Inhoan itseäni.

Minusta tuntuu, kuin olisin joku ällö limaolio. Aivan kuin kaikki aina kaupassakin tai kadulla tuijottaisivat minua ja ihmettelisivät, miten tuollainen voi olla olemassa ja miten se kehtaa tulla kadulle ihmisten silmien alle. Oikein tunnen, kuinka olkapäät pyöristyvät ja valuvat alas kolapullokaulaani ja riipputissini alkavat hipoa polvia; perse höllyy ja harvat hiukset takkuuntuvat puolelle tusinalla rasvaiselle piikille.



Puheissani ei ole järkeä, en jaksa edes itse kuunnella itseäni. Nolottaa aina jälkeenpäin, kun mietin, mitä olen taas selittänyt puolitutuille tai, vielä pahempaa, ystäville. Ystävätkin ovat varmasti " ystäviä" säälistä tai tottumuksesta; ei niin että niitä montaa olisi enää jäljelläkään, sillä olen tosi huono ystävä, en pysty muistamaan ihmisten syntymäaikoja enkä siis -päiviäkään etc. Olen niin kotiäitiytynyt, että en kohta osaa edes kommunikoida suullisesti vaan änkytän ja sekoilen.



Vaatteeni ovat ihan mitä sattuu. Kotimme on yhä opiskelijatyyliin sisustettu, eli vanhemmilta saadut 70-luvun halpakamat sulassa sovussa Ikean 2000-luvun halpakamojen kanssa. Aina välillä haaveilen kauniista kodista, mutta tiedän, että sössisin senkin.



En osaa mitään, en tiedä, mitä haluan, olen ruma ja tylsä ja tyhmä ja ihan varmasti myös huono äiti. Vaimona minusta ei kannata edes puhua. Jos vaikka tekisin itsarin niin, etteivät lapseni koskaan saisi tietää äidin heitä jättäneen vaan luulisivat minun joutuneen onnettomuuteen tms. Saisivat uuden äidin, mies uuden vaimon, ja varmasti kiittäisivät minua myöhemmin jos tietäisivät.







(ps. uskoisittekos, että ulkoisesti kaikki on melkein kunnossa jo nyt, vain naamani on oudonnäköinen mutta tässä 35-v olen missinmitoissa ja atleettinen. Maisterinpaperit löytyy, samoin hyvää työkokemusta, samoin oma firma. Kaikki tämä listautuu tähän lähinnä muistista, että näitä asioita ihmiset kai arvostavat ja näitä minusta on joskus löytynyt.)