4,5 vuotias tyttö ja jatkuvat itkunpurskaukset
Nyt rupeaa käämi lähestymään kärähtämispistettä. Tyttö käy 3pv/vko aamupäiväkerhossa, olen itse vanhempainvapaalla kotona kohta 7kk poikavauvan kanssa.
Tyttö on superkiltti ja tunnollinen, ei mitään riehujatyyppiä eikä pura aggressioita mitenkään. Ei kiusaa pikkuveljeä, ei ole missään vaiheessa edes sanonut mitään negatiivista veljestä koko 6,5kk aikana. Mustasukkainen on ollut oikein kunnolla, mutta se on näkynyt vain ja ainoastaan suhteessa minuun. Kylmää kyytiä on tullut, huh huh.
Tyttö oireilee lähinnä niin, että jos joku asia ei mene niinkuin hän haluaa, alkaa parkuminen ja ulvonta. Kyyneleet roiskuvat varmaan metrin säteellä ja kohtaus on hyvin äänekäs. Homma voi lähteä vaikka siitä että kirja ei mahdu laukkuun tai ei pidäkään paidasta joka juuri puettiin päälle. Saattaa ulvoa aiheesta 30minuuttia, eikä häntä saa tässä tilanteessa lohduttaa tai koskea. Usein tällainen kohtaus saattaa tulla niin, että kukaan ei tiedä mikä on syynä, ja tyttö karjuu kysyttäessä mikä on: " ei mikään" . Usein yrittää jonkun tilanteen yhteydessä pidätellä selvästi itkua ja kun kysyn että mikä on, purskahtaa ja sitten repeää ulvomaan, eikä tilanteeseen pääse kiinni mitenkään.
En tiedä miten tähän pitäisi suhtautua. Järkipuhe ei auta, ja lohduttaakkaan ei saa. Itkua en haluaisi kieltää (koska omassa kasvatuksessani tunteiden näyttäminen oli kiellettyä) mutta jos esim. kerhopäivän (3tuntia) aikana on 2 tällaista kohtausta, niin johan tytön paras kaveri kohta kyllästyy.
Pelottaa jotenkin, että tytöllä ei ole työkaluja aivan liian suurten tunteidensa käsittelyyn, muutenhan hän on niin järkevä ja tunnollinen (siivoaa esim. huoneensa itse, on tehnyt niin pienestä asti eikä kestä epäjärjestystä. On kranttu niin ihmisten, ruoan kuin tilanteidenkin suhteen). Koska itsekin vasta opettelen tunteiden käsittelyä, niin nyt tarvitaan joku sanomaan mitä tehdä?
SM
Kommentit (4)
ei kannata unohtaa hymyä ja huumoria sekä kannustusta! Aina kun tyttö tekee jotain reippaasti, minä oikein ylistän tätä! Näin hän huomaa saavansa sitä positiivista huomiota kun tekee jotain hyvin ja oikein. Lapsi kun tarvitsee huomiota paljon ja negatiivinen huomio on hänen kannaltaan parempi kuin ei huomiota lainkaan.. Ota tyttöä mukaan vauvanhoitoon ja kehu kuinka reipas isosisko hän on; annat vaikka harjoitella vaipan vaihtoa tms. " mitä pienet ei saa tehdä." Näin hän kokee iloa siitä, että on iso.
Ja joskus näiden raivokohtausten aikana heitän huumoria mukaan, esim. kun uhkaa heittävänsä lasin seinää yms. niin minä jatkan, että " mitähän se naapurin rouva ajattelis kun niiden seinän läpi tulis meidän puolelta lasi ja sen perästä sinä..? =) Minä olen aika monesti heittänyt vitsiksi, niin johan on lähtenyt tältä raivoamiselta " pohja pois" !
Voin olla hyvinkin hakoteillä, mutta näin meillä! :)
Tsemppiä!
vaikka kieltääkin että ei saa koskea ja tuntuu että yltyy vain niin otat vain syliin ja pidät siinä kunnes nyyhkytys ja itku laantuu. Mistan jotenkin lapsuudesta että sitähän sitä juuri kaipasi etää vahvempi aikuinen ottaa vaika väkisin siihen halaukseen johon saa tunteensa purkaa ja vaikka kieltää koskemasta (kuten usein aikuinenkin ihminen) niin silti sitä kaipaa juuri sitä että toinen kielloista huolimatta tulee ja rutistaa (näin ainakin minä, jos tunnen että olen loukattu usein kiellän että älä tule halaamaan vaikka sitä toivonkin:) Tosin nytttemmin jo oppinut ottamaan vastaan läheisyyden.
Mutta omalla tytöllä auttaa sylissä pito ja usein rimpuilee itkee ja kiukkuaa että haluaa olla ja ei syliin mutta kummasti syliin sitten rauhoituu ja itsekkin sitten halaa ja on sylissä ja selvästi hyvä olo kun oettu syliin ja pidetty " kiinni" ehkä niiden suurien ja pelottavienkin tunteiden on saanut turvassa kokea...
mutta sitten toisaalta kun rimpuilee sylissä niin kovasti ja saa kahta kauheammat raivarit, niin tuntuu siltä että se on jo pahoinpitelyä se sylissä väkisin pitäminen. Kun uhma alkoi 3v, niin silloin jo halusi yksin raivota omassa sängyssä. Kun yritin väkisin pitää sylissä niin raivosi niin kauan että päästin irti.
