Lue keskustelun säännöt.
tavarapaljous :(
22.04.2014 |
ahdistaa tämä tavaramäärä täällä asunnossa. 50neliöinen kaksio, 3 henkilöä, joista yksi alle 1v. yööööhhhh. miten tavaraa vois vähentää. olen vielä niin hamsteriluonne :/
Kommentit (21847)
Joopa joo. Tämmöinen sodan jälkeisen pula-ajan elänyt, jolloin kaikki rompe oli tarpeen kun mitään ei juuri ollut/saanut ja kierrätys oli voimissan vaikkei koko sanaa edes tunnettu säästää edellen suunnillen kaiken, koska voihan sitä vielä tarvita tai tehdä siitä jotakin muuta hyödyllistä. Ja saanut vielä jostain hamsterigeenin. Äidillä ei ollut. Hän kyllä kierrätti ja poisti kaiken turhan. Välillä jopa jotakin tarpeellistakin. Ehkä sekin vaikuttaa. Koronasulun alkaessa ajattelin että nyt on aikaa siivota vaatehuone. Arvatkaapa onko siivottu. No ei se periaatteessa sekainen ole. Kaikki laatikoissa mutta rompetta tosi paljon. Huh.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tunnistan ahdistuksen tunteen tavaraa karsiessa ja mietin rahamääriä, mitkä on menneet tavaroiden hankintaan. Kirjat, lehdet, vaatteet. Projekti ei etene toivotusti. Kyse on siis henkisestä prosessista, luopumisesta ja olen siinä edelleen noviisi.
Yksi mikä auttoi ja auttaa edelleenkin itseäni on kun käyn kirppiksillä ja katson torin hintoja. Kun tajuaa, että paljon tavaraa saa jo ilmaiseksi ja loputkin muutamalla eurolla, niin pikku hiljaa ymmärtää, että ihan turhaan niitä tavaroitaan säilyttää kun ne voi käytännössä saada jopa ilmaiseksi takaisin halutessaan. Mm. huonekaluja, vaatteita, kirjoja annetaan kassikaupalla ilmaiseksi kun vaan viitsii hakea.
On vaan sisäistettävä se, että maailmassa on niin paljon tavaraa, että suurin osa siitä on muuttunut täysin arvottomaksi.
Sen kun tajuaa ja miettii vielä että minun kotini on tarkoitettu siihen että minulla on hyvä elämä tässä ja nyt, ja että elämänlaatuni huononee jos koti on täynnä turhaa tavaraa, joka vie tilaa ja syyllistää olemassaolollaan. Ja sitten miettii, että ansaitsee parempaa ja järjestää kotinsa siihen kuntoon missä haluaa sen nyt olevan, että voi nauttia elämästään.
Myös minä olen kärsinyt siitä, miten paljon siihen tavaraan on aikanaan mennyt rahaa. Yllämainitut ajatusharjoirukset ovat auttaneet pääsemään siitä yli. Ja ajatus rahan hukkaan menemisestä on kyllä tehokkaasti auttanut sisään tulevan tavaramäärän vähentämiseen. Ihan jo sillä kun miettii että haluanko tosiaan taas sen riesan mikä näiden kierrättämisestä tulee.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siis ei millään pahalla, mutta on kyllä yksi hämmentävimmistä tässä ketjussa lukemistani viesteistä, että 24 kirjaa jonkun muun ihmisen (olkoonkin lähiomainen) asunnossa häiritsee niin paljon, että niistä on hinnalla millä hyvänsä päästävä eroon.
Tuossa vaiheessa kannattaisi kyllä pitää lomaa konmarituksesta.
Äitini sanoi kerran ennen kuolemaansa, ettei ikäihmisen velvollisuus ole luopua hänelle hyvin rakkaista ja tärkeistä tavaroista ja istua tai maata tyhjässä asunnossa odottamassa kuolemaa, jotta hänen aikuiset lapsensa pääsisivät helpommalla hänen kuolemansa jälkeen. Myönsin hänen puhuneen viisaasti, pyysin häneltä anteeksi ja tajusin siitä lähtien pitää suuni kiinni.
Perinnöstä voi kieltäytyä - tai jos omaisen tai omaisten omat voimat eivät surun keskellä riitä edesmenneen vanhemman kodin tyhjentämiseen eikä sukulaisilta tai perheystäviltä saa apua, kuolinpesiä ostavat yritykset voivat hoitaa ihan kaiken perillisen tai perillisten puolesta, siis arvoesineiden ostamisen lisäksi myös koko kodin tyhjentämisen ja tavaroiden kierrätyksen.
Pyydän, että tässä ketjussa keskitytään jatkossa ihan oman kodin tavarapaljouden vähentämisestä kirjoittamiseen ja jätetään ne ikääntyvät vanhemmat tai muut sukulaiset rauhaan.
Vaikka velvollisuutta ei ole, moni tekee kuitenkin niin silkasta rakkaudesta lapsiaan kohtaan. Anoppini pyrki läpikäymään tavaroitaan, isäni pyrki mahdollisimman hyvin saamaan taloudelliset asiat kuntoon, jne.
Pyrkimyksistä huolimatta, kuolinpesien läpi käymisessä oli kuitenkin kummankin heidän jälkeen valtava työ. Näin ollen olen jo yli viisi vuotta tehnyt pikku hiljaa raivausurakkaa oman tähän asti keräämäni / perimäni varallisuuteni suhteen. Työ tuntuu loputtomalta, mutta teen sitä rakkaudesta lapsiani kohtaan, että he aikoinaan pääsisivät vähemmällä. Jotkut nauravat minulle sillä lapset ovat vielä alaikäisiä, mutta eihän sitä koskaan voi tietää...?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siis ei millään pahalla, mutta on kyllä yksi hämmentävimmistä tässä ketjussa lukemistani viesteistä, että 24 kirjaa jonkun muun ihmisen (olkoonkin lähiomainen) asunnossa häiritsee niin paljon, että niistä on hinnalla millä hyvänsä päästävä eroon.
Tuossa vaiheessa kannattaisi kyllä pitää lomaa konmarituksesta.
Äitini sanoi kerran ennen kuolemaansa, ettei ikäihmisen velvollisuus ole luopua hänelle hyvin rakkaista ja tärkeistä tavaroista ja istua tai maata tyhjässä asunnossa odottamassa kuolemaa, jotta hänen aikuiset lapsensa pääsisivät helpommalla hänen kuolemansa jälkeen. Myönsin hänen puhuneen viisaasti, pyysin häneltä anteeksi ja tajusin siitä lähtien pitää suuni kiinni.
Perinnöstä voi kieltäytyä - tai jos omaisen tai omaisten omat voimat eivät surun keskellä riitä edesmenneen vanhemman kodin tyhjentämiseen eikä sukulaisilta tai perheystäviltä saa apua, kuolinpesiä ostavat yritykset voivat hoitaa ihan kaiken perillisen tai perillisten puolesta, siis arvoesineiden ostamisen lisäksi myös koko kodin tyhjentämisen ja tavaroiden kierrätyksen.
