Avoliitto, lapsia, uskon avioliittoon, mutta onko mies " väärä" ?

Olen ollut mieheni kanssa yhdessä vuosikymmenen. Väliin mahtuu yksi erokin, mutta sitten mieheni muutti minun ja lapseni luo Suomeen. Elo tuntui hyvältä ja perheeseen syntyi toinen lapsi.



Koko suhteemme ajan olen miettinyt avioliittoa. En ole uskovainen sanan puhtaassa merkityksessä, mutta uskon avioliittoon ja siihen, että meidän pitäisi olla naimisissa. Meillä on yhteistä lainaa, kaksi lasta ja pitkä historia yhdessä. Miehessä on paljon luonteenpiirteitä, joista moni nainen olisi kateellinen. Hän on kätevä käsistään, korjaa kodin tekniset ongelmat tuosta vain ja pyytämättä. Hän haluaa pitää kodin siistinä joten hän tiskaa, siivoaa ja pesee pyykkiä. En ole koskaan nähnyt häntä humalassa, hän saattaa juoda yhtä olutta parikin tuntia. Tupakan poltonkin lopetti pari vuotta sitten, on sen jälkeen polttanut juhlatilanteessa pari savuketta eikä retkahtanut takaisin savutteluun.



Nyt kun mietit, että mitä se ap kitisee turhasta, kerron myös seuraavaa. Hän valittaa lähes kaikesta. Hänellä on marttyyrimaisia piirteitä. Hän kritisoi minua ja esikoistani välillä pienimmistäkin asioista. Meidän huumorintajumme eivät kohtaa. Hän ilmaisee välillä itseään huokailemalla syvään ja katsomalla tuomitsevasti alta kulmain luulen varmaan ettei kukaan näe. Tämä kaikki on raskasta.



En haluaisi taas olla yh, olin esikoisemme kanssa kahdestaan pari vuotta. Kuopus on vauva ja opiskeluani on pari vuotta jäljellä. Ja sitten vielä se " pakko" mennä naimisiin. Parisuhdeterapiaan voisi kumpikin lähteä, luulisin, mutta kenen luo. Miehen äidinkieli ei ole suomi, tosin sitä puhuu jonkin verran. Minä puhun hänen äidinkieltään sujuvasti. Kumpikin puhuu englantia.



Tässäpä näitä ongelmien pohtimisia. Jos kellään on mihinkään kokemuksia tai vastauksia, antaa tulla. Ap on iso tyttö ja kestää totuuden. (No, älkää ihan ilkeilkö, please)