Tämä jotenkin korostuu vielä, kun tämä 6,5kk vauva on aivan toisenlainen, haluaa olla jatkuvasti sylissä tai kainalossa ja tyttö oli jo vauvana sellainen, että ei halunnut nukkua kainalossa/vieressä. Mulla on yksi valokuva kun tyttö nukahti kainaloon puolivuotiaana ja olin niiiiiiiin onnessani :) Tyttö ei myöskään syönyt rintaa, alotti hylkimisen jo 2 viikon iässä (ei maitoa kyllä tullutkaan, että ei ihme). Olen paljon miettinyt kuinka luontaista tämä on, vai johtuuko 1 viikon ikäisenä laitetusta lonkkalastasta, joka jätti ihokontaktit ja kainalossa olon hyvin vähiin...
Eli meillä on 5-vuotias tyttö, 3,5 vuotias poika ja 6 kk ikäinen poikavauva. Meillä vanhin tyttö liioin kiltti ja rauhallinen, mutta ujohko ja erittäin hitaasti lämpiävä. Hän käy liioin kaksi kertaa viikossa kerhossa ja voi vain silmin nähden sanoa, että tämä kerhoilu väsyttää häntä.
Hänellä on liioin viime aikoina alkanut olla itkuisuutta ja kohdistaa kaiken tähän 3,5 vuotiaaseen (nipistää) sekä minuun. Saattaa jopa suutuksissaan sylkäistä minua kohti, haukkuu ja nimittelee yms. Mutta minä olen ajatellut asian näin;
-minä olen aikuinen ja hän lapsi. Lapselta voi odottaa mitä vain, mutta minun pitää aikuisena sekä äitinä että naisena tarjota malli, kuinka vaikeita tunteita, ristiriitatilanteita ja pettymyksiä hoidetaan. Meillä saa huutaa ja raivota, kunhan ei lyödä eikä hajoteta. Kyllähän maailmaan ääntä mahtuu. Ja miksi padota, jos ei liitokset kestä?! Toki tunteita pitää oppia hallitsemaan ja näin hän tekee n.90 prosenttisesti, mutta kyllä tämä 10 prosenttia saa vielä näin pienillä jotenkin näkyä.. Minä tarjoan tähän pahaan oloon syliä, sillä sitä hän tuntuu kaipaavan, pienihän hänkin vielä on! Sitä vain monesti sitä vanhinta pitää liian isona.
-Luin jostain, että eskari-iässä varsinkin lapset voivat olla tosi itkuisia (olikohan Meidän Perhe-lehti) kun isoksi kasvaminen pelottaa ja hämmentää. Sitä meillä ainakin on: Tyttö hokee, että haluaisi olla vielä " pieni ja suloinen.."
-lue lämmin ja turvallinen keskusteluyhteys. Meillä näitä " debriefingejä" on joka ilta: Puhutaan päivän asiat halki, jottei jää mikään vaivaamaan. Lasten maailmassa voi olla jotakin pelottavaa, joka meistä aikuisista näyttää naurettavalta. Sanomalla, että " äidille (ja isällekin) voi kertoa kaiken, niin me yritetään auttaa ja puhumalla helpottaa. Samalla lapsi saa nimetä asioita, eikä ne pyöri mielessä " mörköinä" . Näiden keskusteluhetkien kautta olen saanut auki monta asiaa; pelkää kerhossa, ettei äiti tule hakemaan, pelkää ettei keksi mitään tekemistä yms..
-hän on mustasukkainen ainakin meillä. Pojat nukkuvat samassa huoneessa vanhempien kanssa ja tyttö erillään, joten hän kokee jäävänsä ulkopuoliseksi. Olemme kuitenkin keksineet " isojen tyttöjen juttuja" joihin pojat eivät pääse mukaan, jotta hänkin kokee olevansa tärkeä ja arvokas. Hän on myös ruvennut tulla aamuyöstä sänkyymme, mutta senkin olen sallinut, sillä uskon että kieltämällä tilanne vain pahentuisi. Ikään kuin tilanne olisi helpottamaan päin.
En tiedä ovatko nämä " oikeita vastauksia" , mutta omia ajatuksiani ainakin! Koetetaan vain kestää ja venyttää pinnaa. Kyllähän lapsen kasvuun ja kehitykseen kuuluu " takaumia" mutta kannattaa miettiä lapsen koko elämää, löytyisikö niihin jokin ulkopuolinen syy. Meillä minä arvelen vauvaa ja tuota kerhoa: luonteensa vuoksi kerho taitaa olla hänelle aikamoista stressaamista ja se näkyy sitten täällä kotona!
Minä ajattelen näin, että " tärkein pointti lastenkasvatuksessa on se, kuinka vaikeat asiat ja ristiriitatilanteet hoidetaan, sillä kyllähän kylläisten, hyvin nukkuneiden ja tyytyväisten lasten kanssa pärjää.." =)