Pyydän, että tässä ketjussa keskitytään jatkossa ihan oman kodin tavarapaljouden vähentämisestä kirjoittamiseen ja jätetään ne ikääntyvät vanhemmat tai muut sukulaiset rauhaan.
Vaikka velvollisuutta ei ole, moni tekee kuitenkin niin silkasta rakkaudesta lapsiaan kohtaan. Anoppini pyrki läpikäymään tavaroitaan, isäni pyrki mahdollisimman hyvin saamaan taloudelliset asiat kuntoon, jne.
Pyrkimyksistä huolimatta, kuolinpesien läpi käymisessä oli kuitenkin kummankin heidän jälkeen valtava työ. Näin ollen olen jo yli viisi vuotta tehnyt pikku hiljaa raivausurakkaa oman tähän asti keräämäni / perimäni varallisuuteni suhteen. Työ tuntuu loputtomalta, mutta teen sitä rakkaudesta lapsiani kohtaan, että he aikoinaan pääsisivät vähemmällä. Jotkut nauravat minulle sillä lapset ovat vielä alaikäisiä, mutta eihän sitä koskaan voi tietää...?
En näe toiminnassasi mitään nauramista. Ihan jo senkin vuoksi, että lapsille on parempi elää kodissa, missä ei ole turhaa tavaraa. On tutkittu juttu, että myös lapset voivat paremmin kun kotona ei ole liikaa tavaraa. Lisäksi vielä se, että antaa paremman esimerkin lapsilleen kuin tavaraa hilloava vanhempi. Useinhan nämä käytösmallit periytyvät. Parempi tulevaisuus lapsillesi, kunhan annat heidän päättää omista tavaroistaan ihan itse.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siis ei millään pahalla, mutta on kyllä yksi hämmentävimmistä tässä ketjussa lukemistani viesteistä, että 24 kirjaa jonkun muun ihmisen (olkoonkin lähiomainen) asunnossa häiritsee niin paljon, että niistä on hinnalla millä hyvänsä päästävä eroon.
Tuossa vaiheessa kannattaisi kyllä pitää lomaa konmarituksesta.
Äitini sanoi kerran ennen kuolemaansa, ettei ikäihmisen velvollisuus ole luopua hänelle hyvin rakkaista ja tärkeistä tavaroista ja istua tai maata tyhjässä asunnossa odottamassa kuolemaa, jotta hänen aikuiset lapsensa pääsisivät helpommalla hänen kuolemansa jälkeen. Myönsin hänen puhuneen viisaasti, pyysin häneltä anteeksi ja tajusin siitä lähtien pitää suuni kiinni.
Perinnöstä voi kieltäytyä - tai jos omaisen tai omaisten omat voimat eivät surun keskellä riitä edesmenneen vanhemman kodin tyhjentämiseen eikä sukulaisilta tai perheystäviltä saa apua, kuolinpesiä ostavat yritykset voivat hoitaa ihan kaiken perillisen tai perillisten puolesta, siis arvoesineiden ostamisen lisäksi myös koko kodin tyhjentämisen ja tavaroiden kierrätyksen.
Pyydän, että tässä ketjussa keskitytään jatkossa ihan oman kodin tavarapaljouden vähentämisestä kirjoittamiseen ja jätetään ne ikääntyvät vanhemmat tai muut sukulaiset rauhaan.
Vaikka velvollisuutta ei ole, moni tekee kuitenkin niin silkasta rakkaudesta lapsiaan kohtaan. Anoppini pyrki läpikäymään tavaroitaan, isäni pyrki mahdollisimman hyvin saamaan taloudelliset asiat kuntoon, jne.
Pyrkimyksistä huolimatta, kuolinpesien läpi käymisessä oli kuitenkin kummankin heidän jälkeen valtava työ. Näin ollen olen jo yli viisi vuotta tehnyt pikku hiljaa raivausurakkaa oman tähän asti keräämäni / perimäni varallisuuteni suhteen. Työ tuntuu loputtomalta, mutta teen sitä rakkaudesta lapsiani kohtaan, että he aikoinaan pääsisivät vähemmällä. Jotkut nauravat minulle sillä lapset ovat vielä alaikäisiä, mutta eihän sitä koskaan voi tietää...?
sepä se, kukaan ei oleta että vanhukselle jää vain raivauksen jälkeen 1 kahvikuppi, lautanen, lusikka, nojatuoli ja sänky :) Monella saattaa olla tallella tiliotteet, veroilmoitukset ja ties mitkä muut paperit vuosikymmenien takaa, samoin vino pino kirjoja eikä välttämättä enää näe kunnolla lukea. Vaatteita saattaa olla koko kaapillinen, joista todellisuudessa käytetään vain muutamia etc. Väkisin ei tietty kenenkään puolesta voi raivata, mutta jos saa yllykkeeksi paremman sisäilman( ne paperi-ja kirjavuoret keräävät pölyä) ja helpomman siivottavuuden. Vanhukselle voi ostaa/ottaa kokeiluun myös vaikka äänikirjapalvelun, jos siitä on enemmän iloa kun lukeminen ei enää niin suju. Voihan siinä olla sekin vähän jarruna, kun toinen tietää itsekin projektin olevan todella laaja ja siksi on vastahakoinen. Ammattijärjestäjästä voisi olla siinä apua, ulkopuolista on monesti helpompi uskoa kun omaa perheenjäsentä. Heillä on myös kokemuksia ko. keikoista. Eikä koti olisi tyhjä ammattijärjestäjänkään jäljiltä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siis ei millään pahalla, mutta on kyllä yksi hämmentävimmistä tässä ketjussa lukemistani viesteistä, että 24 kirjaa jonkun muun ihmisen (olkoonkin lähiomainen) asunnossa häiritsee niin paljon, että niistä on hinnalla millä hyvänsä päästävä eroon.
Tuossa vaiheessa kannattaisi kyllä pitää lomaa konmarituksesta.
Äitini sanoi kerran ennen kuolemaansa, ettei ikäihmisen velvollisuus ole luopua hänelle hyvin rakkaista ja tärkeistä tavaroista ja istua tai maata tyhjässä asunnossa odottamassa kuolemaa, jotta hänen aikuiset lapsensa pääsisivät helpommalla hänen kuolemansa jälkeen. Myönsin hänen puhuneen viisaasti, pyysin häneltä anteeksi ja tajusin siitä lähtien pitää suuni kiinni.
Perinnöstä voi kieltäytyä - tai jos omaisen tai omaisten omat voimat eivät surun keskellä riitä edesmenneen vanhemman kodin tyhjentämiseen eikä sukulaisilta tai perheystäviltä saa apua, kuolinpesiä ostavat yritykset voivat hoitaa ihan kaiken perillisen tai perillisten puolesta, siis arvoesineiden ostamisen lisäksi myös koko kodin tyhjentämisen ja tavaroiden kierrätyksen.
