, että miten voin ikinä tätä tulokasta rakastaa lähellekään yhtä paljon... Esikoisen kanssa äitiys ainakin vauva-aikana oli jotenkin niin täydellisen tyydyttävää ja ihanaa (toki nyt niistäkin sfääreistä on jo pudottu ;).
Mutta sitten kun aloin oikein kunnolla ajatella, niin eihän se niin ollutkaan. Tuon toisen tempperametti vaan on niin hankala, että se saa aikaa minussa välillä suurta ärsytystä ja meidän välillä eripuraa. Molempia rakastan ihan yhtä paljon. Toisen tempperamentti on vaan todella vaikea ja kun opin " työskentelemään" tämän tempperamentin kanssa, niin aloin tulla myös lapsen kanssa paremmin toimeen. Negatiiviset tunteet olivatkin MINUN omaa kyvyttömyyttäni ja keskenkasvuisuuttani käsitellä ja ennenkaikkea hyväksyä lapseni aivan sellaisena kuin hän on.
Itselläkin molemmat lapset on suunnattoman tärkeitä ja rakkaita, mutta jotenkin tuo ulospäinsuuntautuneempi, rohkeampi, iloisempi/aurinkoisempi ja sosiaalisempi kuopus on lähempänä sydäntäni.
Kuopukseen tuhlaan lähes kaiken hellyyteni, koska hän on enemmän pusuttelija ja halija kuin esikoinen. Esikoiseen kohdistuu ihan erilaisia tunteita. Hän on aina ollut reipas ja jotenkin isompi kuin tämä 4-vuotias vauveli.
Meillä esikoinen oli vielä helpompi vauva kuin kuopus, oli todella tyytyväinen ja vähäitkuinen. Nyt on oikein reipas 5-vuotias poika, mutta monissa asioissa niin erilainen kuin minä, ja monissa asioissa tunnen avuttomuutta hänen kanssaan. Kuopuksen kanssa meillä synkkaa ihan eri tavalla. Kuten jo todettu, jännä nähdä miten tilanne muuttuu, kun tämä kolmas syntyy...
Haluan vielä korostaa, että totta kai rakastan molempia lapsiani, tosin eri tavoin, ja joudun henkisesti tekemään enemmän töitä, jotta jaksan olla esikoiselle yhtä hyvä äiti kuin kuopukselle. Kuopuksen kanssa teen kaiken silkasta äitiyden ilosta, esikoisen kanssa joudun usein pinnistelemään, eikä asiat suju yhtä luonnollisesti.
T:Ap.
Vierailija:
onko usein juuri niin, että esikoista rakastaa " vähemmän" tai eri tavalla kuin kuopusta? Ainakin näissä kuvailemissanne tapauksissa oli niin. Ja ap ja muutkin, voitteko pohtia, mistä se kenties johtuu? oliko teillä esikoisen vauva-aikana vaikeuksia sopeutua äitiyteen, siihen että lapsi vaatii ja vie kaiken ajan, oliko kenties masennusta tms.?
Poika on aina ollut läheisempi ja häneen on saanut hyvän kontaktin helposti. Hän vain on sen luonteinen että juttelee paljon ja haluaa olla sylissä. Kyllähän se läheisyys jo tekee sen että syntyy sellainen luonnollisen rakastava suhde!
Tyttö taasen on aina ollut niin erilainen. Hänellä on kehityksessä paljon ongelmia, mm. puheongelmia ja siksi häneen ei saa edes sellaista kontaktia kuin veljeen. Onhan se vaikea tietää mitä toisen ihmisen mielessä liikkuu jos hän ei osaa tunteistaan kertoa!!! Näin on siis tytön laita.
Lisäksi hänellä on paljon käytöshäiriöitä ollut pienestä pitäen, uhmaa ja raivokohtauksia. Ei kestänyt minkäänlaisia muutoksia.
Tuntuu että elämä tytön kanssa on ollut yhtä ojentamista ja kasvattamista. Pojan kanssa voi keskustella ja huono käytös loppuu yleensä siihen. Tyttöön eivät mitkään säännöt päde. Vaikka olisit sanonut tuhat kertaa että tee näin niin tekee silti väärin seuraavalla kerralla! Joko ei ymmärrä tai ei haluakaan ymmärtää. ONhan se meille vanhemmille aika turhauttavaa.
Rakkaus tyttöön on kyllä siellä taustalla enkä ikinä haluaisi että hänelle tapahtuisi mitään pahaa! Yritän katkaista kierteen ja antaa enemmän positiivista palautetta. Vaikeaa se silti on kun yleensä se marina ja vinkuminen alkaa heti autossa ip-kerhosta lähtiessä:((.