Pyydän, että tässä ketjussa keskitytään jatkossa ihan oman kodin tavarapaljouden vähentämisestä kirjoittamiseen ja jätetään ne ikääntyvät vanhemmat tai muut sukulaiset rauhaan.
Vaikka velvollisuutta ei ole, moni tekee kuitenkin niin silkasta rakkaudesta lapsiaan kohtaan. Anoppini pyrki läpikäymään tavaroitaan, isäni pyrki mahdollisimman hyvin saamaan taloudelliset asiat kuntoon, jne.
Pyrkimyksistä huolimatta, kuolinpesien läpi käymisessä oli kuitenkin kummankin heidän jälkeen valtava työ. Näin ollen olen jo yli viisi vuotta tehnyt pikku hiljaa raivausurakkaa oman tähän asti keräämäni / perimäni varallisuuteni suhteen. Työ tuntuu loputtomalta, mutta teen sitä rakkaudesta lapsiani kohtaan, että he aikoinaan pääsisivät vähemmällä. Jotkut nauravat minulle sillä lapset ovat vielä alaikäisiä, mutta eihän sitä koskaan voi tietää...?
sepä se, kukaan ei oleta että vanhukselle jää vain raivauksen jälkeen 1 kahvikuppi, lautanen, lusikka, nojatuoli ja sänky :) Monella saattaa olla tallella tiliotteet, veroilmoitukset ja ties mitkä muut paperit vuosikymmenien takaa, samoin vino pino kirjoja eikä välttämättä enää näe kunnolla lukea. Vaatteita saattaa olla koko kaapillinen, joista todellisuudessa käytetään vain muutamia etc. Väkisin ei tietty kenenkään puolesta voi raivata, mutta jos saa yllykkeeksi paremman sisäilman( ne paperi-ja kirjavuoret keräävät pölyä) ja helpomman siivottavuuden. Vanhukselle voi ostaa/ottaa kokeiluun myös vaikka äänikirjapalvelun, jos siitä on enemmän iloa kun lukeminen ei enää niin suju. Voihan siinä olla sekin vähän jarruna, kun toinen tietää itsekin projektin olevan todella laaja ja siksi on vastahakoinen. Ammattijärjestäjästä voisi olla siinä apua, ulkopuolista on monesti helpompi uskoa kun omaa perheenjäsentä. Heillä on myös kokemuksia ko. keikoista. Eikä koti olisi tyhjä ammattijärjestäjänkään jäljiltä.
Jes. Olen tällaisen tiliote- ja veropaperivuoren käynyt läpi. Ne olivat ihan viimeisiä aikoja lukuun ottamatta siististi mapeissa, mutta niitä oli kokonainen kirjahyllyllinen.
Jokainen mappi piti tietysti sen verran käydä läpi, että selasi ettei välissä ole mitään tärkeää (viimeiset ajat kun eivät olleet yhtä säntillistä eloa kuin aiempi elämä) ja irrottaa ne mapeista.
Sen jälkeen piti hankkiutua eroon papereista tietoturvallisesti sekä siitä vuoresta mappeja.
Aivan jäätävä urakka!
Itse omistan enää alle mapillisen paperia. Karsin niitä säännöllisesti ja eläkkeelle päästyäni tuhoan loputkin työ- ja koulutodistukset yms. Niin tarkka elämänhistoriani ei jälkipolville kuulu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siis ei millään pahalla, mutta on kyllä yksi hämmentävimmistä tässä ketjussa lukemistani viesteistä, että 24 kirjaa jonkun muun ihmisen (olkoonkin lähiomainen) asunnossa häiritsee niin paljon, että niistä on hinnalla millä hyvänsä päästävä eroon.
Tuossa vaiheessa kannattaisi kyllä pitää lomaa konmarituksesta.
Äitini sanoi kerran ennen kuolemaansa, ettei ikäihmisen velvollisuus ole luopua hänelle hyvin rakkaista ja tärkeistä tavaroista ja istua tai maata tyhjässä asunnossa odottamassa kuolemaa, jotta hänen aikuiset lapsensa pääsisivät helpommalla hänen kuolemansa jälkeen. Myönsin hänen puhuneen viisaasti, pyysin häneltä anteeksi ja tajusin siitä lähtien pitää suuni kiinni.
Perinnöstä voi kieltäytyä - tai jos omaisen tai omaisten omat voimat eivät surun keskellä riitä edesmenneen vanhemman kodin tyhjentämiseen eikä sukulaisilta tai perheystäviltä saa apua, kuolinpesiä ostavat yritykset voivat hoitaa ihan kaiken perillisen tai perillisten puolesta, siis arvoesineiden ostamisen lisäksi myös koko kodin tyhjentämisen ja tavaroiden kierrätyksen.
Pyydän, että tässä ketjussa keskitytään jatkossa ihan oman kodin tavarapaljouden vähentämisestä kirjoittamiseen ja jätetään ne ikääntyvät vanhemmat tai muut sukulaiset rauhaan.
Vaikka velvollisuutta ei ole, moni tekee kuitenkin niin silkasta rakkaudesta lapsiaan kohtaan. Anoppini pyrki läpikäymään tavaroitaan, isäni pyrki mahdollisimman hyvin saamaan taloudelliset asiat kuntoon, jne.
Pyrkimyksistä huolimatta, kuolinpesien läpi käymisessä oli kuitenkin kummankin heidän jälkeen valtava työ. Näin ollen olen jo yli viisi vuotta tehnyt pikku hiljaa raivausurakkaa oman tähän asti keräämäni / perimäni varallisuuteni suhteen. Työ tuntuu loputtomalta, mutta teen sitä rakkaudesta lapsiani kohtaan, että he aikoinaan pääsisivät vähemmällä. Jotkut nauravat minulle sillä lapset ovat vielä alaikäisiä, mutta eihän sitä koskaan voi tietää...?
sepä se, kukaan ei oleta että vanhukselle jää vain raivauksen jälkeen 1 kahvikuppi, lautanen, lusikka, nojatuoli ja sänky :) Monella saattaa olla tallella tiliotteet, veroilmoitukset ja ties mitkä muut paperit vuosikymmenien takaa, samoin vino pino kirjoja eikä välttämättä enää näe kunnolla lukea. Vaatteita saattaa olla koko kaapillinen, joista todellisuudessa käytetään vain muutamia etc. Väkisin ei tietty kenenkään puolesta voi raivata, mutta jos saa yllykkeeksi paremman sisäilman( ne paperi-ja kirjavuoret keräävät pölyä) ja helpomman siivottavuuden. Vanhukselle voi ostaa/ottaa kokeiluun myös vaikka äänikirjapalvelun, jos siitä on enemmän iloa kun lukeminen ei enää niin suju. Voihan siinä olla sekin vähän jarruna, kun toinen tietää itsekin projektin olevan todella laaja ja siksi on vastahakoinen. Ammattijärjestäjästä voisi olla siinä apua, ulkopuolista on monesti helpompi uskoa kun omaa perheenjäsentä. Heillä on myös kokemuksia ko. keikoista. Eikä koti olisi tyhjä ammattijärjestäjänkään jäljiltä.
Jes. Olen tällaisen tiliote- ja veropaperivuoren käynyt läpi. Ne olivat ihan viimeisiä aikoja lukuun ottamatta siististi mapeissa, mutta niitä oli kokonainen kirjahyllyllinen.
Jokainen mappi piti tietysti sen verran käydä läpi, että selasi ettei välissä ole mitään tärkeää (viimeiset ajat kun eivät olleet yhtä säntillistä eloa kuin aiempi elämä) ja irrottaa ne mapeista.
Sen jälkeen piti hankkiutua eroon papereista tietoturvallisesti sekä siitä vuoresta mappeja.
Aivan jäätävä urakka!
Itse omistan enää alle mapillisen paperia. Karsin niitä säännöllisesti ja eläkkeelle päästyäni tuhoan loputkin työ- ja koulutodistukset yms. Niin tarkka elämänhistoriani ei jälkipolville kuulu.
Kerron aina lapsille, kuinka minä sain koulussa hyviä numeroita. Löysin vanhan peruskoulun todistukseni ja ei voinut muuta todeta, että "aika kultaa muistot"...
Eli parempi hävittää ja vain muistella niitä "kunniansa vuosia" :)))))
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siis ei millään pahalla, mutta on kyllä yksi hämmentävimmistä tässä ketjussa lukemistani viesteistä, että 24 kirjaa jonkun muun ihmisen (olkoonkin lähiomainen) asunnossa häiritsee niin paljon, että niistä on hinnalla millä hyvänsä päästävä eroon.
Tuossa vaiheessa kannattaisi kyllä pitää lomaa konmarituksesta.
Äitini sanoi kerran ennen kuolemaansa, ettei ikäihmisen velvollisuus ole luopua hänelle hyvin rakkaista ja tärkeistä tavaroista ja istua tai maata tyhjässä asunnossa odottamassa kuolemaa, jotta hänen aikuiset lapsensa pääsisivät helpommalla hänen kuolemansa jälkeen. Myönsin hänen puhuneen viisaasti, pyysin häneltä anteeksi ja tajusin siitä lähtien pitää suuni kiinni.
Perinnöstä voi kieltäytyä - tai jos omaisen tai omaisten omat voimat eivät surun keskellä riitä edesmenneen vanhemman kodin tyhjentämiseen eikä sukulaisilta tai perheystäviltä saa apua, kuolinpesiä ostavat yritykset voivat hoitaa ihan kaiken perillisen tai perillisten puolesta, siis arvoesineiden ostamisen lisäksi myös koko kodin tyhjentämisen ja tavaroiden kierrätyksen.
Pyydän, että tässä ketjussa keskitytään jatkossa ihan oman kodin tavarapaljouden vähentämisestä kirjoittamiseen ja jätetään ne ikääntyvät vanhemmat tai muut sukulaiset rauhaan.
Vaikka velvollisuutta ei ole, moni tekee kuitenkin niin silkasta rakkaudesta lapsiaan kohtaan. Anoppini pyrki läpikäymään tavaroitaan, isäni pyrki mahdollisimman hyvin saamaan taloudelliset asiat kuntoon, jne.
Pyrkimyksistä huolimatta, kuolinpesien läpi käymisessä oli kuitenkin kummankin heidän jälkeen valtava työ. Näin ollen olen jo yli viisi vuotta tehnyt pikku hiljaa raivausurakkaa oman tähän asti keräämäni / perimäni varallisuuteni suhteen. Työ tuntuu loputtomalta, mutta teen sitä rakkaudesta lapsiani kohtaan, että he aikoinaan pääsisivät vähemmällä. Jotkut nauravat minulle sillä lapset ovat vielä alaikäisiä, mutta eihän sitä koskaan voi tietää...?
sepä se, kukaan ei oleta että vanhukselle jää vain raivauksen jälkeen 1 kahvikuppi, lautanen, lusikka, nojatuoli ja sänky :) Monella saattaa olla tallella tiliotteet, veroilmoitukset ja ties mitkä muut paperit vuosikymmenien takaa, samoin vino pino kirjoja eikä välttämättä enää näe kunnolla lukea. Vaatteita saattaa olla koko kaapillinen, joista todellisuudessa käytetään vain muutamia etc. Väkisin ei tietty kenenkään puolesta voi raivata, mutta jos saa yllykkeeksi paremman sisäilman( ne paperi-ja kirjavuoret keräävät pölyä) ja helpomman siivottavuuden. Vanhukselle voi ostaa/ottaa kokeiluun myös vaikka äänikirjapalvelun, jos siitä on enemmän iloa kun lukeminen ei enää niin suju. Voihan siinä olla sekin vähän jarruna, kun toinen tietää itsekin projektin olevan todella laaja ja siksi on vastahakoinen. Ammattijärjestäjästä voisi olla siinä apua, ulkopuolista on monesti helpompi uskoa kun omaa perheenjäsentä. Heillä on myös kokemuksia ko. keikoista. Eikä koti olisi tyhjä ammattijärjestäjänkään jäljiltä.
Kyllä aika monikin valitettavasti olettaa, että vanhuksen pitäisi tyytyä vähään. Olen läheltä nähnyt yhden tuttavan tällaista karua pakkokarsimista tekevän. Jopa vanhuksen kissa vietiin piikille, koska siitä oli kuulemma liikaa vaivaa ja karvaakin tuli.
Siksi nämä viestit aina tuntuvat pahalta, vaikka järjellä sitä tietysti tietää, että joillakin vanhemmilla ihmisillä oikeasti on kaikkea ihan totaalisen turhaakin, ja paljon.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siis ei millään pahalla, mutta on kyllä yksi hämmentävimmistä tässä ketjussa lukemistani viesteistä, että 24 kirjaa jonkun muun ihmisen (olkoonkin lähiomainen) asunnossa häiritsee niin paljon, että niistä on hinnalla millä hyvänsä päästävä eroon.
Tuossa vaiheessa kannattaisi kyllä pitää lomaa konmarituksesta.
Äitini sanoi kerran ennen kuolemaansa, ettei ikäihmisen velvollisuus ole luopua hänelle hyvin rakkaista ja tärkeistä tavaroista ja istua tai maata tyhjässä asunnossa odottamassa kuolemaa, jotta hänen aikuiset lapsensa pääsisivät helpommalla hänen kuolemansa jälkeen. Myönsin hänen puhuneen viisaasti, pyysin häneltä anteeksi ja tajusin siitä lähtien pitää suuni kiinni.
Perinnöstä voi kieltäytyä - tai jos omaisen tai omaisten omat voimat eivät surun keskellä riitä edesmenneen vanhemman kodin tyhjentämiseen eikä sukulaisilta tai perheystäviltä saa apua, kuolinpesiä ostavat yritykset voivat hoitaa ihan kaiken perillisen tai perillisten puolesta, siis arvoesineiden ostamisen lisäksi myös koko kodin tyhjentämisen ja tavaroiden kierrätyksen.
Pyydän, että tässä ketjussa keskitytään jatkossa ihan oman kodin tavarapaljouden vähentämisestä kirjoittamiseen ja jätetään ne ikääntyvät vanhemmat tai muut sukulaiset rauhaan.
Vaikka velvollisuutta ei ole, moni tekee kuitenkin niin silkasta rakkaudesta lapsiaan kohtaan. Anoppini pyrki läpikäymään tavaroitaan, isäni pyrki mahdollisimman hyvin saamaan taloudelliset asiat kuntoon, jne.
Pyrkimyksistä huolimatta, kuolinpesien läpi käymisessä oli kuitenkin kummankin heidän jälkeen valtava työ. Näin ollen olen jo yli viisi vuotta tehnyt pikku hiljaa raivausurakkaa oman tähän asti keräämäni / perimäni varallisuuteni suhteen. Työ tuntuu loputtomalta, mutta teen sitä rakkaudesta lapsiani kohtaan, että he aikoinaan pääsisivät vähemmällä. Jotkut nauravat minulle sillä lapset ovat vielä alaikäisiä, mutta eihän sitä koskaan voi tietää...?
sepä se, kukaan ei oleta että vanhukselle jää vain raivauksen jälkeen 1 kahvikuppi, lautanen, lusikka, nojatuoli ja sänky :) Monella saattaa olla tallella tiliotteet, veroilmoitukset ja ties mitkä muut paperit vuosikymmenien takaa, samoin vino pino kirjoja eikä välttämättä enää näe kunnolla lukea. Vaatteita saattaa olla koko kaapillinen, joista todellisuudessa käytetään vain muutamia etc. Väkisin ei tietty kenenkään puolesta voi raivata, mutta jos saa yllykkeeksi paremman sisäilman( ne paperi-ja kirjavuoret keräävät pölyä) ja helpomman siivottavuuden. Vanhukselle voi ostaa/ottaa kokeiluun myös vaikka äänikirjapalvelun, jos siitä on enemmän iloa kun lukeminen ei enää niin suju. Voihan siinä olla sekin vähän jarruna, kun toinen tietää itsekin projektin olevan todella laaja ja siksi on vastahakoinen. Ammattijärjestäjästä voisi olla siinä apua, ulkopuolista on monesti helpompi uskoa kun omaa perheenjäsentä. Heillä on myös kokemuksia ko. keikoista. Eikä koti olisi tyhjä ammattijärjestäjänkään jäljiltä.
Jes. Olen tällaisen tiliote- ja veropaperivuoren käynyt läpi. Ne olivat ihan viimeisiä aikoja lukuun ottamatta siististi mapeissa, mutta niitä oli kokonainen kirjahyllyllinen.
Jokainen mappi piti tietysti sen verran käydä läpi, että selasi ettei välissä ole mitään tärkeää (viimeiset ajat kun eivät olleet yhtä säntillistä eloa kuin aiempi elämä) ja irrottaa ne mapeista.
Sen jälkeen piti hankkiutua eroon papereista tietoturvallisesti sekä siitä vuoresta mappeja.
Aivan jäätävä urakka!
Itse omistan enää alle mapillisen paperia. Karsin niitä säännöllisesti ja eläkkeelle päästyäni tuhoan loputkin työ- ja koulutodistukset yms. Niin tarkka elämänhistoriani ei jälkipolville kuulu.
Kerron aina lapsille, kuinka minä sain koulussa hyviä numeroita. Löysin vanhan peruskoulun todistukseni ja ei voinut muuta todeta, että "aika kultaa muistot"...
Eli parempi hävittää ja vain muistella niitä "kunniansa vuosia" :)))))
Voin samaistua. Olen mielestäni aika fiksu, selvisin koulussa käytännössä lukematta ja tykkäämistäni aineista sain hyviä arvosanoja. Mutta sitten ne muut ... ja ne kivatkin aineet olivat käytännössä keskiarvoa, koska olen aina ollut rehellisesti sanoen todella laiska. Törmäsin todistuksiini ja järkytyin. Minähän olin keskitasoa ja välillä jopa alle, kun katsoi niitä keskiarvoja. Esimerkkinä vaikka arvosana lukion englannista, 7, minkä tietysti olin unohtanut koska yo-kirjoituksissa vedin tästä sen parhaan mahdollisen. Eron selittää tässä se, etten myöskään ollut kovin miellyttävä ja mukava niitä opettajia kohtaan joista en pitänyt.
Ihan kamalia rujoja asioita paljastuu omasta menneisyydestä ja se omahyväinen "olen fiksu ja mukava ihminen" -mielikuva rapisee silmissä.
Laitoin todistukseni silppuriin. Ja yritän nykyisin vanhoilla päivillä olla aidosti mukava muille sekä olla kuvittelematta suuria itsestäni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen samaa mieltä siitä että toisten tavaroihin ei kosketa. Mutta entä jos onkin seuraavanlainen tilanne.
Oma äitini lähestyy kahdeksaakymmentä ja on jonossa senioritaloon. Haettu asunto on huomattavasti pienempi ja siellä on paljon vähemmän säilytystilaa. Äiti tuskailee itse tavaroidensa kanssa ja yrittää kierrättää niitä lahjoittamalla kaikille vieraille. Kun lähes kaikilla on kuitenkin sitä tavaraa jo liikaa, ei projekti juurikaan etene.
Olen ehdottanut että hän veisi jokaisella kauppareissullaan kassillisen tai kaksi kierrätyskeskukseen, mutta ei. Olen ehdottanut että jos hän pakkaa kasseja valmiiksi, niin minä voin viedä ne. Ei. Olen ehdottanut että hän aloittaisi kirjoista, joita ei ole lukenut eikä tule enää lukemaankaan toiseen kertaan ikinä. Ei. Hän suunnittelee hävittävänsä valokuvia matkoiltaan. Yritin sanoa että niissä kuvissa on henkilökohtaisia muistoja toisin kun niissä kirjoissa, jotka eivät ole tärkeitä. Hän haluaa karsia, mutta jotenkin hän on jumissa ja ajatukset pois heitettävistä tavaroista ovat jotenkin nurinkuriset.
En todellakaan aio koskea hänen tavaroihinsa, mutta harmittaa katsoa sivusta jos hän hävittää oman elämänsä tärkeitä muistoja arvottoman tavaran sijaan.
Harvoin ehdotan tätä, mutta miten olisi vuokrattava varastotila? Sehän ei tarkoita sitä, että tavaraa pidettäisiin siellä sitten jemmassa iänkaikkisesti. Mutta se voisi tehdä muutosta helpompaa. Äidillesi se voi olla iso elämänmuutos, ja tavaroihin jumiminen on sellaista oireilua muutoksen aiheuttamasta ahdistuksesta, jännityksestä, pelosta.. tunteista. Jos hän voisi nyt vain valikoida ne tavarat, mitä ottaa mukaansa (tarpeelliset sekä hieman koriste- ja muistoesineitä) eikä tarvitsisi huolehtia muista. Äitisi toki itse maksaisi varaston vuokran.
Näin muutto sujuisi helposti ja sitten voisi kaikessa rauhassa käydä läpi varaston tavaroita. Äiti saattaisi huomata, ettei enää tarvitsekaan mitään. Ja että joutuu "turhasta" varastosta maksamaan vuokraa.
Yksi ratkaisu olisi se, että hän ns. lahjoittaa tavaroita ja sitten saajat laittavat ne roskiin / kierrätykseen tai jopa käyttöön.
Vierailija kirjoitti:
Joopa joo. Tämmöinen sodan jälkeisen pula-ajan elänyt, jolloin kaikki rompe oli tarpeen kun mitään ei juuri ollut/saanut ja kierrätys oli voimissan vaikkei koko sanaa edes tunnettu säästää edellen suunnillen kaiken, koska voihan sitä vielä tarvita tai tehdä siitä jotakin muuta hyödyllistä. Ja saanut vielä jostain hamsterigeenin. Äidillä ei ollut. Hän kyllä kierrätti ja poisti kaiken turhan. Välillä jopa jotakin tarpeellistakin. Ehkä sekin vaikuttaa. Koronasulun alkaessa ajattelin että nyt on aikaa siivota vaatehuone. Arvatkaapa onko siivottu. No ei se periaatteessa sekainen ole. Kaikki laatikoissa mutta rompetta tosi paljon. Huh.
Meikäläinen ei pula-ajasta ole koskaan tiennyt mitään, tai siis elänyt muuta kuin lapsuuden energiakriisiä 70-luvullako se oli. Sitäkään en muista, olin niin pieni. Tavarahamsteri olen aina ollut, kaikki pikkulelut ja koriste-esineetkin on tallessa vielä 70-luvulta, korut ja jotain vaatettakin. Nyt yrittänyt päästää irti kun loppu voi tulla milloin vain, sen verran paljon sairauksia. Kun tietää että omat lapset vähät välittää niistä minulle tunnearvokkaista leluista, on pakko päästää irti. Vaan kun ei pääse vaikka kuinka itselleen hokee vihaisestikin: "tämä on maannut laatikon pohjalla 40 vuotta ainakin etkä ole sitä muistanut. Miksi se nyt olisi niin tärkeä säilyttää? mutta kun se on niin ihana ja ne muistot jotka sen näkemisestä tulvii". Ja useimmiten ei kauheasti edes tulvi, on vaan nätti nukke tms. Naurettavaa! Pääsispä johonkin lobotomiaan ja sais sen muistopalan aivoista pois. Kämppä on kuin pommin jäljiltä kun kaikki kaapit on tyhjennetty ja poistoon menevät on esillä, seinänvierustoilla ja tasoilla irrallaan tai laatikoissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joopa joo. Tämmöinen sodan jälkeisen pula-ajan elänyt, jolloin kaikki rompe oli tarpeen kun mitään ei juuri ollut/saanut ja kierrätys oli voimissan vaikkei koko sanaa edes tunnettu säästää edellen suunnillen kaiken, koska voihan sitä vielä tarvita tai tehdä siitä jotakin muuta hyödyllistä. Ja saanut vielä jostain hamsterigeenin. Äidillä ei ollut. Hän kyllä kierrätti ja poisti kaiken turhan. Välillä jopa jotakin tarpeellistakin. Ehkä sekin vaikuttaa. Koronasulun alkaessa ajattelin että nyt on aikaa siivota vaatehuone. Arvatkaapa onko siivottu. No ei se periaatteessa sekainen ole. Kaikki laatikoissa mutta rompetta tosi paljon. Huh.
Meikäläinen ei pula-ajasta ole koskaan tiennyt mitään, tai siis elänyt muuta kuin lapsuuden energiakriisiä 70-luvullako se oli. Sitäkään en muista, olin niin pieni. Tavarahamsteri olen aina ollut, kaikki pikkulelut ja koriste-esineetkin on tallessa vielä 70-luvulta, korut ja jotain vaatettakin. Nyt yrittänyt päästää irti kun loppu voi tulla milloin vain, sen verran paljon sairauksia. Kun tietää että omat lapset vähät välittää niistä minulle tunnearvokkaista leluista, on pakko päästää irti. Vaan kun ei pääse vaikka kuinka itselleen hokee vihaisestikin: "tämä on maannut laatikon pohjalla 40 vuotta ainakin etkä ole sitä muistanut. Miksi se nyt olisi niin tärkeä säilyttää? mutta kun se on niin ihana ja ne muistot jotka sen näkemisestä tulvii". Ja useimmiten ei kauheasti edes tulvi, on vaan nätti nukke tms. Naurettavaa! Pääsispä johonkin lobotomiaan ja sais sen muistopalan aivoista pois. Kämppä on kuin pommin jäljiltä kun kaikki kaapit on tyhjennetty ja poistoon menevät on esillä, seinänvierustoilla ja tasoilla irrallaan tai laatikoissa.
Voit tehdä muistorikkaista tavaroista valokuvakirjan. Muistot jää, tavarat pois.
Sisään:
-Kirpputorilta 3 seuraavan koon vaatetta vauvalle.
-Kirpputorilta 2 lelua vauvalle.
-Kirpputorilta lastenkirja meidän lukutoukalle.
-Kirpputorilta Arabian seinälautanen mökille.
-Vaateliikkeen lahjakortti hyödynnetty uusiin farkkuihin.
Ulos:
-3 koulukirjaa
-2 kouluvihkoa
-Hajonnut muki
-Pihalle unohdettu, homeinen istuintyyny.
-Lahjakassi
-Pientä määrittelemätöntä sälää useampi kappale.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itselläni tavaroiden poisheittämistä vaikeuttaa se, että monet niistä toimivat avaimina lukkoihin että saan muistoni auki. Olen hyvin visuaalinen muistaja ja siksi tarvitsen jonkin esineen tai kuvan esim. ulkomaan matkalta muistaakseni matkasta paljon. Mutta vuosien varrella olen todennut etten todella tarvitse kuin yhden pienen esineen, kuten vaikka postikortin joka on ostettu paikasta X ja näyttää jonkin paikallisen nähtävyyden.
Vaikeinta on ollut heittää pois muiden kaukaa tuomia muistoesineitä, koska niihin sisältyy se rakkaus jolla he ovat esineet minulle valinneet (ei siis turistikrääsää), tai lahjaksi saatuja koriste-esineitä jotka ovat todella kauniita, mutta joille minulla vain ei ole enää tilaa.
Nykyisin pyydän tuliaisiksi jääkaappimagneetteja, koska ne ovat pieniä ja pysyvät näppärästi poissa tieltä. Tai ihan vaan postikortteja (siis tuoda mukanaan, ei välttämättä lähettää).
Hiljattain minun oli pakko vähentää tavaraa remontin tieltä, tein sopimuksen kierrätysintoisen ystäväni kanssa että laitan isoon pahvilaatikkoon tavarat joiden pitää lähteä mutta joita en raski heittää pois tai laittaa kierrätykseen, ja "lahjoitan" ne hänelle. Hän sitten laittaa eteenpäin mitä voi ja loput roskiin. Minulle ei tule paha mieli koska 1. olen "antanut lahjaksi" esineet minulle rakkaalle ihmiselle, 2. parin viikon sisällä unohdan mitä edes annoin pois (kun ei ole niitä visuaalisia referenssejä) ja 3. hänellä ei ole tunnesidettä esineisiin, joten niistä eroon hankkiutuminen on hänelle helpompaa. Myöhemmin vien hänet kiitokseksi pitsalle. Systeemi toimi meidän molempien mielestä hyvin.
Vierailija kirjoitti:
Itselläni tavaroiden poisheittämistä vaikeuttaa se, että monet niistä toimivat avaimina lukkoihin että saan muistoni auki. Olen hyvin visuaalinen muistaja ja siksi tarvitsen jonkin esineen tai kuvan esim. ulkomaan matkalta muistaakseni matkasta paljon. Mutta vuosien varrella olen todennut etten todella tarvitse kuin yhden pienen esineen, kuten vaikka postikortin joka on ostettu paikasta X ja näyttää jonkin paikallisen nähtävyyden.
Vaikeinta on ollut heittää pois muiden kaukaa tuomia muistoesineitä, koska niihin sisältyy se rakkaus jolla he ovat esineet minulle valinneet (ei siis turistikrääsää), tai lahjaksi saatuja koriste-esineitä jotka ovat todella kauniita, mutta joille minulla vain ei ole enää tilaa.
Nykyisin pyydän tuliaisiksi jääkaappimagneetteja, koska ne ovat pieniä ja pysyvät näppärästi poissa tieltä. Tai ihan vaan postikortteja (siis tuoda mukanaan, ei välttämättä lähettää).
Tästä tuliaistavarasta on ollut ennenkin täällä keskustelua. Aihe on kuitenkin niin tärkeä, että siitä saa keskustella lisääkin.
Miksi meidän pitäisi muistaa jonkun toisen ulkomaanmatka? Mitä ihmettä teemme tavaralla, joka on maasta, jossa emme itse ole käyneet?
Lahjat myös aika harvoin on rakkaudella valittuja. Nykyään, kun kaikilla on kaikkea, lahjominen on useille vähän ahdistavaa pakkopullaa. Sen onkin nähnyt erityisesti näistä tuliaisista.
Olen saanut mm. oliiviöljyä Kreikasta, vaikka en pidä oliiviöljyn mausta enkä ole kiinnostunut ruuanlaitosta. Mun fantasiaminällä on ihan tarpeeksi omaakin tavaraa, se ei tarvitse mitään ulkopuolisen fantasioista "no mut sähän voit nyt alkaa kokata!!"
Ollaan saatu paikallista alkoholia, vaikka ei käytetä juurikaan alkoholia, tiukkoja ei juoda koskaan. Sitten tulee pullollinen jotain Pálinkaa (unkarilaista hedelmäviinaa).
Lapset saivat isovanhemmilta arabiankielisen Prinsessa Ruususen. Eihän me osata edes lukea sitä, eikä tarinakaan ole paikallinen. Mitä ihmettä tällä oli tarkoitus tehdä?
He saivat myös matkamuistomukit, sillä antaja on kova astiafani. Parittomia astioita häneltä ei löydy, mutta meiltäkö pitäisi alkaa löytyä? Lapsetkaan eivät juo kuumia juomia.
Olen saanut I <3 New York -t-paitoja, vaikka en koskaan käytä tekstipaitoja enkä ole koskaan käynyt USA:ssa. Myöskään antaja ei käytä tekstipaitoja, joten ei voinut itselleen ostaa. Jotain kangaskassia olisi sentään voinut joskus käyttää, toisaalta niitäkin on aivan liikaa muutenkin.
On myös tullut jotain paikallista värikästä käsityötaidetta, mikä on varmasti näyttänyt hyvältä siellä kaupassa oman tyylilajinsa seassa, mutta mikä ei sovi tänne Pohjolan vaaleaan sisustukseen. Nyt en edes muista mistä maasta se on, kun ei siinä lue.
En epäile, ettenkö minä tai perheeni oltaisi rakkaita näille antajille, mutta sori vaan, ei näistä tuliaisista tule mitenkään rakastettu olo. Tarpeetonta roinaa.
En itsekään koskaan osta mitään turistikrääsää omilta matkoiltani, esim. jääkaappimagneetteja. Niitä on tarpeeksi muutenkin. Me käydään aina jossain taidenäyttelyssä ja olen monesti ostanut itsellemme museon myymälästä kortin jostain vaikuttavasta teoksesta. Triplahyöty: saa nauttia teoksesta kotona ja samalla muistaa sen reissun. Museo saa hieman kannatusmaksua toimintaansa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itselläni tavaroiden poisheittämistä vaikeuttaa se, että monet niistä toimivat avaimina lukkoihin että saan muistoni auki. Olen hyvin visuaalinen muistaja ja siksi tarvitsen jonkin esineen tai kuvan esim. ulkomaan matkalta muistaakseni matkasta paljon. Mutta vuosien varrella olen todennut etten todella tarvitse kuin yhden pienen esineen, kuten vaikka postikortin joka on ostettu paikasta X ja näyttää jonkin paikallisen nähtävyyden.
Vaikeinta on ollut heittää pois muiden kaukaa tuomia muistoesineitä, koska niihin sisältyy se rakkaus jolla he ovat esineet minulle valinneet (ei siis turistikrääsää), tai lahjaksi saatuja koriste-esineitä jotka ovat todella kauniita, mutta joille minulla vain ei ole enää tilaa.
Nykyisin pyydän tuliaisiksi jääkaappimagneetteja, koska ne ovat pieniä ja pysyvät näppärästi poissa tieltä. Tai ihan vaan postikortteja (siis tuoda mukanaan, ei välttämättä lähettää).
Tästä tuliaistavarasta on ollut ennenkin täällä keskustelua. Aihe on kuitenkin niin tärkeä, että siitä saa keskustella lisääkin.
Miksi meidän pitäisi muistaa jonkun toisen ulkomaanmatka? Mitä ihmettä teemme tavaralla, joka on maasta, jossa emme itse ole käyneet?
Lahjat myös aika harvoin on rakkaudella valittuja. Nykyään, kun kaikilla on kaikkea, lahjominen on useille vähän ahdistavaa pakkopullaa. Sen onkin nähnyt erityisesti näistä tuliaisista.
Olen saanut mm. oliiviöljyä Kreikasta, vaikka en pidä oliiviöljyn mausta enkä ole kiinnostunut ruuanlaitosta. Mun fantasiaminällä on ihan tarpeeksi omaakin tavaraa, se ei tarvitse mitään ulkopuolisen fantasioista "no mut sähän voit nyt alkaa kokata!!"
Ollaan saatu paikallista alkoholia, vaikka ei käytetä juurikaan alkoholia, tiukkoja ei juoda koskaan. Sitten tulee pullollinen jotain Pálinkaa (unkarilaista hedelmäviinaa).
Lapset saivat isovanhemmilta arabiankielisen Prinsessa Ruususen. Eihän me osata edes lukea sitä, eikä tarinakaan ole paikallinen. Mitä ihmettä tällä oli tarkoitus tehdä?
He saivat myös matkamuistomukit, sillä antaja on kova astiafani. Parittomia astioita häneltä ei löydy, mutta meiltäkö pitäisi alkaa löytyä? Lapsetkaan eivät juo kuumia juomia.
Olen saanut I <3 New York -t-paitoja, vaikka en koskaan käytä tekstipaitoja enkä ole koskaan käynyt USA:ssa. Myöskään antaja ei käytä tekstipaitoja, joten ei voinut itselleen ostaa. Jotain kangaskassia olisi sentään voinut joskus käyttää, toisaalta niitäkin on aivan liikaa muutenkin.
On myös tullut jotain paikallista värikästä käsityötaidetta, mikä on varmasti näyttänyt hyvältä siellä kaupassa oman tyylilajinsa seassa, mutta mikä ei sovi tänne Pohjolan vaaleaan sisustukseen. Nyt en edes muista mistä maasta se on, kun ei siinä lue.
En epäile, ettenkö minä tai perheeni oltaisi rakkaita näille antajille, mutta sori vaan, ei näistä tuliaisista tule mitenkään rakastettu olo. Tarpeetonta roinaa.
En itsekään koskaan osta mitään turistikrääsää omilta matkoiltani, esim. jääkaappimagneetteja. Niitä on tarpeeksi muutenkin. Me käydään aina jossain taidenäyttelyssä ja olen monesti ostanut itsellemme museon myymälästä kortin jostain vaikuttavasta teoksesta. Triplahyöty: saa nauttia teoksesta kotona ja samalla muistaa sen reissun. Museo saa hieman kannatusmaksua toimintaansa.
No, minä olen kerännyt jääkaappimagneetteja koko ikäni, jääkaapin ja pakastimen ovissa on niitä vaihtuva näyttely aina, niin pidän niistä lahjanakin. Ja vaikka olen itse aivan liian mukavuudenhaluinen lähtemään jonnekin Kiinan perähikiälle, arvostan kyllä läheiseni matkakertomusta unohtumattomasta matkasta, valokuvineen kaikkineen. Pieni kiinalainen kissaveistos (taskuun mahtuva) jonka paikallinen puuseppä on veistänyt, on ihan mahtava matkamuisto minulle joka rakastan kissoja ja tarinoita.
Ei minua haittaa etten omin silmin tule näkemään niitä luonnonihmeitä joita muut näkevät, mutta mielelläni muistan heidänkin matkansa, heidän kanssaan. Elämä on kokemusten jakamista.
Ainoa "turistikrääsä" matkamuisto jonka olen koskaan saanut, oli sellainen minkä pyysin varta vasten ja johon annoin rahat etukäteen - pyysin nimenomaan "jotain sellaista kamalaa esinettä jota et oikeasti edes vilkaisisi", kun veljeni lähti käymään New Yorkissa. Se muovinen Vapaudenpatsas on nyt kunniapaikalla kirjahyllyssä. 😁
- se jonka viestiä lainasit
Sain tänään joitakin toimivia, mutta itselle turhia tavaroita pois FB:n annetaan-ryhmän kautta. Tosi hyvä mieli ja tuntuu, että tilaa on heti enemmän.
Ongelma kuitenkin jatkuu; vaikka tekisi mieli karsia, niin karsiessa tulee kuitenkin koko ajan mieleen "jospa käytän vielä kerran näitä sukkia/pikkareita/paitaa/jne, vaikka siinä onkin reikä/tahra/vähän kulahtanut, kun ei se nyt kuitenkaan NIIN paha ole..." Ja niin kävivät vielä kertaalleen pesukoneen kautta, vaikka tämä on toistunut jo monesti.
Miten sitä raaskisi vain heittää pois kerta kaikkiaan sellaiset vanhat vaatteet ja muutkin tavarat, jotka eivät enää ole hyvässä kunnossa? Kyse ei ole siitä, etteikö siistejäkin olisi, vaan ihan silkasta pihiydestä tai jostain luopumisen vaikeudesta. Ärsyttää.
Naapuriin muutti perhe ja he bongasivat tori.fista ilmoitukseni myytävistä ruokapöydän tuoleista. Olisin heille antanut ne ilmaiseksikin, kun ostaja löytyi läheltä, mutta maksoivat niistä käyvän hinnan. Ilo päästä ylimääräisestä tavarasta eroon ja tutustua naapureihin.
Vierailija kirjoitti:
Sain tänään joitakin toimivia, mutta itselle turhia tavaroita pois FB:n annetaan-ryhmän kautta. Tosi hyvä mieli ja tuntuu, että tilaa on heti enemmän.
Ongelma kuitenkin jatkuu; vaikka tekisi mieli karsia, niin karsiessa tulee kuitenkin koko ajan mieleen "jospa käytän vielä kerran näitä sukkia/pikkareita/paitaa/jne, vaikka siinä onkin reikä/tahra/vähän kulahtanut, kun ei se nyt kuitenkaan NIIN paha ole..." Ja niin kävivät vielä kertaalleen pesukoneen kautta, vaikka tämä on toistunut jo monesti.
Miten sitä raaskisi vain heittää pois kerta kaikkiaan sellaiset vanhat vaatteet ja muutkin tavarat, jotka eivät enää ole hyvässä kunnossa? Kyse ei ole siitä, etteikö siistejäkin olisi, vaan ihan silkasta pihiydestä tai jostain luopumisen vaikeudesta. Ärsyttää.
Konmarin konstit käyttöön.
Kerää kaikki risat yhteen pinoon.
Kerää kaikki ei-risat toiseen.
Sinulla on paljon risoja vaatteita ja vielä enemmän ehjiä.
Kerää risat kassiin ja roskiin.
Yksi kaverini joutui tyhjentämään vanhempiensa tupaten täynnä olevan omakotitalon kuopuksensa vauvavuotena. Koko vuosi siihen meni ja rankkaa oli. Ei varmaan töiden ohessa olisi ehtinyt sitä tehdäkään.